hittolainen

Eilen tuli oltua taas kerran ihan tarpeeksi päissään. Pitäisi varmaan rajoittaa vähän.. Uutena vuotena en lähde mihinkään ja istun sohvalla naamakirjailemassa kuin tatti.
Tuli tehtyä vähän tyhmyyksiäkin.. Ei siis mitään vakavaa, mutta päätin sitten näpytellä vähän tekstareita Sille Eräälle... Voi häpeä.
Nyt voisi joku viisas ihminen kehittää alkolukon puhelimeen niin minä olisin ensimmäisenä jonossa ostamassa niitä.

Tänään sitä on tullut vain maattua sohvalla miettimässä syntyjä syviä. Eli energiankulutus huipussaan ja niin pois päin.. Että pitääkin ihmisen olla näin laiska.
Vaakakin järkytti minua tänään: 56,4kiloa. Hyi että... Pitää kyllä vähentää juomista.. Ja syömistä.
Tosin en minä juuri ole mitään syönyt ryyppyreissuilla, ei kuulu tapoihin. Keskityn siihen nesteytykseen :p

Nyt on olo, että mikään ei kiinnosta ja voisin maata koko ensi vuoden tässä sohvalla märehtimässä asioitani...
Parempi lopettaa tämä postaus tähän, kun tuntuu että tekstiä ei meinaa syntyä millään ja tässä mitä tähän asti olen kirjoittanut, ei ole mitään järkeä.
Kiitos ja näkemiin.

pienempikuinkolme..?

Voi apua... Pitänee vähän rajoittaa Sen Erään miespuolisen henkilön kanssa oleilua.
Jostain syystä minulla on olo, että minuun sattuu ja kovasti jos jatkan tätä tahtia. Sydän huutaa: "Anna mennä!", mutta järki käskee jättämään tunteet ulkopuolelle.

Nyt olen viimeiset pari päivää bilettänyt - taas kerran (tiedän, pitäisi rajoittaa tuota alkoholin käyttöä)... Ja Se Eräs on ollut mukana. Ja meillä on ollut hirveän hauskaa.
On keskusteltu omista peloista ja odotuksista sekä tulevaisuuden suunnitelmista ja haaveista. Lisäksi on heitetty hyvää läppää puolin ja toisin.
Pidetty toista hyvänä. Oltu lähekkäin. Katseltu tähtitaivasta ja auringonnousua.
Jos elämäntilanne olisi toinen, itse olisin varmasti ihan taivaissa ja ihastunut kuin mikä. Nyt ei pysty ja tuntuu toisen vuoksi pahalta. Se Eräs kyllä tietää, etten voi antaa itseäni kokonaan. Tai paremmin sanottuna en uskalla.

Ollaan myös puhuttu Sen Erään kanssa siitä, että mitä muutettaisiin toisissamme. Hän kuulemma lisäisi minulle muutaman kilon tai enemmän, mutta olen kuulemma tällaisenakin ihana. Jotenkin hassua, että itse yrittää hirveällä raivolla päästä läskistä eroon ja sitten itselle kovin tärkeäksi tullut ihminen lisäisi massaa. Toki Poika Ystäväkin on valittanut laihuudesta jo vuoden päivät, mutta hänen puheensa eivät ole uponneet minuun tällä tapaa. On kuin kuuma veitsi olisi leikannut voita.
Olen hämmentynyt. Toisaalta tekisi mieli päästää irti Sairaudesta, mutta sitten luulen että epävarmuus valtaisi minut. Ajoittain tuntuu, että jos mikään muu ei kestä ja maailma tuntuu romahtavan, niin ainut asia johon voin luottaa on Sairaus. Samalla tiedän, että tämä tulee tuhoamaan minut.
Olen puun ja kuoren välissä. Jos päästän Sairaudesta irti, niin miten minun käy, jos kaikki menee pipariksi taas kerran? Toisaalta: mitä minun elämästäni tulee, jos roikun kiinni Sairaudessa - mitä jos menetän jotain tärkeää?

Oli masentavaa tulla kotiin Poika Ystävän luokse, koska tietää että seuraava viikko on taas yhtä lattea kuin huonosti paistunut pannukakku. Nyt tuntuu, että minulta on kadonnut täydellisesti halu olla Poika Ystävän kanssa. Toivottavasti hänkin jossain vaiheessa ymmärtää tämän, ainakin olen yrittänyt saada hänet ymmärtämään.
Tänään Poika Ystävä on ärsyttänyt tavallista enemmän. En tajua, että miksi... Tai noh, ehkä syynä on se, että pari viime päivää ovat olleet niin pirun mahtavia toisen ihmisen kanssa.. Ja nyt haluaisin vain köllötellä itsekseni ja pohtia syntyjä syviä, mutta se ei tunnu onnistuvan, koska Poika Ystävä pyörii koko ajan jaloissa ja kyselee tyhmiä. En jaksa puhua.

Vaakaan päin en ole edes vilkaissut joulun jälkeen. Masentaa ajatuskin digivaa'an armottomuudesta. Peiliinkään en ole juuri vilkuillut, koska en todellakaan pidä näkemästäni. Turvotusta ja läskiä. Kamalaa.

ps. Mikä siinä on, kun olo on niin haikea, mutta ei tiedä syytä... Ja mikä siinä on, että kun tekee mieli itkeä, niin eivät ne kyyneleet tule...

Joulu oli ja meni. Onneksi

Oli kyllä harvinaisen paskamainen joulu. En tykännyt.
Tuli vietettyä aikaa miehen ja tämän perheen kanssa sekä oman äidin ja siskon kanssa. Tuntuu, että äitini on sekoamispisteessä. Hänen juttunsa ovat muuttuneet vain kummallisemmiksi ja kummallisemmiksi... Koetan kovasti olla hänelle mukava, joten lähdin tänään pois - en olisi kestänyt enää.
Miehen äidinkin seura alkoi riittää. Käsittääkseni ero ei kuulu hänelle pätkääkään, mutta silti utelua tuntui riittävän...

Puhuttiin miehen kanssa, että jatkamme yhdessä asumista, mutta that's it. Jatkossa en blogissa puhu enää miehestä vaan Mies Ystävästä. Tai ei... Poika Ystävä on parempi, sen verran nuorelta hän ajoittain vaikuttaa.
Itse en ainakaan tunne häntä kohtaan juuri mitään. Ystävyyttä ja siinä se.
Hän sen sijaan on edelleen rakastunut ja koettaa saada minut rakastumaan häneen uudelleen. Ei, ei, ei....
Millaisesta rautalangasta nämä asiat oikein pitää vääntää, että asia menee perille?

Ennen joulua vietin aikaa paljonkin sen erään miespuolisen ystävän kanssa... Hän on sanonut olevansa ihastunut minuun. Hämmentävää.
Olen sanonut hänelle, että haluan olla itsekseni, mutta pitää hauskaa. Olen myös kertonut, että pelkään ihastuvani uudelleen ja että käy kuten aina ennenkin: kaikki mihin kosken muuttuu paskaksi. Varsinainen Midaan Kosketus minulla.

Hänen seurassaan koen, että minä olen tärkeä. Ajoittain jopa ajattelen Sairautta ja siitä eroon pyrkimistä. Ajoittain hän saa minut huomaamaan, että olenkin laiha ja kaunis sen lihavan ja ruman sijasta.
Koen, että hän on turvallinen ja hänen kainalossaan mikään ei minua satuta.
Hänen viereensä on ollut hyvä nukahtaa. Ei ole tarvinnut iltaisin miettiä, että olisiko sittenkin pitänyt ottaa se tarjottu unilääkeresepti.
Minulla on hauskaa hänen seurassaan. Olen nauranut niin että vatsalihaksiin sattuu, näin ei ole käynyt aikoihin. Meillä on samanlainen kieroutunut huumorintaju.
Pidän siitä miten hän suhtautuu maailmaan ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin ja vastoinkäymisiin.. Rennolla otteella, asioista on turha pingottaa.
Hän on jollain kummalla tavalla todella kiehtova ihminen. Olemme keskustelleet tähänastisista elämistämme yön pimeinä tunteina ja olemme kuunnelleet toistemme iloista ja suruista. Ja minun on ollut hyvä olla.
...ja silti minua pelottaa.

Sähellystä ja sekoilua

Olen ihan vitun sekaisin tämän kaiken paskan kanssa. Tulipa taas kirjoitettua kauniisti, mutta niin se on.
Me siis erottiin miehen kanssa. Ainakin väliaikaisesti, saa nähdä tuleeko tästä jatkossa mitään. Itsestä vähän alkaa tuntua, että tämä on tässä. Mies tosin ei halua erota ja pakottaa minut lupaamaan, että selvitämme asiat ja kaikki järjestyy. Voi pyhä jysäys... Mitä tuohonkin nyt voi vastata, kun "en lupaa mitään" ei tunnu riittävän?

