Yritys on kova

Yritän kovasti. Monessakin asiassa.

Yritän kovasti olla "normaali". Olla ei-syömishäiriöinen. Olla joku, joka  ei pyörittele päässään vain kaloreita ja sitä, että vaaka ei ollut ystävä tänäkään aamuna.
Joskus pystyn olemaan suht normaalisti, mutta välillä taas mikään ei kiinnosta ja vetäydyn omaan rauhaani.
Pari viime päivää on ollut itse asiassa ihan hyviä tämän suhteen. Kiitos kuuluu muutamalle ihmiselle, jotka ovat jaksaneet tiedostamattaan(?) nykiä minua paikasta toiseen ja osallistumaan erilaisiin sosiaalisiin tapahtumiin.
Tosin minulta on myös tultu melko suoraan kysymään, että onko minulla syömishäiriö. Kielsin toki kaiken, säikähdin pirusti, koska kysyjä oli oppilaitoksen henkilökuntaa.
Pitänee oppia peittämään toimintansa entistä paremmin.

Yritän myös kovasti jaksaa olla siellä koulussa.
Tänään sain aikaiseksi tehtailla jonkinnäköisen "To-Do-Listin". Nyt tuntuu, että hommaa ei ole ihan yletöntä määrää. Muutaman olen saanut pois päiväjärjestyksestä. Ehkä minä selviän hengissä jouluun asti.

Yritän myös kovasti jaksaa olla koiran kanssa.
Tästä olen pitänyt kiinni kynsin ja hampain vaikka kuinka pahalta on tuntunut. Koira on minulle todella tärkeä ja me harrastetaankin tavoitteellisesti koiraurheilua, joten ei tuo senkään puoleen voi elää kuin pellossa.

Yritän myös tehdä kovasti töitä parisuhteen eteen.

Ja viimeiseksi, muttei vähäisimmäksi...
Kaiken tämän ohella haluan myös laihtua.
Mutta tässä itä edistystä ei juuri tapahdu. Edelleen jumissa n. 56kg:n paikkeilla. Viimepäivien syömisten seurauksena paino varmasti yli 57kg.
Perkele.

Kiitos ja Anteeksi

Heti ensimmäisenä kiitän kommentoineita, oli ihana logata sisään ja huomata, että joku on kaipaillutkin jorinoitani. Tähän asti paha päivä näyttää pikkiriikkisen paremmalta!

Kiittelyn jälkeen pyydän anteeksi päivitystaukoa! Monta kertaa on tullut jossain tilanteessa mieleen, että "tästä pitää kirjoittaa blogiin" ja homma on valitettavasti jäänyt vain ajatteluasteelle.. Minulla on ollut yksinkertaisesti viime aikoina niin järjetön kiire, etten ole ehtinyt tekemään mitään "ylimääräistä".
Jotenkin koetan taistella koulun ja sosiaalisen elämän kanssa, joten nettiaika on jäänyt vähän vähemmälle. Tuntuu, että kaikesta kovasta yrityksestä huolimatta homma ei vain toimi.
On kuin elvyttäisi kuolevaa. Minä olen se ensiavun antaja ja tuo sosiaalinen elämä on se kuoleva osapuoli.. Nyt näyttää siltä, etteivät meikäläisen elvytystaidot olla kovin kaksiset.

Tänään on siis ollut oikeasti todella huono päivä. Enkä ollut ainut.
Tuntui, että ärsytin kaikkia.
Tosin olin minä aika (lue: erittäin) ärsyttävä, aloitin valittamisen heti aamusta ja jatkoin ja jatkoin ja jatkoin... Pitäisi joskus vain osata pitää turpansa tukossa.
Tuntuu, etten kohta enää yksinkertaisesti jaksa edes yrittää ylläpitää sosiaalisia suhteita.
En käy enää ystävien/kavereiden kanssa kahvilla tai pyydä heitä meille. En jaksa edes soitella mitä ihmisille kuuluu. Naamakirjassa jaksan ehkä käydä istumassa hetken, mutta eipä sekään ole paljoa.
Koulussa ollessa olen ehkä alkanut osittain käpertyä enemmän omiin oloihini ja skippaan ruokailuita, koska en jaksa olla ihmisten seurassa.
Ehkä se on vain tämä syksyn/alkutalven sää ja inhottava pimeys.
Tosin olen ottanut ihan tietoisesti etäisyyttä erääseen ihmiseen, joka kertoo avoimesti menneestä bulimiastaan ja silloisista syömistottumuksistaan. Hän päättää aiheen lähes aina: "...mutta ettehän te voi tuollaista koskaan ymmärtää". Jotenkin koen tämän ihmisen seuran kuluttavaksi. Tuossa ihmissuhteessa tunnen enemmän antavani kuin saavani. En oikein osaa selittää mistä tuo johtuu. Tai ehkä se johtuu siitä, että osittain haluan kertoa pahasta olostani ja toisaalta taas en todellakaan halua levitellä tietoa kenellekään.

