Ei minusta ole tähän?

Vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään.. Tai ehkä minä otan asiat turhan raskaasti. Tuntuu, että olen vain entistä heikmpio ja minusta ei ole mihinkään eikä minusta koskaan tule mitään.
Kotilomat menivät päin persettä. En tehnyt mitään järkevää: nukuin ja kuuntelin miehen stressikiukuttelua, josta seurasi marttyrointia meikäläisen puolelta: "No anteeksi, että olen idiootti ja sairastunut moiseen sairauteen aiheuttaen sinulle kaikkea paskaa". Kuinkakohan kauan mies jaksaa katsoa minun epätoivoista räpiköimistäni terveyden ja sairauden rajamaastossa.
Tunnen mielettömän huonoa omaatuntoa siitä, etten ole kotona vaan mies joutuu huolehtimaan kaikesta.

Yksi omista hoitajistani lopettaa. Täytyy myöntää, että tuo sattuu enemmän kuin suostun ulospäin näyttämään.
Vihdoinkin uskalsin edes hieman avata itseäni ja sitten luotettava henkilö lähtee pois. Tuntuu, että matto on kiskaistu pois jalkojen alta.
Samalla kuitenkin syytän itseäni kaikesta. Olen ollut liian raskashoitoinen potilas, jonka vuoksi kyseinen henkilö lähtee kävelemään koko laitoksesta..
Tämäkin voi olla kuvittelua, mutta... Minulle tuo on totuutta vaikka se kummalliselta kuulostaakin.

Punnituskin lävähti taas vasten kasvoja.. Parisataa grammaa on tullut taas ylimääräistä.
Paino lähenee uhkaavasti "normaalipainoa".
Normaalipaino... Kuka senkin on määritellyt ja millä perusteella... Normaalipaino pelkkänä sanana aiheuttaa minulle edelleen yökötyspuistatuksia.

Olen niin kyllästynyt tähän. Nyt tuntuu, että sairaus on taas tukevasti ohjaimissa ja minä yritän pysyä vauhdissa mukana.
Pakkoliikunta-ajatukset ovat lisääntyneet. Ruoka kuvottaa aiempaa enemmän. Ahdistaa jatkuvasti.
Toistaiseksi olen kyennyt torjumaan syömishäiriön liikuntakäskyt, mutta en tiedä kuinka kauan kykenen siihen. Nytkin tekee mieli karata juoksemaan jonnekin vaikka vettä tulee kuin Esterin sieltä jostakin.

En vain kestä ajatusta siitä, että Ne yrittävät tehdä minusta muodottoman läskin. Ne vievät minulta mahdollisuuden olla se pieni ja siro. Ne tekevät minusta ruman ja ällöttävän peikonpoikasen sen keijukaisen sijaan, joka tahtoisin oikeasti olla.
Ne eivät ymmärrä minua. Kukaan täällä ei ymmärrä.
Haluaisin vain lähteä kotiin ja jatkaa haihtumista. Voisipa vain laihtua olemattomiin. Kuihtua pois.

Syö, nuku, liho

Tämä päivä on mennyt täysin harakoille. En ole tehnyt muuta kuin maannut ja nukkunut. Ja herännyt syömään ja painellut takaisin petiin.
Nyt on sellainen olo, että tekisi mieli lähteä heittämään aivan hullu tajupois-lenkki, mutta enpä voi. Tuli mielettömän huono omatunto tuosta kaikesta makaamisesta. Olisin edes istunut, jotta kaloreita olisi kulunut enemmän.
Paino +100g viime viikosta eli ruoka-annosta nostetaan varmastikin taas ylöspäin. En kestä. En halua syödä yhtään enempää.
Nyt ollaan taas otettu takapakkia ja en edes tiedä haluanko parantua. Peilistä katsoo ruma läski ja täällä ihmiset estävät minua tavoittelemasta sitä keijukaismaista olomuotoa.
Perkele. Pää on kyllä taas niin sekaisin.. Nyt on sellainen olo, että jos pääsisin kotiin, niin syöminen loppuisi kuin seinään ja kuntoilu alkaisi.. Tai sitten lopettaisin vain kaiken.
Olen aika väsynyt pelkkään olemassa olooni..

