Yö ja yksinäisyys

 
Olin päivällä kuolemanväsynyt, mutta vältin nukkumasta päiväunia - ihan vain sen takia että saisin nukuttua yöllä.
Kuinka kävi?
Illan vaihtuessa yöksi ahdistus kasvaa taas kasvamistaan. En tiedä mitä tekisin itseni kanssa.
Blogin lisäksi ei ole ketään kelle voisin avautua yöllisten ahdistuskohtausten aikana. En halua huolestuttaa miestä turhaan.. Tämä stressaa työprojekteistaan ihan tarpeeksi. Ei hän tarvitse siihen enää yhtään ylimääräistä kuormitusta. 

Typerät ajatukset eivät jätä minua rauhaan.
"Olet aivan liian lihava. Et osaa tehdä mitään oikein. Kuole pois."

Ahdistus huutaa pääni sisällä

Ahdistaa. En ole pitkään aikaan ollut näin ahdistunut.
Perjantai meni taas kumarrellessa posliinialttarilla. Hävettää.. Olen luvannut itselleni, etten oksenna kun mies on kotona - mutta kuinka taas kävi? Lauantainakin teki mieli tyhjentäytyä, mutta en saanut tilaisuutta.. Koko viikonloppua on varjostanut ahdistus, mutta tuntuu että se vain kasvaa kasvamistaan.

Tämän aamun ensimmäinen ajatus muutamien tuntien yöunien jälkeen oli: "Miksi minun piti herätä?". Ahdistus puristaa rintaa ja olisin mieluusti jäänyt sänkyyn makaamaan, mutta mies pakotti minut nousemaan.
On voimaton olo. En jaksaisi tehdä mitään..
Mies lähti taas viikoksi pois. En uskonut, että tuntuisi näin pahalta - pitäisihän minun tottua tähän.
Ahdistaa ja itkettää. En vain edelleenkään pysty itkemään.

Huomenna pitää jaksaa käydä labrassa otattamassa ne verikokeet. Suunnittelin käyväni ostamassa Nutriletteja sitä ennen, saa nähdä jaksanko. Mies kielsi minua ostamasta niitä, mutta viikolla teen juuri niin kuin itseestä parhaalta tuntuu. Nyt tuntuu, että ruuan kieltäminen itseltään olisi paikallaan.
Miehen asiat olisivat kyllä paljon paremmin, jos hänellä olisi tyttöystävä joka tekisi muutakin kuin makaisi kaiket päivät ja kävelisi kaupungilla mitään näkemättömin silmin.. Kyllä hän toipuisi ajallaan. Löytäisi jonkun, joka on normaali. Jonkun, joka kykenee normaaliin perhe-elämään eikä leiki ruualla ja ole muutenkaan hankala.
Ainut asia, jonka vuoksi on pakko nousta sängystä (tai muutenkaan jaksaa elää), on koira. Se oikeasti tarvitsee minua. Jos sitä ei olisi, en tiedä olisiko minuakaan. En ainakaan jaksaisi yrittää yhtä paljon.

Vihaan itseäni

Vihaan itseäni. Miksi minun pitää olla tällainen läskipallero? Miksi minun kroppani ei suostu tajuamaan, että tähän ruhoon ei tarvita enää yhtään ylimääräistä? Miksi aivojeni toinen puoli huutaa ruokaa ja toinen käskee olla syömättä?
Olen onnistunut hiljentämään tuon nälkäisen minäni vaatimukset tällä viikolla loistavasti. Eilen tunsin pienen omantunnon pistoksen, koska kalorit pompsahtivat yli kuuteensataan. Miksi sitä pitää sössiä hyvin alkanut viikko tuolla tapaa?
Tänään petyin vaa'alla, vain kolmesataa grammaa pudotusta eilisestä. On se kuitenkin 4 kiloa maanantaista, mutta silti. Haluan laihtua nopeammin. Haluan olla taas pienempi. Tällä kertaa pääsen tavoitteeseeni enkä ala possuilla...