Mutta joo. Tällaista tänään.
Kiloja on liikaa, ällöttää. Olen syönyt (ja juonut) kuin pieni sika.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ne hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa...

Tämä päivä on nyt sitten istuttu ja ihmetelty. Ja podettu ehkä elämäni toisiksi kovinta krapulaa ikinä.
Tuli kyllä kiskottua sitä viinaa ihan antaumuksella eilen. Eipä juurikaan ole klo 23 jälkeen muistikuvia illan tapahtumista. Olen minä kuulemma osannut käyttäytyä. Niin ne ainakin väittävät.

Heräsin aamulla ("aamulla", joskus puolenpäivän aikoihin) ja olo oli kuin karusellissä. Hirveä känni päällä edelleen siis.
Ja taitavana tyttönä oksensin kaverin pihaan <3 Osittain tuo huono-oloisuus johtui varmasti syömättömyydestä... Itseään saa syyttää tässäKIN asiassa.Ruokahalu on ollut täysin kadoksissa viimeisen viikon.. Esimerkiksi eilen tuli närpittyä kanaa ja sipsejä, siinä kaikki.

Ihmiset ovat pommittaneet minua viesteillä pitkin päivää ja kyselleet mikä on tilanne meillä kotona. Jaksa enää edes puhua koko asiasta, koska kaikki tuntuvat kauhistelevan minun päätöstäni ja syyllistävät siitä...Antakaa minun vain olla.

ps. kävin tänään vaa'assa: 54,3kg

Vakavan keskustelun alkusoitto

Olen ollut niin ahdistunut viime päivät. Rintaa on puristanut ja olo on ollut muutenkin mielettömän huono.
...ja en tiedä paraniko oloni ollenkaan äskeisen keskustelun päätteeksi. Ehkä nyt ei ahdista ihan niin paljon.
Eli nyt on siis tullut miehen kanssa puheeksi se, että haluanko jatkaa tätä vai en.
Keskustelua ei ole saatu kovin pitkälle. Vain sen verran asia on edennyt, että mies tietää minun pohtivan asiaa.

Äskeinen välikohtaus sujui kutakuinkin näin:
Mies: "Mikä sinulla on?"
Minä: "Ei mikään"
Mies: "Onko sinulla jotain syömisjuttuja, kun olet ollut kummallinen?"
Minä: "Ei"
Mies: "Miksi et halua olla lähelläni?"
Minä: "En jaksa. Mene nyt pois"
Mies: "Onko tämä nyt vain joku ohimenevä vaihe?"
Minä: "En tiedä"

Nyt mies on mielettömän järkyttynyt ja itkee viereisessä huoneessa suljetun oven takana. Surettaa toisen puolesta, mutta rintaa puristava vanne on kadonnut.

Lallallaaaa...

Miten sitä osaa sotkea elämänsä näin mallikkaasti? Silloin kun tuntuu, että kaikki sujuu kuten pitää niin eiköhän tapahdu asioita, jotka kippaavat kaiken taas päälaelleen...

Ainut hyvä asia, jonka voisin mainita on se, että paino on lähtenyt putoamaan. Tänään krapuloissani menin vaakaan ja se näytti 54,8kg.
Ruokahalu on ollut lähes kokonaan poissa jostain syystä jo noin viikon ajan. Tai sitten jos on nälkä, niin ei pysty syömään kovin paljoa tai tekee mieli oksentaa.Välillä on olo, että haluaisi syödä, mutta sitten ruuan näkeminen nostaa palan kurkkuun.

Tentteihin lukemiset ovat menneet ihan reisille. En ole oikein jaksanut panostaa... Noh, kaikista on läpi päästy, mutta ärsyttää kun lukematta saa kakkosia ja kolmosia, niin pienellä panostuksella saisi helposti parempia arvosanoja.

Olen ajautunut melkoiseen tilanteeseen erään ihmisen kanssa... Itsellä ei ole missään vaiheessa ollut mitään tätä ihmistä vastaan, mutta sitten kun jatkuvasti kuulee yhdeltä sun toiselta että tämä toinen osapuoli länkyttää paskaa enemmän ja vähemmän... Voi huoh.
Inhottaa, kun tämä ihminen arvostelee sitä miten syön, liikun tai ylipäätänsä teen yhtään mitään. Pitänee ignoorata koko pimatsu.

Ja onpa minulla tämän kaiken muun hyvän lisäksi myös mieshuolia. Taas kerran. Ylläripylläri.
Jos joku olisi kuukausi sitten kysynyt mielipidettäni eräästä ihmisestä, olisin sanonut tämän olevan hieman erikoinen ja pidän tästä kaverimielessä.
Nyt asia on alkanut kallistua ihan "väärään" suuntaan. Pari viikkoa sitten olin onnellisempi kuin pitkiin aikoihin ihan "oman" miehen kainalossa. Ja sitten tulee tällaista. Ärsyttävää.
Hankalaksi tämän tekee se, että tämä kyseinen ihminen on useampaan otteeseen ilmaissut pitävänsä minusta kovasti ja harmittelee sitä, että olen varattu. Kuulemma minunlaiseni tyttöystävä on kaikkea mitä mies voi toivoa..
On todella kummallista, että me tullaan mielettömän hyvin juttuun.. Käytiin pari viikkoa sitten kahvilla. Tuo kahvihetki venähti lähemmäs kuusituntiseksi. Ja koko ajan juttua riitti. Olenpa myös pariin otteeseen eksynyt tämän ihmisen luo jatkoillekin. Nytkin tekisi mieli mennä väärän miehen kainaloon. Voi piru.

Yritys on kova

Yritän kovasti. Monessakin asiassa.

Yritän kovasti olla "normaali". Olla ei-syömishäiriöinen. Olla joku, joka  ei pyörittele päässään vain kaloreita ja sitä, että vaaka ei ollut ystävä tänäkään aamuna.
Joskus pystyn olemaan suht normaalisti, mutta välillä taas mikään ei kiinnosta ja vetäydyn omaan rauhaani.
Pari viime päivää on ollut itse asiassa ihan hyviä tämän suhteen. Kiitos kuuluu muutamalle ihmiselle, jotka ovat jaksaneet tiedostamattaan(?) nykiä minua paikasta toiseen ja osallistumaan erilaisiin sosiaalisiin tapahtumiin.
Tosin minulta on myös tultu melko suoraan kysymään, että onko minulla syömishäiriö. Kielsin toki kaiken, säikähdin pirusti, koska kysyjä oli oppilaitoksen henkilökuntaa.
Pitänee oppia peittämään toimintansa entistä paremmin.

Yritän myös kovasti jaksaa olla siellä koulussa.
Tänään sain aikaiseksi tehtailla jonkinnäköisen "To-Do-Listin". Nyt tuntuu, että hommaa ei ole ihan yletöntä määrää. Muutaman olen saanut pois päiväjärjestyksestä. Ehkä minä selviän hengissä jouluun asti.

Yritän myös kovasti jaksaa olla koiran kanssa.
Tästä olen pitänyt kiinni kynsin ja hampain vaikka kuinka pahalta on tuntunut. Koira on minulle todella tärkeä ja me harrastetaankin tavoitteellisesti koiraurheilua, joten ei tuo senkään puoleen voi elää kuin pellossa.

Yritän myös tehdä kovasti töitä parisuhteen eteen.

Ja viimeiseksi, muttei vähäisimmäksi...
Kaiken tämän ohella haluan myös laihtua.
Mutta tässä itä edistystä ei juuri tapahdu. Edelleen jumissa n. 56kg:n paikkeilla. Viimepäivien syömisten seurauksena paino varmasti yli 57kg.
Perkele.

Kiitos ja Anteeksi

Heti ensimmäisenä kiitän kommentoineita, oli ihana logata sisään ja huomata, että joku on kaipaillutkin jorinoitani. Tähän asti paha päivä näyttää pikkiriikkisen paremmalta!

Kiittelyn jälkeen pyydän anteeksi päivitystaukoa! Monta kertaa on tullut jossain tilanteessa mieleen, että "tästä pitää kirjoittaa blogiin" ja homma on valitettavasti jäänyt vain ajatteluasteelle.. Minulla on ollut yksinkertaisesti viime aikoina niin järjetön kiire, etten ole ehtinyt tekemään mitään "ylimääräistä".
Jotenkin koetan taistella koulun ja sosiaalisen elämän kanssa, joten nettiaika on jäänyt vähän vähemmälle. Tuntuu, että kaikesta kovasta yrityksestä huolimatta homma ei vain toimi.
On kuin elvyttäisi kuolevaa. Minä olen se ensiavun antaja ja tuo sosiaalinen elämä on se kuoleva osapuoli.. Nyt näyttää siltä, etteivät meikäläisen elvytystaidot olla kovin kaksiset.

