Tukahdutettu raivo

Eilisestä asti olen tuntenut suunnatonta raivoa koko sairaalaa, hoitohenkilökuntaa ja hoitoa sekä itseäni kohtaan. Enkä pysty purkamaan sitä mitenkään. Tekisi mieli karjua vittua, saatanaa ja perkelettä niin kovaa, että vähänkään säikymmät potilaat laskisivat alleen ympäri sairaalaa. Mutta en minä saa tehdä niin. Minun täytyy olla kiltti ja huomaamaton. Se helppo potilas.
Toinen hyvä raivon purkukeino olisi pitkä ja kovalla tahdilla vedetty lenkki, mutta enhän minä sitäkään saa tehdä. "Vain rauhallista kävelyä ja istuskelua ulkona". Voi helvetti.
Olen kuitenkin (onneksi?) kohta kotiutuskunnossa. Harmi vaan, että pään sisältö on täynnä tismalleen sitä samaa paskaa, jota siellä oli kun näiden seinien sisäpuolelle astelin. Paino on noussut, mutta ajatukset ovat samoja tuttuja: "olet oksettava läski. laihdu. tunnet kehosi löllyvän sieltä sun täältä. kaikki ylimääräinen täytyy saada pois".

Alan olla kurkkuani myöten täynnä täällä oloa. Nyt tekee mieli heittää menemään kaikki mikä on "saavutettu" ja jatkaa laihtumista kohti pienempiä lukemia.
En ilmeisesti osaa tehdä tai sanoa mitään ilman, että minut ymmärretään väärin. Yksi hoitajista on saanut jostain päähänsä, että minä en edes haluaisi kotiin. Voi jumalauta. En minä nyt tänne halua jäädä asumaan loppuiäkseni, kuka hullu sellaista tahtoisi?
Muutenkin ketuttaa, kun tuntuu että jotkut ovat kuuntelevinaan, mutta eivät oikeasti kuule mitä minulla on sanottavaa. Jotenkin loukkaa se, että ei muisteta lainkaan mitä sanoin hetki sitten ja sanomani toistetaan aivan toisessa merkityksessä tai tehdään jotain omia tulkintoja, jotka ovat aivan tuntemuksieni vastaisia.
Kukaan ei myöskään ole maininnut kuinka helvetin lihavaksi minut oikein aiotaan syöttää täällä. Läskiä tursuaa sieltä ja täältä..

Nyt en halua mitään muuta kuin lähteä kotiin. Kotona pitää jatkaa entistä varovaisempaa laihduttelua. Se tarkoittaa parempia valheita poikaystävälle sekä muille läheisille ja huolellisempaa pukeutumista.  Lisää salassa liikkumista..
Vaakakin pitäisi varmaan etsiä jostain - poikaystävä on piilottanut sen jonnekin asuntoomme.
Avopuolella se onkin sitten ihan sama mitä minä siellä lärpätän, valehtelen niillekin suut ja korvat täyteen.
Tuntuu, että en minä edes ole sairas. Mieliala alkaa olla jo parempi, joten olisin enemmän kuin tyytyväinen, jos minun annettaisiin elää onnellisena siellä vääristyneessä keijumaailmassani, johon haluan paeta ympäröivää todellisuutta.