?

Että niin. Samaa paskaa päivästä toiseen.

mitä haluaisin...

tahtoisin, että jokaisesta ruokailustani ei tehtäisi sirkusnumeroa.. en tahdo, että mies kyttää syönkö ja mitä syön.
en tahdo, että vanhempani utelevat puhelimitse syömisiäni todetakseen: "jos ei maistu, niin pakotat itsesi syömään".

tahtoisin, että ihmiset tajuaisivat etten ole ilkeyttäni tällainen... en minä halua piinata ihmisiä olemalla ikävä. tiedän, että masentunut voi olla läheisilleen melkoinen rasite - minä en halua olla.. haluan olla pieni ja huomaamaton.

toisaalta haluaisin jättää hoidon kesken, mutta toisaalta ymmärrän että olen juuri siellä missä minun kuuluu olla. pääsin sairaalasta kotiin ja olen nyt tiiviissä avohoidossa. tiedän, että minun pitäisi osata käyttäytyä kuin aikuiset ja ruuan pitäisi olla "vain ruokaa" vihollisuussuhteen sijaan...

haluaisin oppia hyväksymään itseni, mutta se tuntuu aivan liian vaikealta... en voi ajatella muuta kuin kertyneitä kiloja ja ällöttäviä marsuposkiani..
joulu tulee olemaan yhtä painajaista.

Välähdyksiä menneestä...

Mieleen on viime päivinä tulvinut pieniä pätkiä menneisyydestä.
En ymmärrä.. En ole ajatellut noita asioita pitkään pitkään aikaan. En edes muistanut niiden olevan olemassa.
Osa noista kuvista, tapahtumista, välähdyksistä on niin kipeitä, etten voi niistä kirjoittaa blogiin. En edes omaan päiväkirjaani. En halua katsoa tekstiä ja muistaa. En voi puhua niistä vielä. Ehkä joskus. Nyt ne kuitenkin ovat olemassa vain oman pääni sisällä. Yritän työntää ne sinne mieleni lukittuun osaan, josta ne karkasivat, mutta aina ne tulevat takaisin...

Tässä kuitenkin nyt muutamia asioita, jotka kykenen jakamaan. En tiedä mikä merkitys niillä on, mutta kai ne jotain tarkoittavat. Ainakin ne jatkuvasti popsahtavat mieleeni siellä sun täällä..

---

Lääkärissä on pelottavaa. Korvaan sattuu ja tuo valkotakkinen sörkkii korvaa jollain laitteella.
Olen ehkä ensimmäisellä tai toisella luokalla. Tutkimus loppuu ja lääkäri näpyttelee tietokonettaan. Hän kysyy äidiltä painoani ja tokaisee minulle: ”Ai sinä oletkin jo niin painava”.
Jälkeenpäin ymmärrän, että tietyn kilorajan ylityksen jälkeen antibioottien ja särkylääkkeiden annostusta ei tarvitse laskea kilomäärän mukaan – tuolloin tuo tuntui pahalta. Jokin osa minussa ihmetteli: ”Olenko minä lihava?”

---

Olen kai kahdeksanvuotias. Kesä alkaa olla lopuillaan, on kuitenkin vielä tarpeeksi lämmintä, jotta voi olla pihalla ilman takkia. Puupinosta löydetään neljä pientä avutonta hiirenpoikaa. Niiden emo makasi kuolleena puukasan vieressä. Minä säälin noita pieniä olentoja ja halusin hoitaa ne kuntoon. Isältä sain luvan tuoda eläimet sisään, äiti oli kauhuissaan. Tein niille pesän sahanpurusta ja heinistä pieneen laatikkoon. Syötin niille maitoa pipeteillä ja heräsin hoitamaan niitä myös keskellä yötä. Laitoin niiden laatikon ylle lampun, jotta ne pysyisivät lämpiminä. Parin päivän kuluessa ne kuitenkin kuolivat yksi toisensa jälkeen. Ne olivat vielä niin pieniä… Niiden silmät eivät olleet vielä avautuneet ja kehoja peitti vain hento karvakerros. Ne eivät selvinneet ilman emoaan. En kyennyt pelastamaan niitä. Pidin niille yksin pienet hautajaiset ja hautasin ne pihakuusen alle. Hyvästelin nuo pienet olennot hellin sanoin.