Tänään on siis ollut oikeasti todella huono päivä. Enkä ollut ainut.
Tuntui, että ärsytin kaikkia.
Tosin olin minä aika (lue: erittäin) ärsyttävä, aloitin valittamisen heti aamusta ja jatkoin ja jatkoin ja jatkoin... Pitäisi joskus vain osata pitää turpansa tukossa.
Tuntuu, etten kohta enää yksinkertaisesti jaksa edes yrittää ylläpitää sosiaalisia suhteita.
En käy enää ystävien/kavereiden kanssa kahvilla tai pyydä heitä meille. En jaksa edes soitella mitä ihmisille kuuluu. Naamakirjassa jaksan ehkä käydä istumassa hetken, mutta eipä sekään ole paljoa.
Koulussa ollessa olen ehkä alkanut osittain käpertyä enemmän omiin oloihini ja skippaan ruokailuita, koska en jaksa olla ihmisten seurassa.
Ehkä se on vain tämä syksyn/alkutalven sää ja inhottava pimeys.
Tosin olen ottanut ihan tietoisesti etäisyyttä erääseen ihmiseen, joka kertoo avoimesti menneestä bulimiastaan ja silloisista syömistottumuksistaan. Hän päättää aiheen lähes aina: "...mutta ettehän te voi tuollaista koskaan ymmärtää". Jotenkin koen tämän ihmisen seuran kuluttavaksi. Tuossa ihmissuhteessa tunnen enemmän antavani kuin saavani. En oikein osaa selittää mistä tuo johtuu. Tai ehkä se johtuu siitä, että osittain haluan kertoa pahasta olostani ja toisaalta taas en todellakaan halua levitellä tietoa kenellekään.

Minulla alkaa siis ihan oikeasti olla ongelmia jaksamisen kanssa.. Tuntuu, että tekisi mieli jättää koulu kesken, mutten todellakaan voi tehdä sitä!
Jos jätän homman kesken heti, kun vähänkin tuntuu vittumaiselta, niin voi hyvää päivää.. Pakko pusertaa jouluun asti satakymmenen lasissa.
Lopettaminen (tai edes poissaolevana oleminen) ei todellakaan ole vaihtoehto, koska:
1) minun edellisillä tutkintopapereillani voisi vaikka pyyhkiä perseensä. Numerot ovat hyviä ja näin pois päin, mutta tyhjästä on paha nyhjästä sitä työpaikkaa.
Ja vaikka pääsisikin töihin "omalle" alalle, en nauttisi siitä ollenkaan. En ole tykännyt edellisen ammatin hommien teosta pitkään aikaan - sen takia hainkin uudelleen opiskelemaan.
2) minulla on opintolaina, jota en saa maksettua IKINÄ, jos en valmistu uuteen ammattiin..
3) en jaksa enää kehittää suunnitelma Ö:tä

Homman määrä on järkyttävä ennen joulua..
Liian monta tekemätöntä ryhmätyötä, liian monta tekemätöntä itsenäistä tehtävää, liian monta edessä päin olevaa tenttiä. Ja tähän lisätään koulussa istuminen.. Milloin pitäisi ehtiä tekemään jotain muutakin?
Vaadin itseltäni todennäköisesti liikoja. En vain osaa mennä ajatuksella: "kunhan menee läpi". Se ei riitä.
Unirytmitkin ovat menneet ihan ketuilleen ja vanha ystävä nimeltä Unettomuus on palannut. Johan minä melkein kaipasin sitä eli en todellakaan.
Ja mitäs tekee pirttis? Ottaa vähän lisää hommia itselleen. Vapaaehtoisjuttuja, jotka eivät liity kouluun tai opiskeluun millään tavalla. Ihan omaksi huvikseni vain otin hoitaakseni asian, jossa on pelissä paljon vastuuta..
Noh, tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Olen pyöritellyt päässäni sitä, että menisin keskustelemaan oppilaitoksen kuraattorin kanssa tästä, mutta ajatus ei tunnu kovin hyvältä.
En halua, että minua pidetään vain laiskana ja typeränä.
Enkä myöskään halua avautua syömiskuvioistani. Ne ovat mitä ovat ja piste.

Tästä epäsosiaalisuus/masennuspuuskasta huolimatta olin kaverin kuskina eilen. Lähinnä kuuntelin tämän ihmisen humalaisia jorinoita ja ajelin vähän rallia.
Sitten tämä ihminen pudotti varsinaisen pommin: hän on ihan aikuisten oikeasti ollut narkomaani. Tosin siinä humalatilassa se aluksi kuulosti lähinnä siltä, että hän olisi edelleen, joten siinä syy järkytykseen.
Myöhemmin olen joutunut vakuuttelemaan kaveria siitä, että en leimaa häntä tai pidä huonona ihmisenä - eihän hän voi muuttaa mennyttä ja hän on minulle sama ihminen kuin ennen tätä yllättävää tietoakin.
En kyllä tiedä mitä minä ajattelin kertoessani syömishäröilystäni. Niin, en ajatellut mitään.. Mutta ainakin tiedän, että hän ei vuoda tietoa eteenpäin.
Ihmiset, jotka tästä tietävät, on laskettavissa ihan yhden käden sormilla ja useimpien kanssa en enää ole juurikaan tekemisissä.

Pitääpä tähän loppuun kertoa vielä tänään sattuneesta minua kolauttaneesta tapauksesta.. Oli kyllä niin "käännetään veistä haavassa"-fiilis.
Minulla lähti syöminen tänään niin räpylästä.. Ensin roskaruokamättöä ja sitten vielä karkkeja tuli ostettua useampaan otteeseen.
Muutenkin oli järkyttävän huono omatunto ja sitten tuli vielä kommenttia: "kuinka paljon sinä oikein aiot makeisia tänään vetää? O_O"
Kyllä siinä tuli olo, että kiitos vain tiedän olevani lihava ja tiedän ettei moinen syöpöttely todellakaan tee hyvää jo ennestään pöhöttyneelle ruholleni.

Painosta sen verran, että siinä himppa yli ja alle viidenkymmenenkuuden tuo pyörii. Välillä pääsee sinne 55:n tuntumaan, mutta alemmas ei tunnu menevän. Perhana.

otsikko

Mitä tästä päivästä nyt sanoisi..?
Tekee mieli kirjoittaa ja purkaa oloaan, mutta en oikein tiedä mistä aloittaisi tai mitä edes kirjoittaisi..
Olo on kuin jyrän alle jääneellä marsulla.

En ole jaksanut tehdä tänään oikein mitään. Taaskaan.
Nukuin taas vaihteeksi reilut 13h ja olo oli edelleen väsynyt. Siispä nukuin muutaman tunnin päiväunet.
Päiväunet vähän venähtivät, joten tuli hemmetin kiire apteekkiin. Ja tietty myöhästyin sieltä etsiessäni ensin parkkipaikkaa, jonka jälkeen menin ensin väärän apteekin ovelle kun en muistanut mikä on pisimpään auki.
Siinä minä sitten seisoin surkeana apteekin ovella sateessa ja teki mieli lysähtää maahan itkemään.. Ihana apteekin täti kuitenkin päästi minut vielä ostoksille ja palveli minua ystävällisesti. Apteekista ulos astumisen jälkeen teki mieli alkaa itkeä sen vuoksi, että joku tuntematon oli noin mukava minua kohtaan..
Hämmästyin "lähes-itkuani" sillä en ole itkenyt tai pystynyt itkemään kuukausiin. Olen kyllä yrittänyt..
Olisi ehkä pitänyt antaa kaiken tulla ulos autossa, mutta ajoin vain päättäväisesti kotiin.

Tänään on muutenkin ollut huono olla ja mies on huomannut sen. Hän kyselee jatkuvasti mikä minun on ja haluaa halailla.
Minä pysyn siinä hetken ja vakuuttelen kaiken olevan hyvin, jonka jälkeen karkaan tupakalle.
Läheisyys oksettaa, en ole ansainnut sitä.
En ymmärrä miksi ketään kiinnostaa mitä minä teen tai miltä minusta tuntuu.

Kävin muuten ostamassa patterit vaakaan: 56,7kg.
Hyi.
Lukema tuntuu liian suurelta. Surettaa ja kiukuttaa.
Tuon jälkeen syön kuitenkin miehen kokkaamia ranskalaisia ja lihapullia, jonka jälkeen tekee mieli oksentaa. En kuitenkaan tee niin, koska mies on kotona.

Tänään soin pari ajatusta edessä oleville tenteille.. Heti loman jälkeen on aimo läjä tenttejä ja luettavaa n. tuhat sivua.
Arvatkaas olenko lukenut edes puolia? En, surkeat 200 sivua luettuna ja luetusta en muista juuri mitään.
Tänään oli kyllä tarkoitus lukea, mutta en yhtään jaksanut keskittyä. Katsoin sitten aihetta/aiheita sivuavia dokkareita, mutta eipä niistäkään oikein mitään mieleen jäänyt.
Huomenna on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja aloittaa lukeminen.. Ja tehdä muutamat koulutyöt alta pois, en tee niitä muuten ikinä...
En tajua miten minusta on tullut näin laiska ja saamaton nykyään.

