Huutoa hiljaisuudesta

En ole taas ehtinyt enkä jaksanut päivitellä blogia. On ollut niin paljon muuta puuhaa..
Kiireisyys on mukavaa johonkin pisteeseen asti. Tuon tietyn pisteen jälkeen se muuttuu vain ahdistavaksi..
Kiire on tosin pienin murheistani, ehkä hyvä niin - enpähän ehdi pohtia päätäni puhki muilla päätäni vaivaavilla asioilla.

Edellisen postauksen ja nykyhetken välissä on ollut lyhyt "hyvä kausi", jolloin luulin kaiken kääntyvän parhain päin. Luulin väärin.
Pienen pienen hetken pääasiallinen olotila oli lähinnä seesteinen. Ehkä jopa lähes onnellinen. Sitten tein sen taas, aloin murehtia turhanpäiväisiä asioita.
Tekee mieli vetäytyä talviuneen. Herättäkää minut kesällä, jooko?
Nyt tuntuu, että kaikkien asioiden (mukaanlukien ihmissuhteet) parissa minun sisimpäni on täynnä tyhjää. Mikään ei oikein tunnu miltään. Tai jos tuntuu, niin tunne ei ole positiivinen.. Mieluummin kipittelenkin tunteettomana zombina paikasta A paikkaan B.
Mutta itseänihän minä saan tästä olosta syyttää. Eivät ongelmani ole niin suuria.. Kyllä jokaisen normaalin ihmisen pitäisi pystyä selviytymään niistä. Minä vaan en osaa. Tai ehkä en anna itseni selvitä..?
Selviytyäkseen henkilökohtaisesta helvetistään, pitäisi pystyä avaamaan elämän solmukohtia.. Minä en halua paneutua niiden solmujen ja sotkujen avaamiseen. Pelkkä ajatus tuon vyyhden avaamisesta tuntuu tukahduttavalta. En edes tiedä mistä pitäisi aloittaa, elämän punainen lanka on hukassa.

Sen Erään kanssa oleminen tuntui mahdottoman hyvältä tuon lyhyeksi jääneen hyvän kauden aikana. Ja sitten hän alkoi taas puhua rakkaudesta, naimisiin menosta ja lapsista.. Ei helvetti... En minä näe itseäni äitinä.. En minä osaa huolehtia muista - en osaa huolehtia edes itsestäni!
Se Eräs muutenkin kyselee reippaanlaisesti kaikenlaista ja puhuu paljon, ajoittain tällainen saa minut tuntemaan itseni liian hiljaiseksi hänen rinnalleen.. Aiemmin olin puhelias ja räiskyvä, aina menossa mukana ja tutustumassa uusiin ihmisiin.. Nyt vain ihmettelen mihin tuo iloinen tyttö on kadonnut ja miksen enää osaa ja jaksa olla samanlainen..?

Olin vähällä kertoa Sille Eräälle, että minun mielenterveyteni ei ole ihan kunnossa.. Se oli jo ihan kielenkärjellä. Lipsautin erään keskustelun yhteydessä "minulla ei kyllä ole kaikki pelaajat kaukalossa"-kommentin..
Se Eräs kysyi, että miksen muka ole ihan normaali. Vastasin vain, että kukapa meistä olisi ja nauroin. Nauramisen oman sisimmän salaamisen yhteydessä minä osaan paremmin kuin hyvin ja asia jäi sitten siihen..
Mitä tuohon nyt olisi pitänyt vastata? "Tyttöystäväsi miettii usein sitä miltä tuntuisi hypätä katolta" tai "Eipä tässä muuten mitään, mutta olen ihan noin teoriassa miettinyt, että milläköhän lääkkeellä saisi henkensä varmasti pois ilman pelkoa vihannekseksi jäämisestä"...?
Älkää huoliko, en oikeasti ole nyt tekemässä mitään edellä mainituista.. Tulee vain mietittyä kaikenlaista yön pimeinä tunteina tai jos ahdistus iskee nyrkkiraudalla vasten kasvoja.

Ei tästä kirjoittamisestakaan tule taas hevonpersettä.
Pitäisi tajuta olla kirjoittamatta tietyn kellonajan ja/tai tietyn promillemäärän jälkeen.
Kiitos ja anteeksi.

Voiko rikkinäinen rakastaa?

Juuri kun olin saanu julkaistua edellisen postauksen, Se Eräs soitti..
Kovasti tuntui olevan humalassa, mutta se on sivuseikka. Totuuttahan sieltä tuli, ihan turha minun on väittää muuta.
Eipä hänellä muuta asiaa ollut kuin halusi kertoa rakastavansa minua. Siis rakastavansa...
On ahdistavaa kuulla tuo, koska en todellakaan voi sanoa itse tuntevani samoin.. En ainakaan vielä, koska ex-avokki on niin vahvasti mielessä vielä..
Rakkaus on mielestäni pelottava asia.. Tuntuu, että mikään ei kestä ja että pilvilinnat sortuvat vaikka tekisit mitä..

Tuon rakkaudentunnustuksen kuuleminen sai minut välittömästi pelokkaaksi. Olen kuin peura ajovaloissa - mihin minä pakenen..?
Olen sen verran hajalla, että en tiedä mitä tuleman pitää...
Voiko rikkinäinen edes rakastaa..?

..stop-merkin kohdalla vain kiihdyttää lujemmin...