kiukuttelua

Nyt on taas yksi niistä päivistä, jolloin kaikki kiukuttaa. Vihaan sairauttani, osastolla oloa ja ennen kaikkea itseäni.
Antaisin mitä vain, jos joku pystyisi kytkemään aivoni uusille taajuuksille. En voi itselleni mitään, sairausajatukset ovat ajoittain todella vahvoja. Välillä ahdistaa todella paljon. Tekee mieli heittää lautaset seinään ja huutaa, että voitte tunkea nuo ällöttävät ruokanne sinne minne aurinko ei paista. En kuitenkaan tee niin. Vaikka kuuntelenkin syömishäiriön suloisia sanoja, niin samalla minun täytyy olla kiltti ja vaivaton.
Kuulemma tuosta kiltteydestä pitäisi päästä eroon ja minulla olisi oikeus kiukutellakin. En vain osaa. Tai uskalla. En minä tiedä.

Suoraan sanottuna osastolla oleminen vituttaa aika ajoin todella paljon. Täällä ei ole ketään, joka kärsisi kanssani samoista ongelmista. Suurin osa potilaista on minua huomattavasti vanhempia ja sen vähäisen nuoremman porukan kanssa minulla ei ole mitään yhteistä.
Ahdistaa, kun toiset potilaat kommentoivat ruokiani "taas tuo sai ylimääräisen jälkiruuan", "miksi minä en saa perunamuussia?", "minäkin haluan jäätelön". Tuntuu, että syömisestäni tulee koko ajan suurempi ja suurempi sirkusnumero.
En myöskään halua ruokailla omassa huoneessani. Ahdistuisin liikaa siitä, että olisin kaksin hoitajan kanssa ja tämä sitten kyttäisi jokaista suupalaani. Varsinkin kun osa hoitajista tuntuu olevan täysin pihalla siitä mitä syömishäiriö on.. Eilen ahdistuin syömisistä ja varsinkin jälkiruuista, niin minulle vain todettiin että vähemmänhän tuossa on kaloreita kuin jäätelössä ja että jäätelö se vasta kaloripommi onkin. Voi kiitos, huojensi kyllä ahdistusta niin vietävästi - varsinkin kun ateriasuunnitelmaani kuuluu se jäätelö aina päiväkahvin kanssa...

 

Pelkkä syömisen ajattelu ahdistaa. Miksi ihmisen edes täytyy syödä? Eikö olisi helpompaa elellä vaikka aurinkoenergialla..
Ja kuka fiksu on päättänyt, että terveen ihmisen täytyy painaa sen ja sen verran.. Pelkään kuollakseni lihomista ja täällä sitä tapahtuu. Pelkään mahdottomasti ensi viikon punnitusta.. Paino ei saisi enää laskea. Pelkään, että paino on tipahtanut ja samalla pelkään että se on pudonnut - en tiedä kumpi ahdistaa enemmän.
Kotilomillakin pitäisi syödä jotain, mutta en tiedä osaanko ja uskallanko.. En tiedä osaanko hallita itseäni sen vertaa, että ottaisin vain yhden keksin kymmenen sijasta. Mieluummin sitä olisi syömättä mitään.
Olen niin sekaisin kaiken tämän kanssa...

Viikon kuulumiset

Tämä viimeinen viikko on ollut taas yhtä vuoristorataa niin jaksamisen, mielialan kuin syömisenkin kannalta. Välillä olo on ok ja riittää puhtia tehdä jotain, mutta viimeiset pari päivää ovat olleet hieman hankalia. Blogin päivittäminen ja tuntojen purkaminen ovat olleet mielessä, mutta en ole vain saanut otettua itseäni niskasta kiinni.