Jospa sitä menisi nukkumaan. Öitä.

Pikku paniikista kehkeytyy kunnon skandaali...

Vaikka Leevi And The Leavings jatkavatkin otsikon lausetta puheella sandaaleista, itse en sitä tee.
Sen sijaan kerron aamuisesta ja koko päivän kestäneestä paniikista... Joka paisuu ja paisuu...

Aamu lähti ihan jees liikkeelle, potkin meille jatkoille kömpineet opiskelijatoverini ylös, organisoin siivoushässäkkää ja taisinpa tarjota porukalle ruokaakin.
Sitten kun olin saanut heivattua viimeisetkin hetken levähtäneet juhlijat pihalle asunnosta, aloin suorittamaan omaa lähestulkoon joka-aamuista "rituaaliani".
Kävin vessassa, riisuin vaatteet ja menin vaakaan. Ja mitä se paska rakkine siinä vaiheessa tekee?!
Lopettaa yhteistyön, näytössä ei näy numeron numeroa... Nyt kaduttaa, kun annoin vanhan "perinteisen" vaa'an pois ostaessani digitaalisen.
Ahdistaa ja vituttaa.
Nyt sitä vaan kelailee, että onko vaaka näyttänyt ihan höpöjä viime aikoina pattereiden hiipumisen vuoksi.. Tuntuu siltä, että voisin vyöryä paikasta toiseen.
Pakko käydä ostamassa viimeisillä pennosilla pattereita huomenna.

Ja juu.. Taas tuli siis käytyä vähän juomassakin. Pitäisi sitäkin rajoittaa, mutta.. No jaa.
Tosin olin melkoisen selvin päin koko illan. Mutta silti.
Juhlimisella sitä koettaa hieman piristää elämäänsä - ottaa vähän "lomaa" arjesta. Ajatella jotain muuta.
Pitää kyllä olla tarkkana mitä sanoo. Joskus kännipäissään sitä tulee sanottua yhtä sun toista.. Enpä nyt haluaisi alkaa avautua syömishäiriöstä ja tästä muusta shaibasta kenellekään.
Usein tulee mietiskeltyä asioita ja silloin kavereilta tulee kysymys: "mikä sulla on kun oot noin hiljaa?"
Sen jälkeen vaan räväytän naamalle feikeimmän hymyn ikinä ja valehtelen sujuvasti kaiken olevan hyvin ja että olen vain väsynyt tms. Välillä tuntuu, että ei jaksa enää.

Helpottaa kummasti, kun pystyy purkamaan ajatuksiaan tänne blogiin.. Ihmisten suhteen olen todella varautunut, en oikein osaa luottaa että toinen pitää tiedon vain itsellään. On hieman huonoja kokemuksia ko. asiasta ja sen takia minusta on tullut tällainen. Lisäksi pelkään, että opiskelualankin vuoksi. Tällä alalla mielenterveydenhäiriöt eivät ole kovinkaan eduksi vaikkei mielenterveysongelmista kärsivien kanssa töitä tekisikään.
En osaa luottaa edes niihin, jotka kertovat minulle synkkiä salaisuuksiaan.
Lähinnä ärsyynnyn erään melko hyvänkin ystävän uteluista menneisyyteni suhteen. Ei hän pahaa tarkoita, hän haluaa vain tietää mistä ihminen on tulossa jne, mutta en halua kertoa itsestäni liikaa..
Tämä on ollut pitkään ongelmana ihmissuhteissani. Muutamia hyviä ystäviä minulla on, mutta kukaan ei tiedä minusta kaikkea.
En halua.

Jatkaakseni vielä miessotkuistani: vielä en aio mitään tehdä. Pelkästään olla möllötän ja kuulostelen.
Järki sanoo kyllä, että oma mies on sellainen helmi, jota ei pidä päästää karkuun. Vähän tosin tarvitsee "koulutusta", mutta hieno mies on kyseessä.

Mitäs muuta..? Pitäisi varmaan varata aika koululääkärille tms. Kaulan imusolmukkeet ovat olleet turvoksissa ihan pirun kauan ja on vähän muutakin valitettavaa noin niin kuin fyysisellä puolella.. Alavatsa on usein ihan saatanan kipeä jne.
Tämä psyykkinen puoli jääkööt pimentoon.. Välillä toki leikittelen ajatuksesta avun hakemisesta, mutta en kuitenkaan uskalla tai halua.

Hyvää yötä.

Märinää ihmissuhteista

Voihan helvetin helvetti...
Viime kuussa avauduin siitä, että en tiedä mitä tunnen ja ketä kohtaan ja niin edelleen ja niin edelleen.
Enköhän minä kännipäissäni meinannut ylittää hyvänmaun rajat oikein reilulla kädellä. Ja siis rajat kyllä ylitettiin, mutta oli sitä itsehillintää mukana edes jonkin verran. Jonkinlaiset itsehillinnän rippeet. Tai jotain sinne päin.

Olin sitten taas tuon yhden jo aiemmin mainitun uroksen kanssa bilettämässä. Alkuilta meni ihan jees. Ei mitään hämminkiä, oli kivaa ja sitä rataa.
Sitten jossain vaiheessa kyseisen miehen kännitila alkoi olla jo melkoisissa sfääreissä ja hups vaan, siellä tuli suuteloitua baarin pihalla.
Ja enpä sitten löytänyt tietäni kotiin vaan miehen kämpille... Seksiä ei harrastettu, mutta lähellä oli sekin.
En tosin tiedä muistaako hän illasta/yöstä mitä/mitään. Sanoi filmin menneen poikki jo kauan ennen kuin kiivettiin taksiin. Mutta tiedä sitten.
Saakeli. Miksi minun pitää tehdä elämästäni näin vaikeaa? Miksi sydämen pitää sanoa kyllä vaikka järki sanoo ei?
Noh, tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Olisi niin paljon helpompaa, jos olisin lähtenyt kävelemään suhteesta kolme vuotta sitten edellisen ihastuksen kohdalla. Nyt ei tarvitsisi käydä jatkuvaa päänsisäistä taistelua siitä mikä olisi oikea vaihtoehto ja mikä väärä.
En kuitenkaan avoa haluaisi jättääkään. Kai. En ehkä uskaltaisi. Onhan tämä ihan turvallinen vaihtoehto, mutta elo tuntuu melkoisen lattealta kotona nykyään. On tuntunut jo jonkin aikaa.
Pitkälti mies tuntuu vain erittäin hyvältä ystävältä ja makuuhuonerintamalla on ollut hiljaista jo tovin.. Olen luullut, että vika on oikeasti "vain" minussa, kun haluja ei ole... Mutta tänään on ollut melko kiimainen olo koko päivän.
Voihan kirosana.
Ja en tiedä yhtään mitä mies ajattelee ihmissuhteestamme. Kovasti sanoo tykkäävänsä, mutta no jaa.. En tiedä.

Tähän päättyy tältä erää avautuminen ko. aiheesta. Kaikkia varmasti kiinnosti.

Tänään olen ollut itsekseni kotona, koska avo päätti tehdä ylläripyllärireissun jollekin kaverilleen muutaman sadan kilometrin päähän ja tulee vasta parin päivän päästä.
Syömiset ovat siis olleet vähintäänkin mielenkiintoiset.. Eli eipä juuri ole tullut syötyä.
Vatsalaukkuun on päätynyt tänään pari kuppia kahvia ja teetä, fun light-mehua, puolikas meloni ja kupillinen muroja (joihin pöllöyspäissäni laitoin lusikallisen vadelmahilloa).
Huomenna on pakko syödä jotain ennen iltaa... Olisi taas ryyppyreissu edessä ja olisi ihan hyvä tankata hieman ruokapuolta ennen nesteytystä. Muuten ilta päättyy lyhyeen.

Tajusin pari päivää sitten, että minä juon nykyään aikasta paljon verrattuna vuoden takaiseen... Keskimäärin tulee kerran viikkoon vedettyä viinaa kaksin käsin.
Ei hyvä. Hirveästi turhia kaloreita tulee tuosta juomismäärästä...

Painosta sen verran, että vaaka näytti äsken 55,5kg.

...ja olenpa alkanut leikitellä ajatuksella viidestäkymmenestäkahdesta kilosta....

Uuden alun ensimmäinen päivä

 
Tänään meni vallan mallikkaasti ja olen ylpeä itsestäni!
Hienosti onnistuin välttelemään houkutuksia koko päivän. Esimerkiksi kotona oli karkkipussin jämät mikron päällä ja minä laitoin pussin nätisti kaappiin syömättä yhden ainutta namusta!
Ja tarjottiin tänään vieraille mustikkapiirakkaa ja tuota täytettä roiskahti kädelle leikatessani piirasta - menin ja pesin sen pois, en laittanut suuhun.
Tiedän, että jos olisin maistanut tuolla tapaa piirakkaa, niin olisi mennyt kaksi sekuntia siihen, että olisin syönyt koko pitkon..
Että ihan hyvin on mennyt :)

Tämän päivän syömingit: kasvis-tofupataa + salaattia & illalla n. 250g viinirypäleitä.
Kalorit olen koettanut laskea (ja olenkin laskenut) yläkanttiin: n. 1000kcal

Huomiseksi olen suunnitellut tämänmoisen salaatin evääksi:
405g melonia
60g viinirypäleitä
150g omenaa
150g luumua
+ 1 prk (sisältö n. 200g) säilyke mandariineja
=365kcal

Enempää ei ehdi kirjoitella, pakko opiskella.. Tuntuu, että olen valovuosia jäljessä, joten pitää yrittää kiriä hieman..