Viikonloppu pelottaa. Toisaalta on mukava nähdä miestä, mutta samalla minä sitten joudun luultavasti syömään enemmän..
Hittojen hitto. Pitipä sitten tyhmäillä alkuviikosta, toinen käsi on ottanut taas vähän osuma terästä. En tiedä miten saan asiat selitettyä miehelle.

Ahdistaa, itkettää ja vituttaa. En osaa kuitenkaan itkeä. En tiedä mitä tämän sotkuisen elämäni kanssa oikein pitäisi tehdä.

"Syötkö sä koskaan normaalisti?"

Tänään on ollut rankka päivä. Uusi lääkäri ja taas uudet kuviot.
Sain siis tälle päivälle ajan psykiatrian poliklinikalle viime viikolla peruuntuneen tilalle. Saavuin odotusaulaan vartin etuajassa, koska pelkäsin etten löydä oikeaa paikkaa ja myöhästyn. Siellä sitten odotellessani kuuntelin televisiosta jorinaa Raakel Lignellin laihtumisesta ja laihdutuksesta. Yht'äkkiä tuntui että seinät kaatuisivat päälle. Ahdisti. Menin vessaan ja hetken mietin oksentavani aamupuuron ulos, mutta tajusin että se ei ehkä olisi järkevää - ei täällä.

Lääkäri osoittautuikin ihan mukava. Ja ihan erilaiseksi mitä kuvittelin. Sustui jopa vaihtamaan Mirtazapinit pois liian syömisen ja nopean lihoamisen vuoksi. Ei ole kuulemma tarkoituksenmukaista lihottaa syömishäiriöstä kärsivää lääkkeillä. Olin niin iloinen, että olisin voinut pusun moiskauttaa moisesta lauseesta.
Tuntihan tuossa käynnissä meni. Itse olen huono kertomaan itsestäni ja voinnistani "vapaasti", eli on parempi että minulta kysytään paljon kysymyksiä. "Miten voit?"-kysymys kirvoittaa minulta vastaukseksi luultavasti vain muutaman sanan.  Uusi lääkäri kuitenkin on taitava, hän osaa kysyä kysymyksiä ja antaa minulle tarpeeksi aikaa vastata niihin. Tänään käytiin läpi menneitä ja nykyisiä asioita. Masennusta ja sen oireita, nukkumista, miten syön, mitä syön, mitä en saa syödä ja niin edelleen.
Lääkärin kysyessä "syötkö sä koskaan normaalisti?", tajusin viimeistään kuinka keturallaan syömistottumukseni ovat.. Joko ahmin, paastoan tai rajoitan kaloreita "epäterveelle tasolle". Muita vaihtoehtoja ei ole.

Minulle määrättiin joitain uusia labroja ja minun piti sitten itse varata labra-aika puhelimitse. Minun täytyy olla 10 tuntia (no voi harmitus sentään, ei haittaa pätkääkään) syömättä ennen näytteenottoa. Puhelimessa labratäti sitten totesi kyllästyneesti, että kaikki aamuajat on varattu kolmeksi viikoksi eteenpäin. Kyselin sitten olisiko puolillepäivin aikoja vielä vapaana tässä lähiaikoina. Ja olihan niitä, mutta piti sen sutturan sitten vielä samaan lauseeseen todeta: "Pystytkö sä muka olemaan niin pitkään syömättä?". Teki mieli nauraa, mutta sopersin vain että kyllä tuo onnistuu. Päässäni jatkoin lausetta: "...niinhän minä teen joka päivä".

Askartelua.

Tulipa sitten aikansa ratoksi askarreltua hieman. Sai pidettyä ajatukset muualla kuin ruuassa..

Ravitsemusasioita..

