Juuri kun olin saanu julkaistua edellisen postauksen, Se Eräs soitti..
Kovasti tuntui olevan humalassa, mutta se on sivuseikka. Totuuttahan sieltä tuli, ihan turha minun on väittää muuta.
Eipä hänellä muuta asiaa ollut kuin halusi kertoa rakastavansa minua. Siis rakastavansa...
On ahdistavaa kuulla tuo, koska en todellakaan voi sanoa itse tuntevani samoin.. En ainakaan vielä, koska ex-avokki on niin vahvasti mielessä vielä..
Rakkaus on mielestäni pelottava asia.. Tuntuu, että mikään ei kestä ja että pilvilinnat sortuvat vaikka tekisit mitä..
Tuon rakkaudentunnustuksen kuuleminen sai minut välittömästi pelokkaaksi. Olen kuin peura ajovaloissa - mihin minä pakenen..?
Olen sen verran hajalla, että en tiedä mitä tuleman pitää...
Voiko rikkinäinen edes rakastaa..?
2 ajatusta:
Nyt oikeasti hyvä tyttö, sinä tarvitset terapiaa!!!
Alan olemaan jo tosi huolissani sinusta!
Jokainen ansaitsee tulla rakastetuksi. Miksi sinä et anna ihmisten rakastaa itseäsi? Et kummankaan miehen, et Poika Ystävän etkä Sen Erään.
Ole kiltti ja hanki apua, puhu jonkun kanssa, terkkarin, koulupsykologin jonkun.
Kyllähän tuo ammattiapu käy mielessä aina silloin tällöin - useamman kerran viikossa.. Mutta jotenkin silti se on jäänyt.. Tuntuu, että omat ongelmat ovat niin pieniä verrattuna oikeasti apua kaipaavien (ja sitä saamattomien) ongelmiin... :/
Rakkaus on jotenkin pelottavaa. Sitä vaan pelkää, että kaikki menee taas päin helvettiä vaikka kuinka yrittäisi :(
Lähetä kommentti