Sotasuunnitelma ja muuta mutinaa

Dodih, nyt ryhdistäydytään ja hankkiudutaan läskeistä eroon!
Pakkopakkopakko.
Inhoan kehoani. Ahdistun läskeistäni. En ole alkuunkaan sinut itseni kanssa.
Vihaan itsessäni sitä, että itsekurini on olematon...

Olen sellainen "kaikki tai ei mitään"-tyyppi, jos tulee yksi repsahdus niin koko loppupäivä menee päin helvettiä.
Pitäisi opetella se, että yksi pullapala ei tuhoa kaikkea mitä olen päivän aikana aiemmin tehnyt.
Esimerkiksi tänään aamupäivä meni loistavasti (koulussa söin kasvispullia ja salaattia + ruisleivän), mutta iltapäivällä kävin luovuttamassa verta ja söin siellä kolmioleivän ja pullaa.. Ja join monta lasia tuoremehua. Ja join vielä latenkin, johon laitoin oikeaa sokeria..
Tuo olisi ollut vielä pelastettavissa, mutta mitä pirttis tekee?
Menee kauppaan ostamaan tupakkaa ja hedelmiä  *hyvä idea* - ja poistuu kaupasta karkkipussi kainalossa *huono idea*
Eli illalla olen latonut turpaani pussin karkkia ja pussin poppareita.. Ei näin.

Huomisesta alkaen minä lupaan ja vannon ottaa itseäni niskasta kiinni!
Kukaan ei varmaan usko minua, koska olen sanonut tämän joku 50 kertaa ja aina pudonnut kovaa ja korkealta.

Tässä on suunnitelmani:
1) Ehdoton ei ja nounou ovat karkit, pullat, roskaruoka yms CaCCa.. Kaksi viikkoa. Sitten voi hieman herkutella, jonka jälkeen palaan takaisin "ruokavalion" pariin
2) Alkoholinkäyttöä pitää vähentää... max kerran kahteen viikkoon. Tosin eipä minulla ole varaakaan ryyppäämiseen lähiaikoina :D
3) Syön koulussa, jos minulla on tunteja ruokailun molemmin puolin.
4) Valitsen aina joko keiton tai kevyemmän ruokavaihtoehdon
5) Ei leipää
6) Työpäivinä en käy ruokalassa vaan otan eväät (salaattia, hedelmiä tms)
7) Kävellen tai pyörällä paikasta a paikkaan b
8) Pakko aloittaa kalorien laskeminen uudelleen
9) Mehut/mehujuomat, jugurtit yms. "turhat kalorit/piilosokerituotteet" ovat pannassa
10) Lisään ruokavalioon vihanneksia, hedelmiä, marjoja..
11) Maitorahka!
12) Täytynee aloittaa myös lihaskunnon tekeminen uudelleen. Lenkeillä käyn päivittäin, mutta keskivartalon lihakset eivät ole juuri saaneet huomiota viime aikoina...

Sitten sitä muuta mutinaa:
Ahdistaa ja pää hajoaa vauvajuttujen kanssa!
Tuntuu, että joka hemmetin ihminen potee jonkinasteista vauvakuumetta ja muutama koettaa pistää lasta alulle ja kovin moni koettaa taivutella miestä suostumaan ensimmäiseen, toiseen tai kolmanteen lapseen...
Sitten kun ihmiset kuvittelevat, että kaikkia kiinnostaa se milloin heillä on ovulaatio ja mitä tekniikkaa tässä kierrossa koetetaan.. Ylipäätänsä jo vauvakuumeesta puhuminen saa minut näkemään punaista nykyään.
Ja sitten kun tuo oma mieskin lässyttää vauvasta säännöllisen epäsäännöllisesti.
Ei jumankuta. Tähän talouteen ei ihmislapsia vähään aikaan tule!
Lapset ovat ihan kivoja niin pitkään kun ne eivät ole omia.

Jos sitä painuisi nukkumaan, kun ei tästä kirjoittamisesta taas meinaa tulla mitään.

Kuvaa ja mittaa...

Sain sitten vihdoinkin aikaiseksi ottaa uudet kuvat tästä ruhosta... Pääsee vähän vertailemaan alkutilanteeseen ja tammikuussa otettuihin kuviin...
Kaikki aiemmat kuvat löytyvät täältä.

Pirttis edestä...

Pirttis sivusta... (pahoittelen kökköä kuvanlaatua...)

Ja sitten vielä boonuskuvana Pirttis takaa..

Mitat:

paino: 57,5 kg

vyötärö: 66,5cm

lantio: 91cm

reisi: 54,5cm

rinnan alta: 73cm

käsi (olkavarsi): 26cm

Muutos:

paino: 13.5.2020 +1kg, 25.1.2010 +0,5kg, 28.9.2009 -11,2kg

vyötärö: 25.1.2010 +1,5cm, 28.9.2009 -8,5cm

lantio: 25.1.2010 +-0cm, 28.9.2009 -6cm

reisi: 25.1.2010 +0,5cm, 28.9.2009 -10cm

rinnan alta: 25.1.2010 +-0cm, 28.9.2009 -7cm

olkavarsi: 25.1.2010 +-0cm, 28.9.2009 -4,5cm

Joo, kyllä se nyt pitää taas alkaa vähän katsella mitä turpaansa tunkee.. Vatsaan on tullut löysää kesän jälkeen.. Kesällä olin laihimmillani ja tykkäsin kovasti, mutta mitä tein: söin. Liikaa. Joka päivä.

Nyt se loppuu.

Turhautuminen vol. viissataatuhattaseitkytkaheksanpilkkukolme

Missä meikäläisen motivaatio on laihduttamisen suhteen..?
Täysin kadoksissa.
Voi kökkö.

Lukijat rakkaat, antakaas nyt hyviä vinkkejä miten saisi taas laihiksesta kiinni?
Kaipa se taas vaan pitää ronskisti aloittaa kalorien laskeminen ja sitä kautta syömiset sitten rajoittuvat, kun tajuaa kuinka paljon ahtaa turpaansa ylimääräistä energiaa..

Mitäs tyhmä pirttis on tänään syönyt?
Noh, ainakin kaurakeksejä, kaksi palaa vaaleaa leipää, vispipuuroa, suklaakeksin, monta kuppia kahvia, pari lasia aplarimehua ja karkkeja...
Että joo ihan hemmetin terveellisesti taas. kaloreitakin on kertynyt ihan kiitettävä määrä.
Yäk.

Jos sitä vaikka huomenna ottaisi mitat itsestään ja katsotaan löydänkö kameran jostain.. Sitten ainakin näkisi mitä tässä viimeisten mittausten/kuvien oton välillä on tapahtunut..
Oma kehonkuva on nykyään ihan hakusessa. Tai pitkäänhän se on ollut hakusessa, mutta nyt jotenkin enemmän kadoksissa kuin moneen vuoteen.

On todella hämmentävää, että mies sanoo minua "narukädeksi" tai "keppikoiveksi" ja valittaa syömisistä ja samaan aikaan tuntuu, että tukehdun läskeihini... Reidet ovat turvonneet jättimäisiksi ja vatsamakkarat ahdistavat..
Reisien ja pohkeiden turpoamisen olen huomannut koulumatkoilla.. Farkut puristavat, kun poljen pyörää ja viime viikolla järkytyin ja teki mieli itkeä, kun huomasin housujen alkaneen venyä saumakohdista...
Toki nyt olen polkenut kouluun pyörällä joka päivä ja kävellyt paikasta toiseen, mutta ei tuo lihasta voi olla.. Inhottavaa ihraa.. En pääse siitä ikinä eroon.

Nyt on oikeasti pakko taas alkaa toimia, jotta en päädy samaan tilaan kuin muutama vuosi sitten. En halua olla niin iso enää ikinä.

Tunteiden sekamelska.

Että voikin pienestä mennä pienen ihmisen pää aivan pyörälle...
Typerä minä, mitä olen taas mennyt tekemään?
Tuntuu siltä, että olen ihastumassa/ihastunut erääseen mieheen. Eieieiei...
Ihan kaveripohjalta ollaan tunnettu jo jonkin aikaa, mutta nyt minä hölmöläinen näen tässä miehessä jotain.
En edes tarkkaan tiedä mitä, hän on niin erilainen kuin miehet, joista yleensä kiinnostun..