Yksi omahoitajista puhui jo pari kuukautta sitten kaksisuuntaisen mahdollisuudesta, mutta se on vain jäänyt roikkumaan ilmaan. Kun selviä maniajaksoja ei ole havaittavissa ja mieliala on kohonneena vain päiviä, niin eipä tuohon lääkäri ole sen kummemmin ottanut kantaa.
Masennuslääkitys on pidetty aloitustasolla jo kuukauden ajan, joten en sitten tiedä olisiko sen nostamisella mitään merkitystä suuntaan tai toiseen. Ainakin saisi mahdollisesti sen bipon suljettua pois ja ehkäpä se mieliala jaksaisi pysyä pidempään parempana.
Omalla kohdalla lääkkeiden kanssa ollaan tosin melko varovaisia, olen ilmeisesti vähän herkkis kaikelle lääkitykselle ja meinaa tulla sivuvaikutuksia melkeinpä kaikesta..

Uusi "kiva" oire on äänien kuuleminen iltaisin. Tai tarkemmin sanottuna noiden äänien voimistuminen/selkeytyminen. Nukahtamisen yhteydessä olen kuullut jonkinlaista mutinaa jo ties kuinka kauan, mutta nyt ne äänet ovat alkaneet voimistua ja muuttua pelottavammiksi. Ennen ne eivät "puhuneet minulle" vaan olivat ikäänkuin otteita joidenkin toisten keskusteluista, mutta eilen säikähdin tosissani kun ne kutsuivat minua nimeltä.
Toivottavasti nuo olisivat vain lääkityksen sivuvaikutuksia ja poistuisivat kun (taas vaihteeksi) lääkelistaa on rukattu uuteen uskoon. En välttämättä hyppisi innosta, jos nuo olisivat skitsofrenian ensioireita. Psykoosia odotellessa...

Syöminen on takunnut. Välillä on olo, että tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin ja lähteä kävelemään hoidosta. Samalla kuitenkin tiedostan, että kotiin lähteminen ei olisi ratkaisu yhtään mihinkään ja että tekisin sillä vain enemmän vahinkoa. Ei menisi varmaankaan kauaa, kun joutuisin tänne takaisin..
Painon nousu jumiutui ja paino laski sata grammaa vaikka söin viikonloppuna kuin hevonen. Harrastin liikuntaa kotilomilla ehkä hieman enemmän kuin olisi pitänyt ja paniikissa sitten ahdin itseeni ruokaa, jotta punnitus ei "epäonnistuisi".. Perseelleenhän se meni. Onneksi vielä ei vähennetty liikkumalupia, nostettiin vain ruoka-annosta..
Ruokailut ovat alkaneet liukua hiljalleen tanssiksi sairauden tahtien mukaan. Levitän kastikkeen lautaselle, jotta ei tarvitsisi syödä aivan kaikkea. Jätän kuppien ja kippojen pohjalle aina ihan vähän, jotta edes vähän saisi nipistettyä kaloreissa. Samalla vihaan itseäni tuon käytöksen vuoksi - olen täällä paranemassa, mutta teen kaikkea typerää.
Kuka olisi uskonut, että paraneminen on näin vaikeaa?

Hyvä päivä ja uusia tuulia

Tarkkasilmäisimmät lukijat varmaan huomasivatkin, että blogin ulkonäkö on kokenut pienen pieniä muutoksia. Esittelytekstiä yms. on muutettu ja kaikki vanhat (2009-2011) postaukset piilotettu.
Yritän nyt tosissani saada tätä paskasairautta pihalle elämästäni ja tuntuu, että nuo vanhat postaukset vain muistuttavat siitä kuinka pohjalla olen ollut tajuamatta sitä itse. Päätin tämän alkuvuoden postausten antaa olla paikoillaan, koska avunhakuprosessi lähti silloin käyntiin.

Tämän kunniaksi voisin jossain vaiheessa toteuttaa jonkinlaisen teema- kysymys- tms. postauksen, mikäli teiltä lukijoilta jokin aihe/kysymyksiä tällaiseen tulee.  Sana on vapaa.