Ensimmäinen ravitsemusterapiakäynti on takana. Tajusin kesken käyntiä, että tästä ei ole minulle tällä hetkellä mitään hyötyä. Halu laihtua on suurempi kuin halu syödä kuten normaalit ihmiset.
Kyllähän minulle jonkinlaista ateriasuunnitelmaa tarjottiin. Otin sen vastaan ja lupasin yrittää. Valheita, valheita - tiesin, että ei minusta ole tähän. Syömishäiriö päässäni oli oikein tyytyväinen.
Ateriasuunnitelma vaikuttaa todella pelottavalta. Siinä on joka aterialla leipää.. Ja maitoakin pitäisi juoda aamupalan, lounaan ja päivällisen yhteydessä. Tunsin kuinka paniikki teki tuloaan.. Maitoa en ole juonut sitten ala-asteen (paitsi drinkeissä ja mättöpäivinä kaakaossa). Leipä taas.. Se on tähän asti laukaissut ahmimisen. Miten minä pääsisin ahmimisesta eroon syömällä leipää?? Varsinkin kun sitä pitäisi syödä kahdeksan (8!!!) palaa päivässä! Myöskään perunan, pastan ja riisin ottaminen takaisin jokapäiväiseen ruokavalioon ei tunnu lainkaan hyvältä ajatukselta.
Jo pelkästään viiden erillisen aterian päivittäinen "nauttiminen" tuntuu liian pelottavalta. Itkettää pelkkä ajatuskin.. Nyt pitäisi taas opetella syömään aamiainen, jota en ole syönyt noin kymmeneen vuoteen. Ja ruokailuvälien pitäisi olla kolme tuntia.
Ei, ei, ei.. En kykene tuollaiseen ruokavalioon. 
Kaikkein suurimmaksi peloksi nousi kuitenkin hillitön kalorimäärä. 2000kcal per päivä. Tuolla määrällä jatkan lihomista entisestään.. Vaa'assa käyminen pitäisi kuulemma hylätä kokonaan joksikin aikaa, koska paino saattaa nousta. Nythän minä olen taas vasta pääsemässä vauhtiin laihtumisen kanssa, joten ehei..

Ehkä minä en ole valmis parantumaan. Kaikki tuo tuntuu aivan liian pelottavalta.
Nyt olen päättänyt saada ahmimisen kuriin omin keinoin. Suu kiinni, syöppö.

Humalassa kirjoitettu kiukuttelupostaus

Olen sanonut tämän ehkä ennenkin, mutta tarvitsisin kai jonkinlaisen kännilukon kaikkeen elektroniikkaan jota käytän.. Mikroa ehkä saisin kännipäissäni käyttää, mutta tietokone ja puhelin olisivat ehdottomasti alkolukkoa vailla..
Mutta vuodatetaan nyt..

Viime viikolla oli yksi tavan vastoinkäymisten multihuipentumapäivä.. Ensin psykiatrian poliklinikalta soitetaan, että aikani joudutaan perumaan ja sen jälkeen koulussa asiat menivät päin helvettiä kaikkien ja kaiken kanssa..
Polilta soitti joku kyllästyneen kuuloinen naishenkilö ja ilmoitti rutiininomaisesti, että keskiviikolle varattu aikani perutaan. Olin vasta herännyt ja siinä sitten tokkuraiset aivoni koettivat ymmärtää mitä oikein tapahtuu.. Uusi aika tulee kuulemma joskus postissa. Mikä on joskus? Miksi ihmeessä aikani peruttiin?
Tuntuu, että olen kuvitellut tämän kaiken. Jos tämä kaikki paska pääni sisällä on vain jotain sairasta unta? Mitä jos en olekaan sairas? Tai en ole niin sairas kuin on annettu ymmärtää? Mitä jos ne ihmiset siellä polilla ovat katsoneet potilastietojani ja pyöritelleet päitään huokaillen: "Tämäkin on yksi hiton huomiohuora"? Mitä jos en ole tarpeeksi sairas?