Tiedän, että jos en olisi varattu, niin välillämme olisi todennäköisesti jo tapahtunut jotain.. Muutamaan otteeseen, kun on ottanut "muutaman" (liikaa?), olen ajautunut tämän miehen kanssa kaksin jonnekin, mutta kontrolli on pysynyt. Mitään lohdutus-tukansilitystä fyysisempää ei ole tapahtunut.

Tilanne on todella ahdistava, koska eipä minulla ole juuri ihmistä, jolle puhua tilanteesta... Miehelle nyt kaikkein viimeksi tästä menen mitään sanomaan ja hyvät kaverit tietävät miehen, joten ei sekään ole hyvä vaihtoehto - siitä seuraisi vain kyttäystä, moralisointia ja joku kännipäissään vielä lipsauttaisi tämän joko omalle ukolleni tai sitten tälle toiselle tapaukselle..


En tiedä mitä minun pitäisi ajatella tästä... Tuntuu sinänsä pöhköltä, koska meillä oli taas miehen kanssa"hyvä kausi" meneillään ja olo tuntui hyvältä juuri hänen kanssaan.
Miksi minä olen näin kova ihastumaan?

En tiedä. Voi huokaus.

ps. syömiset ovat menneet ihan reisille (tai tarkemmin ajateltuna: reisiin).
En tykkää itsestäni yhtään. Voisi joskus vaikka koettaa hallita itsensä, mutta ei.

Syys(?)masennus

Tänään on ollut hirveän masentava päivä jostain syystä.. En oikein tiedä miksi mieli on mustana, mutta on tuntunut tosi pahalta.
Vähän ehkä itkettääkin, mutta ei se itku silti tule.
En tiedä mikä helvetti minua taas vaivaa.. Minulla on kuitenkin asiat hyvin verrattuna moneen muuhun, mutta silti on angstikas olo..
Ja nyt kun ajattelen sitä kuinka jollain muulla on asiat huonommin, niin tulee syyllinen olo omasta masennuksen poikasesta.
Ihana oravanpyörä.



Jo aamulla olo oli surkea. Teki mieli jäädä sängyn pohjalle ja lötköttää siellä koko päivä tekemättä mitään.
Tämä "loistava" suunnitelma ei kuitenkaan onnistunut, koska koira tuli herättämään yhdeksän kantturoissa vatsa kuristen.
Tuona hetkenä vitutti suunnattomasti, mutta näin jälkeenpäin ajattelen, että onpa hyvä että tuli hankittua koira, koska se pitää yllä tiettyjä rutiineja arjessa ja en voi täysin passivoitua ja jäädä kotiin piileskelemään.

Huvitin itseäni tänään googlailemalla tuttujen nimiä ja lukemalla mitäs kaikkea ihmiset netissä tai sen ulkopuolella puuhailevat (hullulla on halvat huvit vai miten se meni?).
Törmäsin sitten isäni kirjoituksiin eräässä paikassa.. Niiden perusteella luulen, että hän on luullut minun käyttäneen huumeita yläasteikäisenä.
Tuo jostain syystä satuttaa tosi kovaa. Ei sillä enää pitäisi olla mitään väliä, mutta silti sydän itkee verta noinkin suuren luottamuspulan vuoksi.
En ollut teininä mikään unelmalapsi vaan varsinainen hirviö, mutta en minä nyt sentään noin hirveä ollut! :(
Kaikki ne syyt mitä hän on luetellut... Kiva, kun heti oletetaan se pahin ja kamalin vaihtoehto.. Heti ajatellaan, että kun lapsen käytöksessä on jotain "vikaa", niin se johtuu aineista eikä voida lähteä etsimään oikeaa syytä vaan pidetään omaa olettamusta oikeana..

Yläasteella olin jossain vaiheessa masentunut ja syömishäiriöinen, mutta kukaan ei tuntunut huomaavan. Beck-testit näyttivät järkyttäviä lukemia. Masennustestin tulos ohitettiin 8.luokan terveystarkastuksessa olankohautuksella ja kysymyksellä: "oliko sinulla huono päivä, kun täytit tätä?".
Mitäs se Pirttis-15v muuta kuin paniikissa sopertaa, että juu niinhän se olikin. Kovasti joutui taistelemaan itkua vastaan. Muistan tuon vielä kuin eilisen.
Eikä siis tehty mitään jälkiseurantoja tms. Sanottiin vain, että tule tänne, jos on ongelmia...
Jälkeenpäin miettii, että millainen elämä minulla olisi jos minut olisi "pelastettu" teininä.. Olisinko normaali? Voisinko olla jatkuvasti ajattelematta syömistä ja painoa ja kaloreita ja sitä miltä kehoni näyttää?

8.-9.luokka meni siinä, että lojuin vain kotona, en jaksanut tehdä mitään ja koulu meni yhdessä vaiheessa ihan puihin... Sitten vanhemmat alkoivat painostaa ja hönkiä niskaan, joten aloin panostaa kouluun kunnolla (jopa liikaa?) ja he jättivät minut rauhaan.
En käynyt juuri missään, paitsi urheilutreeneissä. Isä oli vain tyytyväinen, kun olin päässyt pois "huonoista piireistä". Novittujee.
Nyt olen ehkä hieman katkera (en edes tiedä kenelle), koska monilla tuntemillani ihmisillä on "sydänystäviä" peruskoulusta ja minulla ei ole. Minulla on muutama kaveri, joita tapaan noin kerran vuoteen. Minulla ei ole ketään kenen kanssa nauraa hauskoille peruskouluaikaisille muistoille. Minulla ei juuri edes ole muistoja noista ajoista..

Jotenkin onnistuin nousemaan tuosta suosta ilman ammattiapua. En ymmärrä että miten.
Iso kiitos nykyiselle avomiehelle, jonka tapasin juuri peruskoulun päätyttyä. En tiedä missä olisin ilman häntä.
En tiedä kuinka kauaksi aikaa olisin jäänyt edelliseen parisuhteeseeni ja en tiedä kuinka kauan olisin joutunut pelkäämään saavani turpaani tuolloiselta poikaystävältäni.
Mutta se siitä. Ollutta ja mennyttä.
Silti se ollut ja mennyt vaivaa nykyhetkenäkin...

Siinä päivän historiapläjäys, nyt takaisin tähän päivään:
Koneella istuskelun jälkeen piti jossain välissä lähteä kouluun... Oli kyllä sellainen olo, että kiviäkin kiinnostaa.
Raahauduin luokkaan ja istahdin suht "turvalliseen" paikkaan, eli ihmisten väliin, joiden tiedän olevan hiljaisia = jättävän minut rauhaan.
Siinä se pari tuntia vierähti, omien ajatusten parissa.
Tuntien jälkeen suoriuduin tupakalle ja seisoskelin siellä, olin muille kuin ilmaa. En yhtään ihmettele, enpä ole kovin iloisella mielellä ollut viime aikoina..
Jossain vaiheessa jotkut jo tutummiksi tulleet ihmiset alkoivat kysellä onko minulla kaikki ok, kun olen niin hiljainen. Sivuutin kysymykset mutisemalla jotain väsymyksestä.

Tämä tässä onkin outoa.. Toisaalta toivoisin, että voisin avautua tuntemuksista jollekin ja toisaalta taas en tahdo kenenkään tietävän.
Toisaalta haluan itkeä jonkun olkapäätä vasten kuinka paha minulla on olla ja taas toisaalta haluan, että ihmiset jättävät minut rauhaan.
Miksi minä en osaa olla onnellinen?

Rättipuhkipoikki

Tulipas heitettyä hyvä lenkki, joku 12 kilsaa. Ehkä enemmänkin!
Nyt on paikat ihan tohjona, mutta tiedänpähän liikkuneeni ja kaloreitakin paloi siis jokunen.

Paino on pyörinyt siinä 56kilon paikkeilla. Yksi päivä oltiin taas lukemissa 55,7. Tosin tuolloin olin oksentanut koko yön, joten sitä ei lasketa kuivumisen takia..
Mutta kyllä minä vielä tuonne viiteenviiteen pääsen! Aivan varmasti!
Ehkä alemmaskin?

Tapasin muuten mielettömän laihan tyttösen (tai noh, nuoren naisen) tässä joku aika sitten.
Hänen reitensä olivat niin kapeat.. Minun käteni on varmaan hänen reitensä paksuinen -__-

Olen melko hyvin päässyt yli kalorien tarkalleen laskemisesta. Toki mietin päässäni jatkuvasti paljonko mikäkin sisältää kaloreita ja mikä olisi vähäkalorisin ruokavaihtoehto jne jne.
Mutta... Saas nähdä lipeänkö taas entisiin tapoihini..
Saattaa olla, koska saatiin koulusta tehtävä pitää ruokapäiväkirjaa viikon ajalta. Ja tuolloin pitää laskea ruuasta saatu energia sekä hiilarit, protskut, rasvat & kuidut..
Sitten kommentoidaan toistemme syömisiä miten voisi syödä terveemmin jne.
Pitkään olen vitkuttanut tuon tehtävän aloittamista juuri lipeämisen pelossa, mutta tänään sitten otin kynän kauniiseen käteen ja aloitin.
Onhan tämä vähän tällainen hyppy tuntemattomaan, saa nähdä miten käy. En minä edes tiedä miksi välttelen kalorien laskemista paperille/koneelle, koska teen sitä kuitenkin päässäni jatkuvasti.