Tänään on ollut hyvä päivä. Olen saanut aloittaa varovaisen liikunnan yli kahden kuukauden ollamöllöttelyn sijaan! Miten voikaan ihminen olla iloinen siitä, että saa liikkua 20 minuuttia kerran viikossa..
Tosin sillä varauksella, että jos paino lähtee laskuun, niin liikunta-asiaa katsellaan uudelleen.
Tuo motivoi minut kyllä taistelemaan mörköä vastaan taas hieman kovemmin.
Toivon kovasti, että paino ei laskisi maanantaiksi.. Kävin salin vaa'assa ja se näytti kaksi kiloa vähemmän kuin maanantain punnitustulos. Toivon todella, että salin vaaka on rikki muuten ei minulle hyvä heilu..
Toinen ilon aihe on se, että saan mennä ratsastamaan. En ole ratsastanut miesmuistiin, mutta nyt siihen tarjoutui tilaisuus ja sain asialle vielä lääkärin siunauksenkin.
Tästä en kyllä luovu vaikka paino väliaikaisesti notkahtaisikin!

Pitkästä aikaa odottaa innolla jotain ja elämässä on pieniä toivon pilkahduksia sen ainaisen synkkyyden sijaan. Toki sitä synkkyyttäkin on, mutta nuo pienen pienet valopilkut ilahduttavat minua suuresti.
Pessimisti ei pety, joten ajattelen että tällaisen hyvän päivän on pakko kostautua jollain tavalla piakkoin... Toivottavastu olen väärässä.
Pitkästä aikaa on tunne, että ehkä sitä kannattaa pysytellä hengissä. En silti uskalla paljastaa kenellekään mahdollista pakosuunnitelmaani, jos maailma romahtaakin niskaan.
Minulla kun tuntuu olevan taipumus astua paskaan.

Pienet askeleet, joita edistymiseksi kai kutsutaan

Täytyy kyllä myöntää, että olen minä mennyt eteenpäin ruokailuissa. Paljonkin.
Jotenkin on vaikeaa antaa itselleen tunnustusta syömisestä. Syöminen kuitenkin kuuluu ihmisen perustoimintoihin kuten hengittäminenkin - kyseessä ei ole mitään tulennielentää tai sirkustemppuja.
Ja epäonnistumiset tuntuvat kovin raskailta. Yksikin ruokailun epäonnistuminen ja pääni on täysin pyörällä.. Soimaan itseäni siitä, etten ole kyennyt syömään annosta loppuun vaan olen joutunut "turvautumaan" Nutriin.
En kykene näkemään tuossa tilanteessa edistymistä taikka ajattelemaan, että kyseessä on vain yksi ruokahetki viikon monista ruokailuista.
Ajattelin kirjoittaa tämän postauksen ihan jo muistutukseksi itselleni siitä mitä olen tehnyt.

1. Kykenen noudattamaan (sairaalaympäristössä) säännöllistä ateriarytmiä. 6 ateriaa päivässä.

Aamupala: 2dl puuroa, 1dl mehua, kahvi, tumma leipä + juusto & margariini

Lounas: sairaalakeittiöltä tuleva valmiiksi annosteltu ateria + 1dl mehua, vaalea leipä + margariini

Välipala: jäätelö, kahvi

Päivällinen: sairaalakeittiöltä tuleva valmiiksi annosteltu ateria + 1dl mehua

Iltapala: jogurtti, tumma leipä + juusto & margariini

Myöhäisiltapala: 2 hedelmää

2. Kalorimäärä on nostettu alun 900-1000kcalista 1700kcaliin/vrk

3. En ole oksentanut pariin viikkoon (? Muisti on nykyään onneton, en muista).

4. Olen opetellut syömään "kiellettyjä ruoka-aineita". Peruna/riisi/pasta/makaroni, leipä (sekä tumma että VAALEA!), juusto, leivän päälle margariinia, jäätelö, jogurtti, mehu...

