Still alive

Pitkään aikaan en ole käynyt blogin puolella. Ei ole joko ollut inspistä kirjoittaa taikka mahdollisuutta käyttää nettiä.
Nettitikku on alkanut kettuilemaan ja yhteys on niin hidas, että sillä ei paljoa bloggeria avata saatika päivitetä yhtään mitään.

Mitä minä nyt oikein kertoisin?
Vointi on edelleen mitä on.
Paino on noussut normaalipainon puolelle ja tunnen itseni hyllyväksi ihrapullaksi. Kehotietous- ja rentoutusharjoitukset ovat käyneet entistä raskaammiksi - en halua ajatella läskejäni, en halua ajatella kehoni ääriviivoja taikka reisien painautumista patjaa vasten. En halua katsoa hyllyviä allejani peilin edessä. En edes halua katsoa peiliin... Tiedän jo mikä otus sieltä katsoo takaisin ja en halua olla sellainen...
Voisinpa jonain päivänä olla tyytyväinen kehooni ja tuntisin oloni mukavaksi kropassani..

Ahdistus liittyen omaan kehoon heijastuu myös parisuhteeseen ja muuhun elämään. Koen oloni harvinaisen epämiellyttäväksi, jos läheisyyttä on "liikaa".
Ajatus alkaa kiertää samaa vanhaa rataa: "Nyt se miettii olenko lihonut vai laihtunut... Kyllä sekin varmasti kohta huomaa kuinka inhottava ja hyllyvä olen. Olenko senkin mielestä vastenmielinen?"
Kaupassa saan ahdistuskohtauksia, jos ihmiset tulevat liian lähelle "henkilökohtaista tilaani". Jos joku tuijottaa, kuvittelen hänen miettivän kuinka edes kehtaan olla olemassa tällaisen ruhon kanssa.

Mieliala sahaa edestakaisin. Nyt ollaan taas jossain pohjamudissa..
En edelleenkään tiedä kumpi masennuksesta ja syömishäiriöstä on muna ja kumpi kana. Diagnoosina on edelleen syömishäiriö ja hoitohenkilökunnan mukaan "mieliala sitten paranee, kunhan syöt kunnolla ja paino normalisoituu".
Wuppiduu... Syön osastolla kuin hevonen ja paino on normaalin puolella (onpa ruma sana. normaalipaino), mutta koen silti olevani ihmiskunnan pohjasakkaa...
Tuntuu, että tässä ei nyt taaskaan nähdä metsää puilta.. Korjaantuisinpa vain sillä, että "syön oikein ja painan vähän enemmän". Suututtaa... Sama paska tämä on, mutta eri paketissa.
Itku velloo edelleen sisällä, mutta kyyneleet eivät tule ulos.

Piakkoin olisi kotiutumisen vuoro.. Johan täällä on puoli vuotta elämästä mennyt ohi.
Minun ikäiseni ihmisen pitäisi olla jo jotain... Vaimo, äiti, työntekijä... Jotain! Minä en ole mitään. En ole elämässäni saavuttanut yhtään mitään..
En tiedä milloin palaan opiskelemaan vai palaanko ollenkaan. Olen ihan hukassa elämäni kanssa. En tiedä mitä tekisin..
Jatkohoitopaikasta ei vielä ole mitään varmuutta... Epävarmuus syö minua.. En voi hallita elämässäni mitään. En enää edes syömisiäni vaan joku muu sanelee, että mitä syön ja milloin.
Tuntuu, että kävelisin ohuen ohuella jäällä ja odotan kuulevani risahduksen, jonka jälkeen putoan tyhjyyteen...