Olen usealta ihmiseltä kuullut viime viikkoina kysymyksiä: "Oletko ihan kunnossa?", "Pärjäätkö nyt varmasti?" sekä kehotuksia tulla puhumaan, jos jokin painaa mieltä.
Olen työntänyt nämä ihmiset kauemmas mutisemalla kaiken olevan ok. En yksinkertaisesti jaksa alkaa purkamaan tuntojani kenellekään. Parempi olla hiljaa.
Ainut ihminen, jonka seurassa itsehillintäni on pettänyt, on ex-avomies.. Yhtenä päivänä itkin hillittömästi hänen kainalossaan pari tuntia ja nukahdinkin sitten siihen.. En kuitenkaan hänellekään kovin tarkasti alkanut selittämään, että mikä on - sain ulistua vain sen, että olen hirveän ahdistunut ja en kohta jaksa enää.

Päivityksissäkin on nyt ollut hieman taukoa, koska en ole jaksanut edes avata konetta. Tai jos olen avannut, niin olen maksanut laskut ja lukenut sähköpostit. En kuitenkaan niihin posteihin ole jaksanut vastata ja laskutkin olen maksanut viiimeisenä eräpäivänä. Inhottaa, kun ennen tuli hoidettua kaikki aina alta pois heti ja nyt tilanne näyttää siltä, että kaikki jää roikkumaan ja tehtävät kasaantuvat..
Olen koettanut parhaani mukaan pitää itseni kiireisenä, niin ei ehdi pohdiskella elämäänsä liiaksi. Tällä viikolla olen töissä vähän vajaat 50 tuntia ja ensi viikolla n. 40h. Väsymys painaa ja jokaiseen soluun sattuu, mutta menkööt.. Parempi tämä fyysinen kipu on kuin jatkuva ahdistus..
Tiedän, että en voi jatkaa tätä tahtia kovin kauaa tai kroppa laittaa stopin.. Tai kai se stop-merkki meni jo, mutta painetaan vain lisää kaasua - ei näy poliiseja, joten otetaan riski.

Olen kovasti koettanut lujittaa mieleni ja yritän vältellä ajatuksia, joita en halua ja jaksa käydä läpi tällä hetkellä edes itsekseni. Silti ne tulevat takaisin. Ja ne pirulaiset ottavat kaverinsakin mukaan.
Pitäisi opetella avaamaan suunsa ja kertoa, että nyt on paha olla. En ole ikinä ollut hyvä siinä. Ehkä tuo on lapsuudesta opittu käyttäytymismalli tai nuoruudessa kehittynyt coping-keino tai jotain niiden väliltä.
Minulla on kuitenkin suht tukeva sosiaalinen tukiverkosto, mutta en osaa hyödyntää sitä oikealla tavalla. Hyviä ystäviä minulla on kourallinen, mutta kukaan ei tiedä minusta kaikkea.. Olen kuin palapeli, jonka palat on jaettu eri ihmisille: kukaan ei voi koota kuvaa, koska paloja puuttuu.
Suurimmalla osalla kaveripiiriini kuuluvista ihmisistä ei kyllä varmasti ole mitään käryä siitä, että kohta minun mukini vuotaa yli. Olen vuosien saatossa kehittynyt harvinaisen hyväksi omien syvimpien tuntojeni piilottelijaksi. Sen vuoksi muiden ihmisten seurassa oleilu on ajoittain hyvinkin raskasta. Ei sitä pidemmän päälle jaksa hymyillä vaikka sitä oikeasti roikkuu löysässä hirressä. Ja jos yrittää liian pitkään, niin löytää itsensä yksin itkemästä vessan lattialta. Tämän takia tulee lähdettyä välillä vähän aiemmin kotiin. Kotona ei tarvitse esittää vahvaa vaan voi olla se heikko ja säälittävä lurjus, joka oikeasti olen.

Toimintani kuulostaa varmasti aivan järjettömältä. Teen tätä, koska en halua että minuun sattuu. Olen varovainen ihmisten kanssa ja en luota ihmisiin kovinkaan helposti.. Joku saattaa ajatella, että olen hirveä lörppö, mutta eipä tuollainen ihminen mistään mitään tiedä.. Puhun kyllä paljon, mutta puhun asioista joilla ei loppujen lopuksi ole minulle itselleni hirveästi merkitystä.
Saa nähdä mihin tämä johtaa.. Kai tuossa on pidemmän päälle tasan kaksi vaihtoehtoa: lataamo tai hauta.
Pitäisi vähän ryhdistäytyä, mutta en jaksa...

Elämäni suurin virhe?

Olen niin ahdistunut.. Olen tämän päivän miettinyt, että olenko tehnyt elämäni suurimman virheen, oikean emämunauksen, jättäessäni Poika Ystävän...
En tajua itseäni.
Aiemmin olin satavarma, että en halua hänen kanssaan olla, mutta nyt en oikein tiedä mitä mieltä olen...
Ja nyt on tapahtunut kuitenkin peruuttamattomia asioita, joille en voi enää mitään.
Ehkä tämä vain johtuu Sen Erään viimeaikaisista sekoiluista.. En tiedä.

Minua ahdistaa niin paljon.. Tänään oli pakko lähteä pois Sen Erään kotoa, koska massiivinen kyynelpurkaus pyrki jatkuvasti esiin.
En halua itkeä Sen Erään edessä. En vielä. En tiedä haluanko koskaan.

Miksi ihmeessä minä tuhoan kaiken mikä on hyvää minun elämässäni?