5. Kykenen syömään aamupuuroni jälkiruokamaljasta lasin sijaan.

Lista on vielä lyhyt, mutta toivottavasti kasvaa... Kotona en kykenisi noudattamaan ateriasuunnitelmaani, keskityn lyhyillä kotilomillani vain siihen, että en ahmisi.. Joskus onnistun, joskus en.
Ehkä sitä joskus vielä kykenee syömään tuntematta järkyttävää syyllisyyttä. Ehkä sitä jonain päivänä pääsee pisteeseen, jossa ei pohdi ruuan ravintosisältöä. Ehkä joskus kykenee syömään jäätelön ja nauttimaan siitä.
Ehkä joskus kykenen syömään ilman tarkkaa suunnitelmaa ja ruuan mittailua ja samalla kokemaan oloni siedettäväksi.

Huippumalli haussa-ohjelmasta tuntemani katkeruus

Katselin eilen alkanutta Suomen huippumalli haussa-ohjelmaa ja täytyy myöntää, että päällimmäisinä tunteina minulla oli kiukku ja katkeruus.
Miksi nuo saavat olla laihoja ja minun täytyy lihoa? Miksi minä en saa olla kokoa nolla ilman, että joku jatkuvasti vikisee minun olevan liian laiha.
Tarkkailen jatkuvasti mallikokelaiden luiden pilkotuksia ja pitkiä laihoja gasellinjalkoja. Mietin, että onko tuo nyt jotenkin normaalimpi kuin minä.
Etsin merkkejä syömishäiriöstä. Jos havaitsen jotain, alan miettiä olenko sairas sittenkään vai vain väitetäänkö minun olevan.
Täytyy välihuomautuksena todeta, että parin kilpailijan hampaiden kunto pisti silmään... Että niin. Pistää miettimään, että "seulotaanko" hakijoista syömishäiriöisiä millään tavalla vai riittääkö vain vakuuttelu: "Joo, ihan terve minä olen. Syön vain vähän"?

Tässä kohtaa voidaan tietysti pohtia, että miksi ihmeessä minä katson ohjelmaa, josta tulee minulle paha olo. Ehkä se on taas jokin itsensä rankaisun keino. Saa rauhassa ruoskia itseään päänsä sisällä samalla, kun "vain" katsoo televisiota.
Yhtenä syynä on varmaankin tapa: kyseinen formaatti on kuulunut lempiohjelmiini aina ensimmäisistä Suomessa näytetyistä Tyra Banksin luotsaamista jenkkiversioista lähtien.

Minulla on näemmä viha-rakkaussuhde sairauteni lisäksi myös televisio-ohjelmiin. Voi luoja miten ihminen voikaan olla sekaisin... 

+400g

Paino on noussut viime viikosta sen neljäsataa grammaa. Ensiajatus oli järkyttävä ahdistuminen, mutta sitten järki minä alkoi hokea, että hoidossa olon yhtenä tarkoituksena on painon normalisointi. Ei olisi minulle hyväksi, jos paino olisi jatkanut sukeltamista.

Joku viisas siellä ruudun toisella puolella varmasti ajattelee, että minä olen typerä eukko, joka ei osaa syödä ja että syömishäiriöni on pelkkää pelleilyä.
Minä yritän kovasti parantua, mutta ei tämä turhan helppoa ole. Täytyy oppia pois vuosia jatkuneesta syömisten kyttäyksestä ja täytyy ymmärtää, että kehonkuvan hahmotus on täysin persiillään. Kaikki mikä on ollut totta, onkin silkkaa valhetta.

Miksi pää ei voi parantua painon nousun kanssa samaan aikaan? Miksi se kutsumaton vieras ohjailee edelleen ajatuksiani? Miksi joudun taistelemaan syömishäiriön kanssa useita kertoja päivässä?

Enkö ikinä opi?

 
Käytinpä muutaman tunnin päiväloman järkevästi.
Söin kuin porsas ja kiukuttelin miehelle typeristä asioista.
Ei helvetti, että olen huono ihminen.
Sietäisin kuolla pois.

Haluan kotiin.

Miksi ihmeessä olen sairastunut tällaiseen paskamaiseen sairauteen? Miksi en voi olla normaali ja elää tavallista elämää?

Karmea koti-ikävä... Haluan vain kotiin ja unohtaa kaiken tämän. Aloittaa alusta. Olla terve.