suloinen valheellisuus

ei tämä tästä ole paremmaksi muuttunut.. päässä ei pyöri ruuan vahtaamisen lisäksi juuri mitään muuta. kaikki energia tuntuu menevän siihen, että esitän miehelle, sukulaisille ja ystäville kaiken menevän parempaan suuntaan. todellisuus on kuitenkin karu. inhoan itseäni enemmän kuin pitkään aikaan ja koen epäonnistuneeni kaikessa mitä ikinä olen yrittänytkään tehdä: en koskaan ole tarpeeksi hyvä, jotta kelpaisin itselleni..

epäonnistumisista seuraa katastrofi toistensa jälkeen. tiedän, että sekoan totaalisesti asioista, joita "normaali ihminen" pitäisi vain onnettomina sattumuksina tai vahinkoina - asioina, joihin ei voi vaikuttaa.
en voi tälle haitalliselle ajattelumallille tällä hetkellä mitään. pitäisi vain pystyä hyväksymään, ettei kukaan ole täydellinen ja kaikessa ei voi onnistua.
pitäisi oppia, ettei yksi pieni asia saisi pilata loppupäivää tai viikkoa.
pitäisi oppia, ettei kaikkia harmittomiksi tarkoitettuja kommentteja tulisi kääntää oman kieroutuneen mielensä avulla itseään vastaan..
tässä lähipäivinä olen kokenut parikin lumipalloefektimäistä tapahtumasarjaa, jotka ovat päättyneet vessanpöntön halailuun. voi luoja miten inhoan itseäni tuon takia..

veripalvelusta iskettiin muuten kouraan vuoden karenssi sairaalajakson takia. hemoglobiini oli yli 150 (sinänsä positiivinen yllätys), mutta ei niin ei. toki ymmärrän, että halutaan huolehtia myös luovuttajan turvallisuudesta, mutta oli tuokin nyt jonkinlainen kolaus itselle.
jos mahdollista, niin olo on vielä hyödyttömämpi kuin aiemmin. ja viidessä minuutissa minulta lähti yksi syy pitää paino siellä normaalipainon tuntumassa. verenluovuttajanhan pitää painaa yli 50 kiloa, mutta nyt silläkään ei ole mitään merkitystä. tuntuu, että parantumista puoltavat ja helpottavat asiat vähenevät elämästäni yksi toisensa jälkeen. se nyt tästä vielä puuttuu, että saisin nykyisestä hoitopaikasta kengänkuvaa takalistoon edistymättömyyden vuoksi...

nyt kun tuijottaa omia ajatuksiaan sanoina ja lauseina, ne tuntuvat kovin typeriltä.. noh, tulipahan kerrottua.

Uusi vuosi, samat tavat

Melko tarkalleen ottaen kuukausi sitten pääsin takaisin kotiin. Mitä tämän kuukauden aikana on oikein tapahtunut?
Blogi on päivittynyt hävyttömän harvoin, syömiset ovat lipeämässä samaan vanhaan, paino on tipahtanut kolmisen kiloa, mieliala vaihtelee synkästä mustasta tasapaksuun harmaaseen, aina vain väsyttää, väsyttää ja väsyttää...

Eipä ole paljoa kehuskelemista näillä "saavutuksilla".. Tuntuu, että syöminen on aivan liian vaikeaa ja kuvottavaa. En kestäisi ajatella ruokaa lainkaan.
Samalla en kuitenkaan haluaisi painon putoavan liian alas. Olen enemmän kuin tyytyväinen nykyiseen hoitopaikkaani ja suljetulle en todellakaan nyt halua - haluan olla kotona, kiitos vaan. Nykyisessä hoitopaikassa hoito perustuu kokonaisvaltaiselle keskustelulle ainaisen syömisestä jankkaamisen sijaan. Tuolla nähdään, että syöminen ei todellakaan ole "pääongelmani" vaan yksi monista oireista. Tuntuu, että olen saanut muutamassa viikossa enemmän keskusteluapua kuin koko osastolla oloaikana.
En siis todellakaan halua, että minut laitetaan pihalle "hoitoon sitoutumattomuuden" takia. Olen kyllä halukas muuttumaan, en vain vielä jostain syystä oikein kykene siihen... Sisäiset solmut pitää kai avata ja sielun haavat paikata ennenkuin pääsen elämässä eteenpäin..