Onnen sirpaleet

Heti alkuun pyydän anteeksi rivitystä, joka todennäköisesti ei
taaskaan toimi. Kirjoitan nykyään postaukset lähinnä puhelimella,
koska en uskalla käyttää omaakaan läppäriäni. En halua, että mies
tajuaa kuinka syvälle tähän kuraan olen itseni taas onnistunut
upottamaan..
Tästä päästäänkin itse aiheeseen: onni ja onnellisuus. Milloin olen
viimeksi tuntenut noita tunteita? Suoraan sanottuna en muista. En edes
tiedä voinko enää olla onnellinen. Mitä jos onni on loppuunkulutettu
minun osaltani?

Kaiken järjen mukaan minulla pitäisi olla monia syitä onneen. Näin
ainakin ihmiset sanovat.
Minulla on avomies, lemmikki, harrastus ja ulospäin eheä perhe.
Pinnan alla kumminkin kytee. Perheeni on aina ollut täynnä
salaisuuksia ja en varmaan vieläkään tiedä puoliakaan niistä. Tiedän
kuitenkin jo ihan tarpeeksi. Omasta mielestäni liikaakin. Onko siis
mikään ihme, että sairastan "salaisuuksien sairautta"? Sitähän
syömishäiriö on - salaisuuksia salaisuuksien perään.

Avoliitto rakoilee. Jatkuvasti on kinaa syömisestä ja
syömättömyydestä. Avomies taitaa pikkuhiljaa kyllästyä
sairastamiseeni. Enkä ihmettele yhtään. Ihmettelen miten hän on tähän
asti jaksanut oikutteluani.. Ehkä sen takia, että hän oikeasti luulee
minun olevan paranemassa eikä päinvastoin.

Harrastuksesta olen joutunut ainakin väliaikaisesti luopumaan. Ei ole rahaa.
Lemmikistä luopumista olen myös harkinnut. Koen etten ole sille
tarpeeksi hyvä emäntä ja sen olisi parempi olla jonkun muun luona.
Ehkä kaikkien olisi parempi olla ilman minua. En osaa mitään muuta
kuin aiheuttaa huolta ja surua - olla kuristavana riippakivenä.

Ahdistaa. Haluaisin vain nukkua ja olla ajattelematta mitään.

Liisana Ihmemaassa

Niin.. Olen ilmeisesti pudonnut kaninkoloon ja kopsahtanut
syömishäiriön salaiseen maailmaan ja siellä kökötän. Ihmettelen
kaikkea kummaa ja en osaa kaivata kotia tai normaalia elämää.

Välillä tuntuu, että en edes ole sairas. Muut vain väittävät niin.
Poikaystävän kanssa tulee sanomista syömisestä ja ruuasta lähes joka
päivä vaikka olen sanonut, ettei minua tarvitse holhota..
Omahoitaja huomauttelee ruokailusta tasaiseen tahtiin ja lääkäri on
lähestulkoon väittänyt minua valehtelijaksi potilaskertomuksessani...
Olen onnistunut pitämään painon sovituissa rajoissa, mutta ulkoinen
olemukseni kuulemma antaa olettaa muuta. Tästä voisi jo melkein vetää
hernarit nokkaan, mutta en jaksa.. Ei minulla ole mitään intressejä
huijata hoitohenkilökuntaa, koska pakkohoidossa en ole - jos alkaisin
jauhamaan paskaa, se olisi melkein sama kuin että lähtisi kävelemään
tuolta.
En osaa nähdä ongelmaani niin vakavana kuin sen väitetään olevan.
"Vaikea anorektinen oireilu" - hohhoijjaa... En ole kävelevä luuranko,
en paastoa, hormonitoiminta ja kaikki labrat ok. Että niin.
Jotenkin nuo kommentit saavat minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi
ja huonoksi syömishäiriötä sairastavaksi: jumankuta, en osaa tätäkään
tehdä "oikein".

Välillä pulpahtaa mieleen, että voisi lähteä taas osastolle vähän
lepäämään, mutta ei... Ensinnäkin minulla ei ole rahaa, toiseksi en
halua tuottaa kaikille pettymystä ("sä voit nyt jo niin paljon
paremmin"). Ja kolmanneksi: en kestäisi sitä vahtaamista ja asioista
tivaamista...
Toistaiseksi kotona olen pärjännyt ja näillä mennään. Olen onnistunut
olemaan vahingoittamatta itseäni ja ihan koko ajan ja jokapäivä ei tee
mieli tappaa itseään. Kai sekin on jo alku jollekin?