Koulussa tuntui, että kesäopintosuunnitelman teko on liian rankka homma. Piti juosta luukulta luukulle kyselemässä allekirjoitusta papereihin ja tietenkään nämä ihmiset eivät olleet silloin tavattavissa. Tuntui, että tie olisi noussut pystysuoraksi nenäni edessä. Teki mieli lysähtää käytävälle ja itkeä kaikki paha olo ulos. En tehnyt niin. Menin vessaan, mutta kyyneleen kyyneltä ei tirahtanut - ei vaikka kuinka yritin. Vittu. Onko minusta tullut niin huono ihminen, että en kykene edes itkemään?

Kaupungilla vertaan itseäni kaikkiin muihin. Kaikki muut ovat laihempia kuin minä. Minä olen oksettava ja ruma.
Monesti olen nähnyt tytön, joka on pieni ja siro - aivan kuin keijukainen. Olen nähnyt tuon tytön vaatekaupoissa ja sovituskopista hän ryntää järkyttyneenä ulos. Ruokakaupassa hän hypistelee tuotetta toisensa jälkeen ja tutkii tuoteselosteita. Tekisi mieli rutistaa tuota tyttöstä ja kuiskata tämän korvaan, että olet pieni ja sievä. Sanoa tälle, ettei hän ole yksin ongelmiensa kanssa. Mutta en tee niin, katselen vain kaukaa.

Stressaan tulevaa kesää. Liian monet häät. Liian monta tilaisuutta, johon pitää pukeutua "parhaimpiinsa" ja näyttää hyvältä. Näytän karmealta mitä ikinä vetäisen ylleni.
Mies lähtee maanantaina kesäksi muualle ja pääsen itse päättämään ostoksista. Kukaan ei vahdi minua. Heinäkuun alussa järjestettäviin häihin mennessä minun on painettava 52kg tai alle. Piste.

Ahdistun erään tutun seurasta mahdottomasti. Tämä on laihtunut mielettömän paljon ja on niin pienen näköinen. Eikä laihdutusprojekti kuulemma ole lähellekään valmis. Tunnen itseni ryhävalaaksi tämän seurassa. Hän myös kovaan ääneen kommentoi kaikkien kanssaihmisten ruoka-annoksia. Ahdistaa vielä enemmän.
Tiedän, että käytökseni on typerää mutta en voi sille mitään...

Nukkumaan käyminen on alkanut muuttua pelottavaksi. Pelkään, että seuraavana aamuna herään taas unihalvauksen kanssa.. Luojan kiitos nykyisiin unihalvauksiin ei liity aistiharhoja.. Teininä noihin kohtauksiin liittyi usein myös näköharhoja, jotka olivat vähemmän mukavia.. Ei ole kiva herätä siihen, että huoneessa seisoo joku ja et voi liikuttaa raajojasi ja äänihuulesi eivät toimi..
Tosin eivät nämä nykyisetkään mitään kovin mukavia ole. Herätessä et voi liikkua ja tuntuu, että hengitys loppuu aivan kohta..

Juu, eipä muuta tällä kertaa. Jospa sitä kävisi pikkuhiljaa nukkumaan. Ei tämä ryyppääminen kyllä edesauta laihtumista lainkaan. Hitto. Pitää opetella käyttäytymään.

Missä on itsekurisi - söitkö senkin?

Minä olen lihonut. Paljon. Ennen löysänä päällä roikkuvat farkut alkavat tuntua kireiltä. Elintasokumpu kasvaa kasvamistaan..
Tunnen kuinka reiteni hipaisevat satunnaisesti toisiaan kävellessäni. Tekee mieli leikata nuo ällöttävät läskikimpaleet pois.
Ei kukaan voi pitää näin lihavasta ihmisestä. Jos jatkan lihomista tähän tahtiin, niin mies ei asiaa kauaa katsele.
Voi huokauksien huokaus. Noh, eipä nykyisillä syömisillä kyllä voi olla lihomatta.
Ällötän itseäni. Olen lihava ja ruma. Täytyy ehtiä kesäkuntoon.. Kesällä on monia tilaisuuksia, joissa pitää olla nätti ja siro. En minä voi mennä vieraaksi häihin näyttäen porsaalta, jolle on tungettu peruukki päähän.
Odotan niin kovasti sitä, että mies lähtee kesäksi pois ja saan itse päättää syömisistäni.

