Osaapas olla omituinen olo

Kuten otsikko jo kertoo olo on todella kummallinen. Sellainen hieman epätodellinen ja pölähtänyt. Nytkin tuntuu jotenkin siltä, että vaikka tässä kirjoittelen tekstiä omin pikkukätösin, niin nuo kädet eivät olisikaan minun vaan jonkun muun. Olenko minä tulossa oikeasti hulluksi?
Lisäksi minua taitaa ahdistaa normaalia enemmän, sillä hampaat ovat melkoisen kipeät (puristan hampaita yhteen sekä nukkuessa että valveilla). Ilmeisesti lääkitys alkaa vaikuttaa jollain tapaa. En minä mitään parannusta kyllä mielialassa ole huomannut taikka unen laadussa tahi määrässä.
Ihan samalla tapaa nytkin on sellainen olo, että mitään ei jaksaisi tehdä ennen kuin on ihan pakko jos silloinkaan ja nukahtaminen takkuaa eikä uni ole yhtenäistä.
Tuon epämääräisen olon lisäksi tuo lääkitys on tuonut tullessaan ruokaällötyksen. Ei tee yhtään mieli syödä mitään kiinteää. Tässä on siis tullut juotua lähinnä mehukeittoa ja tänään pakotin itseni syömään kampuksella hieman keittolounasta, mutta sekään ei oikein maistunut. Mutta eipä tämä sivuoire minua sen kummemmin häiritse - lähinnä päinvastoin. Jos ei pelkkä tahdonvoima riitä laihduttamiseen, niin tämä on oikein hyvä vaihtoehto numero kaksi.

Koulussa olosta on tullut jotenkin todella epämiellyttävää.. Ehkä vain kuvittelen, mutta tämä yksi kaveri taikka (jostain syystä entinen?) ystävä käyttäytyy minua kohtaan todella kylmäkiskoisesti. Tuntuu, että hän tavallaan eristää minua muusta joukosta. En tiedä. Pitäisi varmaan ottaa asia puheeksi, mutta toisaalta olisi vain helpompi antaa olla ja jäädä lillimään tähän yksinäisyyteen.
Todennäköisesti kuvittelen koko jutun, luulisi että aikuiset ihmiset osaavat käyttäytyä mutta tiedä sitten tuosta..


Yksi pikkiriikkinen valonpilkahdus tästä päivästä kuitenkin löytyi: viime viikon tenttirypäksestä ainakin yksi koe (ja neljän opintopisteen kurssi!) on mennyt varmuudella läpi ja numerokin on paras mahdollinen.

ps. pahoittelen edelleen tätä ajatusoksennusta, kun aivot eivät toimi niin sille ei voi mitään.

Sairausahdistus

Nyt on lääkitys aloitettu. Vielä en ole sen kummempia sivuvaikutuksia havainnut. Tosin useamman päivän olen ollut kovassa kuumeessa, joten päivät ovat menneet lähinnä nukkumalla.
Tänäaamuna ei ollut enää edes lämpöä, joten kävin niissä labroissa. Nyt tosin silmiä alkaa taas särkeä siihen malliin, että ehkä se kuume sieltä taas pamahtaa takaisin. Hitto.
Saas nähdä jaksaako sitä tänään lähteä sinne terkkarille puhumaan lapsuuden traumoista ja ties mistä. Ei nyt jaksaisi kiinnostaa yhtään...

Viime viikon tenteistä on kai jotenkuten selvitty.. Ainakin toivon niin. En oikein osaa sanoa miten nuo menivät. Enkä kyllä enää edes muista mitä niissä on kyselty.
Toivottavasti sitä tervehtyisi pian, niin jaksaisi taas tehdä vähän kouluhommia.. Perjantaiksi pitäisi palauttaa yksi iso tehtävä ja minä olen tehnyt siitä noin kolmasosan. Ja jos sitä ei palauta perjantaina, niin opintopisteitä ei saa ennen ensi syksyä. Että niin.

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa...
En tajua mitä muka olen tehnyt yhdelle kaverilleni.. Tämä on jatkuvasti minua kohtaan todella tyly ja muutama muukin kaveri on pistänyt tämän merkille ja tullut kysymään minulta, että onko meillä riitaa. Minun tietääkseni ei, mutta saatan olla väärässä.
Mitä sitä tässäkin nyt tekisi.. Nyt en kyllä yhtään jaksaisi lähteä selvittelemään jonkun ihmisen mielenoikkuja. En jaksaisi selvittää omianikaan.

Tekstissä ei luultavasti ole päätä eikä häntää, mutta yrittäkään ymmärtää.