Minulla alkaa siis ihan oikeasti olla ongelmia jaksamisen kanssa.. Tuntuu, että tekisi mieli jättää koulu kesken, mutten todellakaan voi tehdä sitä!
Jos jätän homman kesken heti, kun vähänkin tuntuu vittumaiselta, niin voi hyvää päivää.. Pakko pusertaa jouluun asti satakymmenen lasissa.
Lopettaminen (tai edes poissaolevana oleminen) ei todellakaan ole vaihtoehto, koska:
1) minun edellisillä tutkintopapereillani voisi vaikka pyyhkiä perseensä. Numerot ovat hyviä ja näin pois päin, mutta tyhjästä on paha nyhjästä sitä työpaikkaa.
Ja vaikka pääsisikin töihin "omalle" alalle, en nauttisi siitä ollenkaan. En ole tykännyt edellisen ammatin hommien teosta pitkään aikaan - sen takia hainkin uudelleen opiskelemaan.
2) minulla on opintolaina, jota en saa maksettua IKINÄ, jos en valmistu uuteen ammattiin..
3) en jaksa enää kehittää suunnitelma Ö:tä

Homman määrä on järkyttävä ennen joulua..
Liian monta tekemätöntä ryhmätyötä, liian monta tekemätöntä itsenäistä tehtävää, liian monta edessä päin olevaa tenttiä. Ja tähän lisätään koulussa istuminen.. Milloin pitäisi ehtiä tekemään jotain muutakin?
Vaadin itseltäni todennäköisesti liikoja. En vain osaa mennä ajatuksella: "kunhan menee läpi". Se ei riitä.
Unirytmitkin ovat menneet ihan ketuilleen ja vanha ystävä nimeltä Unettomuus on palannut. Johan minä melkein kaipasin sitä eli en todellakaan.
Ja mitäs tekee pirttis? Ottaa vähän lisää hommia itselleen. Vapaaehtoisjuttuja, jotka eivät liity kouluun tai opiskeluun millään tavalla. Ihan omaksi huvikseni vain otin hoitaakseni asian, jossa on pelissä paljon vastuuta..
Noh, tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Olen pyöritellyt päässäni sitä, että menisin keskustelemaan oppilaitoksen kuraattorin kanssa tästä, mutta ajatus ei tunnu kovin hyvältä.
En halua, että minua pidetään vain laiskana ja typeränä.
Enkä myöskään halua avautua syömiskuvioistani. Ne ovat mitä ovat ja piste.

Tästä epäsosiaalisuus/masennuspuuskasta huolimatta olin kaverin kuskina eilen. Lähinnä kuuntelin tämän ihmisen humalaisia jorinoita ja ajelin vähän rallia.
Sitten tämä ihminen pudotti varsinaisen pommin: hän on ihan aikuisten oikeasti ollut narkomaani. Tosin siinä humalatilassa se aluksi kuulosti lähinnä siltä, että hän olisi edelleen, joten siinä syy järkytykseen.
Myöhemmin olen joutunut vakuuttelemaan kaveria siitä, että en leimaa häntä tai pidä huonona ihmisenä - eihän hän voi muuttaa mennyttä ja hän on minulle sama ihminen kuin ennen tätä yllättävää tietoakin.
En kyllä tiedä mitä minä ajattelin kertoessani syömishäröilystäni. Niin, en ajatellut mitään.. Mutta ainakin tiedän, että hän ei vuoda tietoa eteenpäin.
Ihmiset, jotka tästä tietävät, on laskettavissa ihan yhden käden sormilla ja useimpien kanssa en enää ole juurikaan tekemisissä.

Pitääpä tähän loppuun kertoa vielä tänään sattuneesta minua kolauttaneesta tapauksesta.. Oli kyllä niin "käännetään veistä haavassa"-fiilis.
Minulla lähti syöminen tänään niin räpylästä.. Ensin roskaruokamättöä ja sitten vielä karkkeja tuli ostettua useampaan otteeseen.
Muutenkin oli järkyttävän huono omatunto ja sitten tuli vielä kommenttia: "kuinka paljon sinä oikein aiot makeisia tänään vetää? O_O"
Kyllä siinä tuli olo, että kiitos vain tiedän olevani lihava ja tiedän ettei moinen syöpöttely todellakaan tee hyvää jo ennestään pöhöttyneelle ruholleni.

Painosta sen verran, että siinä himppa yli ja alle viidenkymmenenkuuden tuo pyörii. Välillä pääsee sinne 55:n tuntumaan, mutta alemmas ei tunnu menevän. Perhana.