Pari viikkoa olen elellyt blogihiljaisuudessa. Ei ole ollut fiilistä kirjoittaa. Tai sitten jos olisi ollut, niin syistä x, y tai z, en ole voinut rustata mitään.
Tähän lähes kahteen viikkoon on mahtunut paljon asiaa ja tapahtumia. Hoitokokous, ensimmäisiä yön yli kotilomia, ylä- ja alamäkiä...
Hoitokokous meni paremmin kuin luulin. Ei syyllistämistä, ei pakottamista. En oikein muista mitä kokouksessa käytiin läpi - olin niin ahdistunut koko sen ajan, kun istuin ihmisten "tarkkailtavana" ja huomion keskipisteenä.
Ravitsemusasioita ja psykologiapuolta taidettiin käydä läpi. Jatko on vieläkin hyvin hyvin epävarmaa. Saatan päästä pois täältä reilu kuukauden päästä, jos edistyn toivottuun tahtiin.
Paino jumittelee edelleen niissä samoissa vanhoissa numeroissa ja kalorimääriä aletaan nostelemaan ihan urakalla lähiviikkojen aikana. Ahdistaa pelkkä ajatuskin yli 2000kcal/päivä ruokavaliosta...
Painoa pitäisi saada lisää n. 3kg, jotta oltaisiin ravitsemusterapeutin mukaan "ravitsemuksellisesti turvallisella alueella".
Voi itku. Se on paljon se.
Lomat ovat menneet joko hyvin tai hyvin huonosti. Yhden loman olen joutunut keskeyttämään ahdistumisen vuoksi. En yksinkertaisesti voinut ajatella muuta kuin ruokaa ja kuinka se olisi pitänyt saada katoamaan lautaselta vatsalaukkuuni. Olin todella pettynyt siihen, etten pystynyt syömään. Tunsin syyllisyyttä avomiehen vuoksi - hänkin oli varmasti odottanut lomaani ja sitten minä menen ja sössin koko homman..
Mieliala on vaihdellut laidasta laitaan.. Väliin mahtuu myös täysin tyhjiä pätkiä. En oikein osaa sanoa kumpi on ahdistavampaa - se, että mieliala heittelee kuin rikkinäinen vuoristorata vai se, että sisällä ei ole mitään, pelkkä tyhjyys..
Paranemisen suhteen koin "potkun persauksille" eräänä yönä.. Heräsin järkyttäviin rintakipuihin ja olin varma, että nyt se noutaja saapuu. Onneksi nuo rytmihäiriöt menivät ohitse.. Valtaosa syömishäiriöpotilaista kuolee kuulemma rytmihäiriöiden aiheuttamaan sydämen pysähdykseen.
Edellä mainitusta huolimatta halu parantua ja halu laihtua taistelevat edelleen keskenään.
Miksi olenkaan joskus suostunut astumaan tähän oravanpyörään? Kun luulet asioiden olevan jollain lailla paremmin kuin ennen, olet huomaamattasi livennyt taas sille samalle tutulle tielle ja kuuntelet syömishäiriön valheita korvat höröllä..
4 ajatusta:
Mulle on jääny sellanen mielikuva ettei sun paino oo missään vaiheessa ollu kovin alhanen? Mikä syömishäiriö sulla by the way on? Ootko sä vapaaehtoisesti osastolla? Tilanne tais karata käsistä kun jouduit osastolle...
Ano: Ei, painoni ei aikuisiällä ole ollut kovinkaan alhaisissa lukemissa ts. en sairasta anoreksiaa vaan diagnoosina on F50.1 (anorexia nervosa atypica) eli epätyypillinen laihuushäiriö.
Jos nuo lukemat nyt sattuvat kovinkin paljon kiinnostamaan, niin alhaisimmillaan paino on ollut 49,9 (bmi 17.58) eli vain lievän alipainon puolella olen ollut.
Enemmän tuo paino on sahaillut edestakaisin paastoamisen/alhaisten kalorimäärien ja ahmimisen ja oksentamisen seassa.
Olen vapaaehtoisesti hoitojaksolla ja tänne tullessani olin enemmän romuna kuin koskaan. Jos en olisi tänne kirjautunut sisään, niin olisin tappanut itseni. Suunnitelmat oli tehty ja vain toteutusta uupui.
Pääsyynä osastolle tuloon oli siis psyykkinen paha olo ja toki lähetteeseen oli kirjattu myös nopea painon lasku.
Toukokuun lopulta kesäkuun puoleen väliin paino oli pudonnut sen 7-8kg ja tunsin kuinka homma oli lipsahtamassa lapasesta jo kotona ollessa.
Osastojakson aikana ahmiminen ja oksentaminen on jäänyt lähes kokonaan pois, mutta kehonkuvan vääristymä on ja pysyy edelleen. Koen olevani kerrostalon kokoinen ihravuori, joka vyöryy paikasta toiseen... Jos katson peiliin, en näe muuta kuin läskiä - lihava ja ruma olento tuijottaa takaisin.
Mieliala on kuitenkin lääkemuutosten (ja ravitsemustilan korjaantumisen?) vuoksi kohonnut hieman.
Syömishäiriöni on aikaisemminkin muuttanut muotoaan, joten tämä ei ole mikään uusi asia. Teini-iän syömättömyyttä seurasi raju BED-jakso ja siitä sitten laihtumisen ja painon edestakaisin sahaamisen kierre, johon tuli taas mukaan lapsuudesta tuttu oksentelu.
En koe tilanteen karanneen käsistä osastolle joutumisen jälkeen. Kyllä se tilanne on karannut lapasesta jo vuosia sitten...
Se, että en ole kokenut nenämahaletkuruokintaa, ei tarkoita että olisin psyykkisesti kunnossa.
Toivottavasti osasin vastata kysymyksiisi. Ajatus ei taaskaan oikein pysy kasassa.
Mitä sinulle kuuluu, olethan kunnossa? (Tarkoitan: niin kunnossa kuin se sinulle on mahdollista.) Päädyin joskus täysin sattumalta blogisi lukijaksi ja olen seurannut matkaasi jo pari vuotta. Toivon niin, että saisit tarvitsemaasi apua ja pystyisin myös itse taistelemaan kiinni normaaliin elämään - tai ei sen normaaliakaan tarvitse olla, mutta ymmärrät mitä tarkoitan. Sinusta voi tulla vielä vaikka mitä. Olet hyvä kirjoittamaan ja analysoimaan itseäsi, ehkä vielä jonain kauniina päivänä voisit kirjoittaa koettelemuksistasi kirjan. Toivotan sinulle kaikkea hyvää!
Anon: Elossa ollaan. Päivittely on vähän jäänyt, kun ei ole ollut inspistä kirjoittaa :(
Kiitos tsemppaavista sanoistasi!
...kirjan kirjoittaminen kieltämättä on ollut pitkäaikainen haave, mutta saas nyt nähdä onko meikäläisestä minkäänsortin kirjailijaksi :p
Lähetä kommentti