---

Olen 14 tai 15. En osaa sanoa.. Olen puolitutun miehen huoneessa ja tuo huohottaa päälläni. Odotan ja odotan, että toimitus loppuisi. Kelloradion punainen teksti ilmoittaa kellon olevan 20 yli 12. Miehen puhelin soi, mutta hän painaa punaista luuria. Hän köhisee korvaani jotain. Mietin, miten kukaan voi nauttia seksistä. Mies tuoksuu sitruuna-mentholeilta. Jonkin ajan kuluttua hän lysähtää päälleni. Puemme vaatteet päälle jutustellen niitä näitä, jonka jälkeen mies vie minut kotiin. Lähtiessään hän tyrkkää käteeni muutaman askin tupakkaa ja pyytää minua olemaan kertomatta tapahtuneista kellekään. Auton perävalojen kadotessa seison pihallamme tupakat kädessä ja ihmettelen mitä juuri tapahtui. Mielessäni myllertää: ”Olisi nyt edes jättänyt tupakat antamatta tai maksanut kunnolla.. Huoraamaan ei ollut tarkoitus lähteä, mutta niin tässä taisi käydä – ja halvalla lähti..”
Vihaan edelleen sitruuna-mentholien hajua. Pelkkä haju saa minut ajattelemaan tuota pimeässä punaisena loistavaa kellotaulua.

---

Olen kai 13-vuotias. Katselen tv:stä ”Päätöntä ratsumiestä”, leffa on melkein lopussa. Yht’äkkiä äiti alkaa huutaa ja juoksee puhelin kourassa ympäri asuntoa. Hän rukoilee, ettei isä jättäisi häntä ja kiljuu, ettei voi elää ilman isää. Suljen tv:n ja lukkiudun huoneeseeni ja sisko omaansa. Äiti jatkaa kiljumista ja alkaa ilmeisesti juoda viiniä. Otan puukon tyynyn alle ja yritän käydä nukkumaan. Torkahtelen, mutta en uskalla vajota syvään uneen. Pelkään, että äiti tappaa meidät kaikki. Tapahtumasta ei puhuta koskaan. En ole vieläkään katsonut elokuvaa loppuun. Enkä taida katsoakaan.

---

Olen 15. Muistan puhuneeni hänelle jotain hetki sitten ja hymyilleeni ujosti – halusin olla salaa ystävällinen. Muut eivät juuri pitäneet hänestä ja osa kiusasikin. En uskaltanut nousta ryhmän painetta vastaan, olin liian heikoilla jo muutenkin. Nyt istun penkillä hänen vaatteidensa vieressä, kun tieto uppoaa tajuntaani: ”Hän on kadonnut". Elättelen toiveita ihmepelastumisesta, mutta eihän niin voi tapahtua. Vesi on liian lämmintä ja sameaa.

---

Tulen vanhempieni kotiin ja tunnelma on jäätävä. Kukaan ei puhu mitään. Olen 17. Nostan kissan pöydälle ja tivaan moisen käytöksen syytä. Isä katsoo minuun vakavasti ja sanoo pettyneensä minuun. Hänellä on kuulemma heikko sydän ja hän ei enää jaksa temppuiluani. Tupakointiini on yritetty puuttua ties miten, mutta hän on kuulemma väsynyt tilanteeseen. Hän huokaisee ja katsoo minuun väsyneillä sinisillä silmillään. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoo: ”Tee mitä haluat. Minä en enää välitä. Et ole enää tyttäreni”. Sisälläni myllertää, mutta suojamuurini kovettuu entisestään. Nyökkään ja painun pihalle. Istun metsään mättäälle ja annan itkun tulla äänettömästi suoraan sydämestäni. Kuivaan kyyneleeni ja odotan kasvojen punoituksen häipyvän, jonka jälkeen astelen vanhemmilleni ja istahdamme ruokapöytään. Ruokapöydässä keskustellaan niistä näistä. Äskeinen välikohtaus painetaan unohduksiin ja sitä ei mainita enää ikinä.

