Ensin meinasin vastata "Jätä kommentti"-boksiin, mutta sitten päätin tehdä tästä ihan erillisen postauksen. Ihan jo sen takia, että minulla on paljon sanottavaa tästä.
Toki kyseinen anonyymikommentti voi olla vain provo, mutta tartunpa siihen silti.
Anonyymi oli vastannut
edelliseen postaukseeni:
"Kiitos ihan helvetisti. Taitaa tästä lähteä mun bulimia ja päivien syömättömyys heti alusta uudelleen käyntii puhumattakaa niistä itsetuhoisista ajatuksista pelkän ulkonäön vuoks vaik koulu menee täydellisesti ja poikaystävä rakastaa. Ehdin jo hetken olla välittämättä ja ihanaa se oli. En ole edes kuuttatoista"
Ikävää, että kärsit samoista ongelmista kuin minä. Mitäpä muuta tähän sanoisi?
Kuten jo edellisessä postauksessa (johon kommentoit) tuli ilmi, niin minä en todellakaan toivo tätä paskaa kenellekään.
Kukapa haluaisi ajatella vain sitä miten paljon kaloreita mikäkin ruoka sisältää ja antaa vaa'an lukeman määrittää onko päivä huono vai hyvä.
En minä nauti siitä, että lähes kaikki vapaa-aikani menee siihen, että mietin mitä olen syönyt, mitä syön seuraavaksi ja milloin taikka pitäisikö jo syöty ruoka deletoida.
Silti teen niin, koska olen sairas.
Se, että olen sairas, ei voi estää minua pitämästä julkista päiväkirjaa. Koen, että kyllä minullakin on oikeus vuodattaa tuntojani jollekin/jonnekin. Läheisissä ei sellaista ihmistä ole, jolle haluaisin kaiken päässäni tapahtuvan kertoa. Ja mitään ammattiapua en häiriööni saa, en ole viime vuosina edes kovinkaan aktiivisesti hakenut sellaista.
Koen, etten ole tarpeeksi sairas ja toisaalta taas en uskalla parantua. Hatunnostot niille, jotka näin tekevät.
Tällainen ajoittainen vaikeista ja mieltä kaihertavista asioista avautuminen helpottaa omaa oloani, joten miksi en tekisi näin.
Jo blogin kuvauksesta tulee ilmi, ketään en kannusta ottamaan itsestäni mallia - päinvastoin. Iso osa postauksista käsittelee helvetinmoista ahdistusta, kannustavaa eikö?
Ikävää, jos koet että minun kirjoitukseni ovat ajaneet sinut uudelleen syömishäiriöön.
Tähänkin kuitenkin voi vaikuttaa pistämällä sen tietokoneen kiinni tai vierailemalla vain järkeväksi katsomillaan sivuilla (laihdutusblogi ei mielestäni kuulu näihin). Näin minäkin tein, kun pyrin häiriöstä irti.
Kannattaa katsoa omaa napaansa pidemmälle. Kaikesta ei voi syyttää muita tai "yhteiskuntaa".
Itse en syytä sairaudestani tai siihen uudelleen kapsahtamisesta ketään yksittäistä henkilöä tai asiaa, joka minulle on sanottu vaan kaikki tämä surkeiden sattumusten seurauksena syntynyt vyyhti, jota en osaa purkaa.
En syytä tilastani lukemieni blogien kirjoittajia tai käyttämieni foorumien ylläpitäjiä/käyttäjiä, on oma valintani lukea sellaisia tekstejä.
Toki se on niin, että syömishäiriötä ei valita (vaan se valitsee sinut vai miten se nyt menikään), mutta sitä ei voi kiistää, että omilla teoilla ei olisi vaikutusta tähän sairauteen.
Isoin syy tähän tilanteeseen olen Minä Itse. Tiedän olevani sairas, mutten hae apua. Tiedän, että kehonkuvani on vääristynyt, mutta en tee asialle mitään. On oma valintani olla hakematta apua. On oma valintani piilottaa sairaus läheisiltäni. Ainakin toistaiseksi.
Minä tiedän, että syömishäiriöasiassa on vain kaksi vaihtoehtoa: toinen on parantua ja jatkaa elämäänsä parhaan kykynsä mukaan ja toinen on kuolla. Itse roikun jossain tuolla välimaastossa.
Tiedostan häiriöön liittyvät riskit. Hiukseni ovat harventuneet ja kynteni lohkeilevat. Välillä meinaan pyörtyillä todella epäsopivissa paikoissa alhaisen verenpaineen vuoksi. Alhainen verensokeri tekee kuvottavan olon - on se hienoa yökkiä sappinesteitä, kun vatsassa ei ole mitään oksennettavaa. Sydämen tykytykset ne vasta mukavia ovatkin.. Tuntuu, että sydän koettaa takoa itsensä irti sairaasta kehostani.
Nenämahaletkuruokinta on minun kohdallani vielä kaukana (+ en edes tiedä onko täysi-ikäistä mahdollista passittaa nml-ruokintaan vastoin tämän tahtoa?), mutta letkun laittaminen on äärimmäisen epämiellyttävää. Kukapa tuotakaan itselleen haluaisi.
Osteoporoosi minua sen sijaan toisinaan huolettavat aivan oikeasti.. En ole juonut maitoa ala-asteen jälkeen ja maitotuotteita käytän muutenkin nihkeästi.. Toki yritän syödä lisäravinteita, mutta enpä minä niitä aina muista.. Osteoporoosista johtuvat selkänikamien luhistumamurtumat eivät nyt tällä hetkellä ole se juttu, mitä haluaisin eniten elämässä (useat syömishäiriöiset lyhentyvät juuri tämän vuoksi).
Lapsettomuusasiakin joskus kalvaa mieltä.. Mitä jos minä en oikeasti voikaan koskaan saada lapsia? Edes silloin, jos joskus tästä rämmin pinnalle?
Oksentaessa tulee välillä mietittyä sitä mielenkiintoista faktaa, että tähän voi tosiaan kuolla.. Ei välttämättä sillä, että tukehtuisi omaan oksennukseensa vaan sillä, että aivoista ripsahtaa verisuoni.. On arvioitu, että jopa viidesosalla suomalaisista olisi aneurysma aivoissa. Aneurysma on pullistuma aivoverisuonissa, joka voi joko puhjeta tai vuotaa/tihkuttaa aivokudokseen aiheuttaen todella epämiellyttäviä oireita aina persoonamuutoksista neliraajahalvaukseen. Useimmiten nuo repeävät aivopaineen noustessa (esimerkkejä: aivastaminen, raskaiden esineiden nostelu, kova ponnistelu, oksentaminen) ja n. puolet vuotopotilaista menehtyy välittömästi ja toinen puoli lähtee sitten pitkälle sairaala/kuntoutusjaksolle ja mahdollisesti kuolee sitten tuona aikana.
Tiedän kaiken tämän ja silti jatkan. Koska olen kasvanut tähän kiinni sairasteluni aikana, jota nyt kuitenkin on jatkunut pitkään. Lähes puolet elämästäni.
Kuulostaako edelleen siltä, että minä haluan tätä muille?
Vaikka kirjoittelenkin aiheesta ja joku voi kokea tämän thinspiroivana (jota kyllä ihmettelen meikäläisen jatkuvan epäonnistumisen huomioonottaen), niin en aio ottaa vastuuta kenenkään muun syömishäiriöstä. Omassa on jo tarpeeksi kestämistä.
Toivon Sinulle kaikkea hyvää elämässä. Toivottavasti onnistut paranemaan tästä.