Ensi viikolla on aika psykiatrian polille. Mitä jos vain kuvittelen olevani sairas ja ne nauravat minut pihalle sieltä?
Pelottaa.

F32.9

Nyt sillä on nimi. F32.9. Määrittelemätön masennustila.
Pitäisikö minun nyt olla iloinen siitä, että minulle on isketty virallisesti sairaan leima otsaan?
En oikein tiedä miten tähän pitäisi suhtautua... Nyt minä olen sitten hoitohenkilökunnan silmissä aina "se vaikea potilas"..  Liian monilla osastoilla mielenterveyskuntoutujia koetetaan karttaa kuin ruttoa, "koska ne on niin vaativia ja valittaa kaikesta"..
Toivottavasti tuohon olisi lähivuosina tulossa radikaalia asennemuutosta. En sano tätä vain itseni, vaan myös monien monien muiden mielenterveyden ongelmista kärsivien vuoksi.

Tänään oli hoitotapaaminen, jossa keskusteltiin jatkosta. Nyt lääkitys jatkuu ennallaan, mutta hoito siirretään psykiatrian poliklinikalle ja ravitsemusterapian pitäisi alkaa parin viikon päästä.
En oikein tiedä mitä minun pitäisi ajatella.. Ehkä tämä on hyvä asia. Ehkä minua voidaan auttaa. En vain tiedä onko minulla voimia ottaa sitä tarjottua apua vastaan..
Noh, nyt ainakin ollaan sillä sairaslomalla. Toivottavasti Kelan kanssa asiat hoituisivat jouhevasti, minulla ei ole nimittäin voimia taistella byrokratian rattaita vastaan. Enkä oikein voi olla ilman rahaakaan..

Syömiset ovat olleet karmeaa katsottavaa... Piparitaikinaa raakana ja sitä rataa ahmimishimon iskiessä.. Oksentamista äänettömästi kaverin vessassa pullakahvien jälkeen. Oksentamista taloyhtiön wc-tiloissa ahmimiskohtauksen jälkeen, poissa poikaystävän rakastavien silmien alta.
Kuvotan itseäni.
Olenko menettänyt kontrollin lopullisesti? Tätä menoa tulen painamaan varmaankin kaksisataa kiloa tämän vuoden loppuun mennessä... Tämän on pakko loppua.
En voi lihoa enää uudelleen. En kestä sitä. En halua.

Poikaystävä lähtee kohta kesäksi pois, joten voin rauhassa kiduttaa kroppaani. Haluan kuihtua olemattomiin.. Eipähän tarvitse arkunkantajien rehkiä niin paljon...
Olen ajatellut kuolemaa ja kuolemista paljonkin. En vaan uskalla tehdä asialle mitään.. Kuten aina. En vaan uskalla..

Helvetti että on paha olla..

Shit happens

En tajua itseäni ollenkaan. Kaiken järjen mukaan päivän olisi pitänyt mennä hyvin.. Mutta ei. Paha olo tulee iltaisin ja nyt tuli taas tyhmyyspäissään vuodatettua verta suihkun lattiakaivoon...
En tiedä mitä sitä tekisi itsenä kanssa. En jaksa kirjoittaa enempää.. Taidan mennä sänkyyni viettämään taas yhden unettoman yön lisää.

Eläminen tuntuu liian ylivoimaiselta..

Vappu oli ja meni.
Join paljon ja ehkä hölmöilinkin hieman.
Eilen viilsin itseäni suihkussa.
Illalla mietin, että pitäisikö lähteä päivystykseen itsemurha-ajatusten takia..
En lähtenyt.

Kohta olisi taas hoitotapaaminen..
En tiedä huvittaako minua kertoa pahasta olostani tänään...
Jospa sitä vain väittäisi kaiken olevan hyvin ja tappaisi itsensä kun tulee tilaisuus..
Voi helvetti... Miksi elämästäni on tullut tällaista?