Voi persikka...

Nyt on syömiset menneet ihan pitkin helvettiä siitä lähtien kun opiskelu alkoi.
Tai jos syömiset ovat olleet ok, niin enköhän minä kosauta homman ryyppäämisellä...
Pitää varmaan taas ihan aikuisten oikeasti alkaa laskea kaloreita...
En ole uskaltautunut käymään vaa'alla ilman vaatteita pitkään pitkään aikaan. Tänään vaaka näytti "normaalivaatetuksessa" 58,5kg. Perse.

En tajua itseäni. Tuntemukseni pomppivat laidasta laitaan joko päivien, tuntien, minuuttien tai sekuntien aikana..
Ensin olen sitä mieltä, että voin syödä kuten haluan ja en ole lihava vaan normaali ja nätti tyty.
Seuraavaksi vajoan jonnekin pohjamutiin ja ajattelen (tiedän?) olevani edellä mainittujen vastakkainen osa. Lihava, ruma ja kaikkea muuta kuin normaali.
Lisäpainetta tuottaa se, että joudun pitämään ajatukset ominani. Jos avaisin suuni väärille ihmisille, niin luultavasti opiskelu loppuisi siihen.
Ja sitä en halua. Aivan järjettömän paljon olen koulun alusta tykännyt ja tämä on sitä mitä haluan tehdä, en tahdo pilata tätä.
Joten jatketaan samaa rataa.

Ahdistuin muutama päivä sitten aivan todella paljon, kun eräs ihminen (josta on itseasiassa tullut minulle hyvä ystävä lyhyessä ajassa), alkoi puhumaan  useamman ihmisen läsnäollessa avoimesti "menneestä" syömishäiriöstään ja siitä miltä se tuntui ja kuinka se elämään vaikutti.
Tuntui siltä kuin hän olisi puhunut minun suullani ja minun ajatuksistani ja tuntemuksistani.
Tuntui myös siltä, että osa ihmisistä vilkuili minuakin turhan pitkään. Mieleni luultavasti oikkuilee taas omiaan, mutta minua ahdisti nimenomaan se, kun tuntui että osa katsoi minua "tietävästi".
Enköhän minä kuvitellut tuonkin.
On se ihmismieli kummallinen juttu.

Täytyy tähän väliin kertoa järkytyksestä, johon törmäsin jokunen aika sitten...
Näin muutaman vuoden tauon jälkeen all-time-favorite-real-thinspoani.
Ja mitä on tapahtunut sille mielettömän laihalle ja kauniille tytölle?
+20kg
Näytin varmaan tältä: "O_O", kun näin hänet.
Tavallaan masennuin, koska hän oli sellainen ihminen jonka tiesin olevan laiha ilman mitään kuvamanipulaatioita ja muuta paskaa.

Minulla oli myös hirveitä vaikeuksia työasun tilaamisen kanssa... Koetin eri kokoja varmaan kuudesti ja en silti osannut sanoa, että ovatko sopivanoloiset vaatteet sittenkin liian pieniä.
Tilaamani paita oli kokoa 34 ja alaosa S-kokoa..
Kaipa nuo ovat oikeanlaiset. Käytän kuitenkin koon 34 takkia päivittäin ja se ei purista tai ahdista ja käyttämäni koon 36 housut ovat liian suuret vyötäröltä...
Ei ainakaan auta tästä enää lihoa pätkääkään!

Olen myös pohtinut terveystarkastukseen menoa. Tavallaan haluaisin hyödyntää tuon "kouluuntulotarkastuksen", mutta toisaalta en halua alkaa selittelemään mitään.
Mutta tuskinpa minulta mitään sen enempiä aletaan edes kysellä. Tukevasti normaalipainon rajoissa olen kuitenkin.
Ja tämä "tukevasti normaalipainoisuus" laittaa minut ajoittain kyseenalaistamaan syömishäiriöni. Ajoittain tuntuu, että kunhan olen kuvitellut koko paskan ja olen taantunut angstikkaan teinin tasolle.
Tuntuu siltä, että olen ihan kunnossa, koska tuolla on paljon minua hoikempia ihmisiä, joilla on oikeasti asiat huonommin kuin minulla.
Tuntuu, että minulla ole "oikeutta" valittaa tilastani/ajatella olevani syömishäiriöinen, koska olen kaikin puolin terve.
Ei mitään vikaa missään.
Kunhan kuvittelen ja kitisen omiani.

Väsy.

Kirjoittelenpa pikaiset kuulumiset, en kovin pitkästi jaksa enkä ehdi. Pitää kohta mennä nukkumaan, huomenna pitäisi jaksaa nousta kouluun.

Opiskelut on siis alkaneet uudelleen ja syömiset siinä samalla heittäneet häränpyllyä.
Joka päivä syön koulussa, mutta valitsen aina kevyimmän vaihtoehdon.
Nauratti yksi päivä, kun eräs tyttö otti pitsaa ja valitti koko ruokailun ajan kuinka juusto lihottaa ja on ällöä ja hän ei tykkää.
Miksi ihmeessä piti sitten ottaa sitä, kun oli kolme muutakin vaihtoehtoa? En tajua. o_O

Tupakoin nykyään hemmetin paljon. Tai noh, en lähellekään yhtä paljon kuin 3 vuotta sitten, mutta liikaa kumminkin.
Selvinpäin savukkeita menee about 10kpl per päivä, kännissä sitten enempi.
Pitäisi varmaan opetella tekemään sätkiä, niin pääsisi helpommalla.

Paino on vammaisista syömisistä huolimatta pysytellyt n. 57kilon tuntumassa.
Poljen joka päivä pyörällä kouluun ja takaisi sen n. 4km + mahdolliset kauppareissut ja tuohon lisätään vielä koiran lenkitykset, niin ihan hyvältä kuulostaa.
Tosin tuntuu, että liikun liian vähän. Pitäisi alkaa treenata keskivartalon lihaksiakin, tuntuu että vatsa on kuin rantapallo.

Eipä tässä muuta, öitä!

Ärrinmurrinpäivä

Tämä päivä ja eilinenkin menivät ihan persiilleen. Sekä syömisten että noin niin kuin muiden asioiden osalta...

Miehen äiti oli meillä yötä ja hän oli tehdä minut hulluksi.. Toivottavasti hän ei ihan vähään aikaan tule kylään... Että kiva kun kävit, mutta vielä kivempi kuin lähdit.
Minä olen ilmeisesti harvinaisen huono avovaimo, kun en edes siivota osaa. Tai tehdä ruokaa.
Ensimmäiseksi, kun hän tulee meille, hän valtaa keittiön ja alkaa väkertää sapuskaa ja kyselee, että mahtaakohan minulla olla oikeanlaisia patoja ja pannuja siihen ja tuohon tarkoitukseen.
Sitten kun ruoka oli valmis, niin sai kuunnella taas samaa vanhaa laulua: "no pirttis varmasti jaksaa syödä kaikki loput..."
Että minä inhoan sitä, että anoppi käyttää minua jäteastiana. Tai ainakin yrittää. Ja sanavalinnat riipaisevat sydäntä pahasti ja laittavat muistelemaan aikoja, joina söin suurinpiirtein kaiken mikä ei ehtinyt karkuun ja olin myös sen näköinen...

Ruokailun jälkeen miehen äiti alkaa siivota kämppää hullun lailla. Liesi ja vessa ainakin saivat melkoisen tehokäsittelyn. Ja keittiöaltaat myös.
Ei minulla sinänsä ole mitään sitä vastaan, että joku tulee ja siivoaa kämpässä, mutta kun ei lupaa edes kysytä niin alkaa vähän syljettämään.
Lisäksi piti kestää miehen rasittavan tädin seuraa liian pitkän aikaa... Ja edes tupakkaa ei voinut polttaa, kun nämä sukulaiset luulevat minun lopettaneen ikihyviksi.

Syömisten suhteen olen epäonnistunut täysin. Tänään olen syönyt aamupalan, välipalan 2 kertaa lämmintä ruokaa, napostellut hedelmiä sekä syönyt vähän (=paljon) kakkua.
Hyihyi minua.
Pitäisi varmaankin asentaa peili ruokapöydän läheisyyteen, niin loppuisi tuo ylenmääräinen syöpöttely.

Vaa'assa en ole uskaltanut käydä. Eipä minulla muuta.

Olipa kerran pirttis, joka luki naistenlehtiä..

Otsikko kertookin mistä aion tänään jorista. Nimittäin naistenlehdistä.