---

Olen jo aikuinen. Luulin tosissani pitäväni tuosta miehestä, jonka sängyssä makaan. Olen kuitenkin tajuamassa, että minusta ei ole tähän ihmissuhteeseen. En voi seurustella ihmisen kanssa, joka ei ajattele muuta kuin seksiä ja viinaa. Rukoilen mielessäni, että hän jatkaisi nukkumistaan ja minä saisin olla rauhassa. Mutta ei… Kädet alkavat vaeltaa siellä ja täällä.. Sanon, ettei huvita. Hän alkaa yrittää vain kovemmin. Käsken lopettaa. Ei vaikutusta. Olen selin ja hän tulee sisälleni. Kyyneleet valuvat äänettöminä poskilleni ja toivon kaiken loppuvan pian. Makaan hiljaa paikallani miehen tyhjentäytyessä minuun ja ajattelen kauppalistaa. Ikävöin eksääni, joka ei koskaan tekisi näin. Hetken kuluttua sama onneton vaakamambo alkaa alusta… Vihaan itseäni, vihaan vartaloani. Koetan olla ajattelematta mitään, mutta ajatusten sekamelskasta erottuu neonvärein lause: ”Kuole pois”.

Still alive

Pitkään aikaan en ole käynyt blogin puolella. Ei ole joko ollut inspistä kirjoittaa taikka mahdollisuutta käyttää nettiä.
Nettitikku on alkanut kettuilemaan ja yhteys on niin hidas, että sillä ei paljoa bloggeria avata saatika päivitetä yhtään mitään.

Mitä minä nyt oikein kertoisin?
Vointi on edelleen mitä on.
Paino on noussut normaalipainon puolelle ja tunnen itseni hyllyväksi ihrapullaksi. Kehotietous- ja rentoutusharjoitukset ovat käyneet entistä raskaammiksi - en halua ajatella läskejäni, en halua ajatella kehoni ääriviivoja taikka reisien painautumista patjaa vasten. En halua katsoa hyllyviä allejani peilin edessä. En edes halua katsoa peiliin... Tiedän jo mikä otus sieltä katsoo takaisin ja en halua olla sellainen...
Voisinpa jonain päivänä olla tyytyväinen kehooni ja tuntisin oloni mukavaksi kropassani..

Ahdistus liittyen omaan kehoon heijastuu myös parisuhteeseen ja muuhun elämään. Koen oloni harvinaisen epämiellyttäväksi, jos läheisyyttä on "liikaa".
Ajatus alkaa kiertää samaa vanhaa rataa: "Nyt se miettii olenko lihonut vai laihtunut... Kyllä sekin varmasti kohta huomaa kuinka inhottava ja hyllyvä olen. Olenko senkin mielestä vastenmielinen?"
Kaupassa saan ahdistuskohtauksia, jos ihmiset tulevat liian lähelle "henkilökohtaista tilaani". Jos joku tuijottaa, kuvittelen hänen miettivän kuinka edes kehtaan olla olemassa tällaisen ruhon kanssa.

Mieliala sahaa edestakaisin. Nyt ollaan taas jossain pohjamudissa..
En edelleenkään tiedä kumpi masennuksesta ja syömishäiriöstä on muna ja kumpi kana. Diagnoosina on edelleen syömishäiriö ja hoitohenkilökunnan mukaan "mieliala sitten paranee, kunhan syöt kunnolla ja paino normalisoituu".
Wuppiduu... Syön osastolla kuin hevonen ja paino on normaalin puolella (onpa ruma sana. normaalipaino), mutta koen silti olevani ihmiskunnan pohjasakkaa...
Tuntuu, että tässä ei nyt taaskaan nähdä metsää puilta.. Korjaantuisinpa vain sillä, että "syön oikein ja painan vähän enemmän". Suututtaa... Sama paska tämä on, mutta eri paketissa.
Itku velloo edelleen sisällä, mutta kyyneleet eivät tule ulos.