Syvälle sisimpään sattuu

Tuntuu, että olo on taas huonompaan päin. Tuntuu, että minä en ole minä.
Olo on todella kummallinen. Pitää jatkuvasti miettiä mikä viikonpäivä on menossa ja mitä milloinkin on tapahtunut. Tänään vähän säikähdin, kun piti pohtia mikä kuukausi on menossa ja onko talviloma ollut jo vai onko se vasta edessäpäin.
Välillä sitä miettii, että onko ylipäätään olemassa. Mistä ihminen edes tietää olevansa olemassa? Mistä tietää, että maailma tosiaan on tässä ja tämä ei ole vain joku hullu uni joka joskus loppuu?
Välillä tuntuu, että olen tulossa ihan oikeasti hulluksi. Viime viikolla pohdin luokkalaisten kanssa muutaman tuopin äärellä noita kysymyksiä (tosin näkökulma oli puhtaasti filosofinen, en vetänyt omia kokemuksiani mukaan) ja joku heitti, että nuohan nyt ovat selkeästi alkavan psykoosin oireita. Eipä paljoa jaksanut naurattaa.
Pitäisin mielelläni vielä jäljellä olevat järjen hivenet seuranani.

Viimeyönä en saanut taaskaan unta. Pyörin vain sängyssä ja tuijotin kelloa. Mietin, että olisiko pitänyt tarttua tarjoukseen ja ottaa lääkärin tarjoamat nukahtamislääkkeet täksi viikoksi. Ehkä parempi kuitenkin, että en lähde bentsojen kanssa pelleilemään. Minun tuurillani siitä ei hyvää seuraisi.
Nimenomaan bentsojohdannaisia minulle olisi kirjoitettu, jos olisin ne huolinut. En haluaisi noita edes pieneksi hetkeksi.. Citalopramit kuitenkin aloitan joko perjantaina tai lauantaina.

Aamulla heräsin kyllä herätyskelloon, mutta en yksinkertaisesti jaksanut lähteä kouluun. Mies ei painostanut vaan sanoi, että jätä aamutunnit väliin ja lepäile ja mene sitten iltapäiväksi. Näin minä sitten tein.
Oli kyllä jotenkin uskomattoman vaikea aamu. Mikään ei meinannut onnistua ja tuntuu, että tämä päivä on ollut kuin eläisi hidastetussa filmissä. Koiran kanssa aamulenkkeilykään ei piristänyt kuten yleensä. En edes muista paistoiko aurinko vai satoiko lunta. Kävellessäni kouluun piti monta kertaa miettiä, että annoinko minä sille karvakaverille ruuan vai en (älkää huolestuko, annoin minä).
Iltapäivä meni kuin sumussa. Olin kyllä paikalla oppitunneilla, mutta en ollut läsnä. Koetin kovasti kuunnella mitä luennoitsijalla oli sanottavaa, mutta mikään ei jäänyt muistiin. En muista edes luennoitsijan vastauksia tarkentaviin kysymyksiin, joita esitin. Ai että ketuttaa olla tällainen. Miksi minun pääni ei voi toimia normaalisti?
Tuntuu, että joku on käynyt vaihtamassa aivojeni tilalle pari kiloa sahanpurua. Aivotoiminta on siis samaa luokkaa kuin pehmolelulla.

Tänä iltana ohjelmassa paljonpaljon tentteihin lukua. Toivottavasti muistiin jäisi edes jotain. En haluaisi uusia ihan kaikkia tämän viikon tenttejä - näyttää tosin melko pahalta.

Lääkärikäynti

Nyt on käyty lääkärillä ja siellä se masennusdiagnoosi nyt sitten on kirjattuna meikäläisen potilastietoihin.. Kai se on ihan hyvä asia.
Loppuviikosta aloitan Citalopramit ja ensi maanantaina pitää käydä otattamassa labrat (kilppari-, maksa-, suola-arvot jne) ja sitten sen jälkeen olisi juttutuokio terkkarin kanssa.
Masennuslääkkeitä en aloita vielä, koska nyt olisi sen verran tenttejä että aivotoiminnan pitäisi olla vähän terävämpää. Lääkityksen aloitus voi kuulemma tehdä pöhnäisen olon. Lääkäri myös kivenkovaan väitti, että lääkkeet eivät lihota, mutta saas nähdä.. Lihomista pelkään tässä eniten..

Syömisistä en saanut aukaistua suutani. Tuntui, että lääkärillä oli kiire saada minut alta pois ja.. No niin.. Ehkä vain kuvittelin.
En pidä tuosta lääkäristä. Tuntuu, että hän on aiemmin vähätellyt somaattisia vaivojani, joten miksi hän nyt tätäkään ottaisi tosissaan.

Mutta kai tämäkin on nyt askel eteenpäin. Viikottainen terveydenhoitajatapaaminen ja lääkärin näen seuraavan kerran kuukauden päästä. Sitten mietitään laitetaanko minut psykiatriselle puolelle hoidettavaksi vai kuinka.

Liikaa ajatuksia pienessä päässä

Onpa ollut rankka viikko.. Ei voi muuta sanoa. Maanantaisen terkkarikäynnin jälkeen asiat vain pyörivät päässä. Miksi en muista yläasteesta juuri mitään? Pitäisikö minun muistaa? Mitä silloin on tapahtunut? Pitääkö minun hakea vanhemmiltani vanhat päiväkirjat ja selvittää asia? Vai olisiko siitä enemmän haittaa kuin hyötyä?