Aina tietyin väliajoin kaikki lehdet tuntuvat pursuilevan laihdutusjuttuja. Aina joulun jälkeen pitäisi karistaa joulukilot, ennen kesää pitää päästä rantakuntoon ja kesän jälkeen hankkiudutaan loma-ajan herkuttelun seurauksena kertyneistä kiloista eroon.
Ja kun laihdutushulabaloo laantuu, paasataan siitä kuinka pitää oppia rakastamaan kehoaan sellaisena kuin se on ja jaadajaadajaa.
Kuinka uskottavaa tämä on niiden "laihdutapaskalaihdutamissäitsekurision"-juttujen jälkeen..?
Minä ainakin pääasiassa sivuutan nämä jutut sen kummemmin syventymättä. Usein en jaksa lukea edes kuvatekstejä, pelkkä otsikon ja muutaman ensimmäisen rivin lukeminen riittää.

Nyt on tosiaan "kesäkiloista eroon"-kausi ja näitä juttuja tulee luettuakin. Osa pistää naurattamaan, mutta kyllä joissain noiden hömpänpömppä-lehtienkin jutuissa piilee totuuden siemen silloin tällöin vaikkei uskoisikaan

MeNaisten numerossa 31 on laihdutusekstra ja kansi huutaa "Nyt lähtee 5kiloa!"
Avaan lehden ajatellen, että ekstrasta ei ole mitään iloa:

Ekstra alkaa kuntoiluvaatteiden esittelyllä. Tietty malli on laiha kuin mikä ja vaatteet näyttävät hyviltä tämän päällä. Kuvittelen itseni nuo releet päällä ja itseinho iskee välittömästi.
Pysyttelen mielelläni jatkossakin tutuissa ja turvallisissa t-paidoissa, liian isoissa huppareissa ja lököttävissä kollareissa.

Toinen juttu onkin mielenkiintoisempi. Heti ensimmäiseksi silmille rävähtää kysymys: "Mistä saisi motivaatiota kokonaiseen elämänmuutokseen?"
Hyvä kysymys. Tiedän, että viikon tai kahden "tehodieeteistä" ei ole mihinkään ja että on muututtava pullahiirestä henkilöksi, joka katsoo mitä suuhunsa laittaa.
Juttu antaa viisi vinkkiä siihen, kuinka saa pidettyä motivaatiota yllä:

1. Päätä itse.
Kysy itseltäsi: Miksi laihtuminen on minulle tärkeää?
Miten haluaisin elämänmuutoksen toteuttaa?
Voinko oppia jotain muutoksesta?

2. Listaa hyödyt.
Mitä ihanaa elämänmuutoksesta seuraisi?
Tee motivaatiolista jääkaapin oveen ja kirjoita, mitä ilonaiheita painonhallinta sinulle antaa.

3. Kasaa työkalut.
Uskoa omaan onnistumiseen voi vahvistaa monin tavoin:
onnittelemalla itseään pienistä suoristuksista tai pyytämällä kannustusta puolisolta tai ammattilaiselta.

4. Hanki kohtalotovereita.
Tutkittu juttu: ryhmässä painonhallinta on tehokkaampaa. Etsi oma porukkasi työpaikalta, kuntokeskuksesta ja työväenopistosta, tai kasaa tuttavista jengi yhteiseen projektiin.

5. Varaudu takapakkeihin.Vastoinkäymisiä tulee elämässä ja laihduttamisessa aina. Kun suhtaudut niihin kärsivällisesti etkä heitä hanskoja tiskiin repsahdusten kohdalla, olet ässä.

Vaikka vinkit on annettu oikeasti terveeltä kantilta ja niitä pitäisi myös tarkastella sieltä käsin, arvatkaa kaksi kertaa teenkö niin? En, vaikka pieni ääni päässä kiljuukin, että minun kyllä pitäisi.
Vain kohta 5 on kovin hankala minulle, muut ovat helppoja.. Miten sitä se muutaman sadankin gramman painonnousu jaksaa aina vetää mielen matalaksi..? Se on kuitenkin vain muutama hassu gramma, ei koko kilo. Ja edes kilon väliaikainen painonnousu ei merkkaa oikeasti mitään.
Kuten huomaatte, tiedän kyllä tuon, mutta se ei silti tunnu pääkopassa hyvältä - tai edes siedettävältä.

Seuraavaksi on juttu kolmesta eri naisesta ja heidän painonhallinnastaa. En jaksa lukea. Vaikutti tylsältä minun makuuni.
Tämän jälkeen on aukeaman verran juttua eri kuntoilulajeista. Perushuttua, esitellään rauhallisia, rentoja ja rääkkilajeja sekä muutamia lajeja, joissa on päämäärä (esim. juoksukoulu). En ole niin tehokuntoilija eikä minulla ole rahaa maksaa kuntosalilla käynnistä tms, joten ei tästäkään paljoa hyötyä minulle ole, jos "tuota olisi kiva kokeilla joskus"-ajatuksia ei lasketa.

Laihdutusekstra päättyy viikon kevyeen ruokalistaan, josta bongasin pari ohjetta joita voisi kokeilla pienoisella muuntelulla...
Purjo-perunasosekeittoa voisi kokeilla, mutta mietin voisikohan perunan korvata jollain muulla.. Alan pohtia onkohan bataatti yhtään perunaa parempi vaihtoehto...
Myös kuuma kurkkukeitto herätti mielenkiinnon alhaisen kalorimäärän vuoksi.

Viimeisimmässä MeNaiset-lehdessä (numero 32) on puhetta erilaisista terveyttä mittaavista testeistä.
Tämä oli mielestäni oikeasti ihan mielenkiintoinen.

Kehonkoostumusanalyysistä olen kuullut ennenkin ja olisin oikeasti todella kiinnostunut menemään moiseen.
[lainaanpa taas lehteä kertoessani, että mikä onkaan kyseessä:
"Kehonkoostumuslaitteella tehtävä analyysi, joka mittaa muun muassa rasvan ja lihasten määrän kehossa, kehon nestepitoisuuden, luun massan, vatsaontelorasvan määrän sekä lepoaineenvaihdunnan kalorinkulutuksen. Analyysin teki kuntokeskuksen personal trainer."]
Lehti väittää, että analyysin saa kolmellakympillä, mutta edellisessä asuinkaupungissa lysti kustansi vähintään 50e. Tämän paikkakunnan hinnoista en tiedä... Jos kolmellakympillä selviää, niin voisipa osan jonkun kuun opintolainasta hassata tuollaiseen.


Kehon ikä-kartoitus taas on ihan uusi juttu minulle.
Kartoitusta kuvaillaan näin: "Kunto- ja terveyskartoitus, joka arvioi keskeisten hyvinvointimääreiden ja omanikäsen vertailuryhmän perusteella, minkä ikäinen keho on. Mitataan muun muassa verenpaine, rasvaprosentti, liikkuvuus, lihaskuntoa ja kestävyyskunto lepotestillä. Liikunta-ammattilaisen tekemä."
Eipä oikein sytytä. Se vähäinenkin mielenkiinto, joka heräsi kuvausta lukiessa, karisi välittömästi nähtyäni hinnan: 95e.

Viimeisenä esitellään lifestyle check-elintapakartoitus.
Tästäkään en ollut ikinä kuullut.
Ja mitäs tästä sanotaan? "Terveystarkastukseen ja haastatteluun perustuva elintapojen ja sairausriskien kartoitus, jossa selvitetään muun muassa sukurasitteet, terveysriskit ja elintavat. Kartoituksen tekevät sairaanhoitaja, ravitsemusterapeutti, personal trainer ja lääkäri."
Juu, ei ole meikäläisen heiniä pätkääkään. Eipä kiinnosta tavata ko. henkilöitä syömisasioiden merkeissä.
Tuntuu, että tämä on muutenkin suunnattu lähinnä vanhemmalle väelle?
Hintaa moisella on muuten huikeat 580euroa, johon voi tulla lisämaksua jos asiakas haluaa lisätä kartoitukseen vaikkapa verikokeita tai kehoanalyysin.

Lisäksi jutussa mainitaan muutama pikkutesti, joka antaa osviittaa kehon terveydestä ja jotka voi tehdä netissä:

www.sydanliitto.fi 

Testaa painoindeksisi, syömis- ja liikuntatottumuksesi, 

rasvojen saantisi, suolan määrä ravinnossa ja energiantarpeesi.

www.paihdelinkki.fi

Testaa juomistottumuksesi ja nikotiiniriippuvuutesi.

www.diabetes.fi

Testaa riskisi sairastua tyypin 2 diabetekseen.

www.leipatiedotus.fi

Testaa sokerin- ja kuidunsaantisi.

www.maitojaterveys.fi

Testaa kalsiuminsaantisi.

Että sellaista tällä kertaa. Olenko minä mummoutumassa, kun moisia lueskelen? o_O

ps. aamupaino 56,0. Oikeaan suuntaan ollaan siis menossa.