Vanhempien luona kuulin taas siitä kuinka mielenterveysongelmat ovat keksittyjä ja mielialalääkkeet ovat saatanasta. Niin... Ehkä noille ei parane kertoa mitään mistään.. Minä olen tällainen ikuinen teini, joka sairastaa pikkutyttöjen prinsessatautia ja siihen päälle vielä masennus, jota pitäisi kai vain kutsua laiskuudeksi. En tiedä. Joskus tosiaan tuntuu, että suurentelen ongelmiani ja minä vain olen tällainen laiskimus. Ryhdistyisin ja alkaisin käyttäytyä kuin normaalit ihmiset..

Huomenna olisi lääkäri. Olen ihan sekaisin. En tiedä mitä sanoisin tuolla. Alan olla jo vähän liian väsynyt.
Mietin tänään, että en enää tunnista tunteita.. Tai sitten minulla ei ole niitä. Onpa säälittävää. Ahdistuksen osaan eritellä, mutta se on melko pitkälti siinä.. Voi olla, että minulla on silloin tällöin hauskaa, mutta en koe olevani iloinen. Outoa.

Mieli palasina

Tänään olo on ollut todella sekava. En ole pitkään aikaan voinut näin huonosti. Kaikki ahdistaa ja ajatukset vain vilisevät päässä, mutta en oikein saa niistä yhdestäkään otetta..
Viime yön nukuin huonommin kuin aikoihin. Pelottaa mitä tästä yöstä tulee. En uskalla mennä sänkyyn, jos se uni ei tulekaan. Väsyttää kyllä mielettömästi.
Koulussa en voinut keskittyä yhtään mihinkään. Kaikki voimat menivät niiden satunnaisten "kaikki on hyvin ja minulla on hirrrrrmu kivaa"-hymyjen väläyttelyyn. Itku teki tuloaan tasaisin väliajoin.

Miksi ihmeessä minun pitää olla tällainen ulosteläjä, joka ei saa mitään aikaiseksi..? Tehtävät ovat taas kasaantuneet ihan "mukavasti" ja ensi viikolla olisi vino pino tenttejä. Yhtäkään tenttikirjaa en ole jaksanut lukea pintapuolista tutkiskelua tarkemmin. Mikä siinä muka on niin vaikeaa? Ottaa kirjan käteen ja alkaa päntätä.. Mutta ei.. Kirjaimet hyppivät riviltä toiselle, välillä itkettää ja seuraavassa hetkessä ajatukset ovat jossain ihan muualla.
Eilen terveydenhoitaja sanoi minulle, että minun pitäisi koettaa rentoutua ja tehdä asioita joista nautin.. Miten tässä kaaoksessa voi rentoutua? Ja jos hetken ajattelen tekeväni jotain omasta mielestä suht mielenkiintoista, niin johan tulee tekstiviestiä että olethan muistanut tehdä ryhmätyöstä sitä tätä ja tuota ja seuraavaksi joku jo soittaa apua jonkun muun tehtävän tekemiseen.
Huoh.. Tekisi mieli vain antaa olla ja jättää kaikki. En tiedä. Ehkä se ei ole hyvä idea.

Ensimmäinen kerta

Ensimmäistä kertaa astun terveydenhoitajan huoneeseen puhumaan muusta kuin fyysisestä vaivasta. Tällä kertaa istahdan keskustelemaan mielenterveydestäni. Tai oikeastaan sen terveyden puutteesta.
Jännitän mielettömästi ja kädet hikoavat. Terveydenhoitaja antaa minulle täytettäväksi jonkinsortin lappusen ja loppuaika menee keskustellessa.

Itken monta kertaa. Hävettää. Miksi ihmeessä minun piti sillä tavalla romahtaa täysin vieraan ihmisen edessä...
Hoitaja antaa minulle monta kertaa tilaisuuden avata suuni myös syömisestä, mutta en tartu tilaisuuteen. En uskalla. Ihminen on minulle vielä liian vieras ja tuntematon ja hoidon jatkosta ei vielä ole varmuutta: vielä on epävarmaa kenen kanssa menen juttelemaan ensi viikon lääkärillä käynnin jälkeen: onko se terveydenhoitaja, lääkäri vai psykiatrinen sairaanhoitaja.

Oli jotenkin helpottavaa kuulla, kun vieras ihminen toteaa että sinulla on selkeästi kovin paha olla..

Jumitus voitettu?

Kaksi päivää jäätävässä vatsataudissa ja paino on pudonnut ihan kivasti.
Nyt kun vielä tuosta toivuttuaankin malttaisi olla syömättä, niin voisi olla tyytyväinen.

ps. On se jännä juttu miten ihminen, joka oksentaa tahallaan, pelkää mahatautia näin paljon. Hyi yöks.