Piakkoin olisi kotiutumisen vuoro.. Johan täällä on puoli vuotta elämästä mennyt ohi.
Minun ikäiseni ihmisen pitäisi olla jo jotain... Vaimo, äiti, työntekijä... Jotain! Minä en ole mitään. En ole elämässäni saavuttanut yhtään mitään..
En tiedä milloin palaan opiskelemaan vai palaanko ollenkaan. Olen ihan hukassa elämäni kanssa. En tiedä mitä tekisin..
Jatkohoitopaikasta ei vielä ole mitään varmuutta... Epävarmuus syö minua.. En voi hallita elämässäni mitään. En enää edes syömisiäni vaan joku muu sanelee, että mitä syön ja milloin.
Tuntuu, että kävelisin ohuen ohuella jäällä ja odotan kuulevani risahduksen, jonka jälkeen putoan tyhjyyteen...

Kuulumiset täältä jostain

Pari viikkoa olen elellyt blogihiljaisuudessa. Ei ole ollut fiilistä kirjoittaa. Tai sitten jos olisi ollut, niin syistä x, y tai z, en ole voinut rustata mitään.
Tähän lähes kahteen viikkoon on mahtunut paljon asiaa ja tapahtumia. Hoitokokous, ensimmäisiä yön yli kotilomia, ylä- ja alamäkiä...

Hoitokokous meni paremmin kuin luulin. Ei syyllistämistä, ei pakottamista. En oikein muista mitä kokouksessa käytiin läpi - olin niin ahdistunut koko sen ajan, kun istuin ihmisten "tarkkailtavana" ja huomion keskipisteenä.
Ravitsemusasioita ja psykologiapuolta taidettiin käydä läpi. Jatko on vieläkin hyvin hyvin epävarmaa. Saatan päästä pois täältä reilu kuukauden päästä, jos edistyn toivottuun tahtiin.
Paino jumittelee edelleen niissä samoissa vanhoissa numeroissa ja kalorimääriä aletaan nostelemaan ihan urakalla lähiviikkojen aikana. Ahdistaa pelkkä ajatuskin yli 2000kcal/päivä ruokavaliosta...
Painoa pitäisi saada lisää n. 3kg, jotta oltaisiin ravitsemusterapeutin mukaan "ravitsemuksellisesti turvallisella alueella".
Voi itku. Se on paljon se.

Lomat ovat menneet joko hyvin tai hyvin huonosti. Yhden loman olen joutunut keskeyttämään ahdistumisen vuoksi. En yksinkertaisesti voinut ajatella muuta kuin ruokaa ja kuinka se olisi pitänyt saada katoamaan lautaselta vatsalaukkuuni. Olin todella pettynyt siihen, etten pystynyt syömään. Tunsin syyllisyyttä avomiehen vuoksi - hänkin oli varmasti odottanut lomaani ja sitten minä menen ja sössin koko homman..

Mieliala on vaihdellut laidasta laitaan.. Väliin mahtuu myös täysin tyhjiä pätkiä. En oikein osaa sanoa kumpi on ahdistavampaa - se, että mieliala heittelee kuin rikkinäinen vuoristorata vai se, että sisällä ei ole mitään, pelkkä tyhjyys..

 
Paranemisen suhteen koin "potkun persauksille" eräänä yönä.. Heräsin järkyttäviin rintakipuihin ja olin varma, että nyt se noutaja saapuu. Onneksi nuo rytmihäiriöt menivät ohitse.. Valtaosa syömishäiriöpotilaista kuolee kuulemma rytmihäiriöiden aiheuttamaan sydämen pysähdykseen.
Edellä mainitusta huolimatta halu parantua ja halu laihtua taistelevat edelleen keskenään.
Miksi olenkaan joskus suostunut astumaan tähän oravanpyörään? Kun luulet asioiden olevan jollain lailla paremmin kuin ennen, olet huomaamattasi livennyt taas sille samalle tutulle tielle ja kuuntelet syömishäiriön valheita korvat höröllä..

Tukahdutettu raivo

Eilisestä asti olen tuntenut suunnatonta raivoa koko sairaalaa, hoitohenkilökuntaa ja hoitoa sekä itseäni kohtaan. Enkä pysty purkamaan sitä mitenkään. Tekisi mieli karjua vittua, saatanaa ja perkelettä niin kovaa, että vähänkään säikymmät potilaat laskisivat alleen ympäri sairaalaa. Mutta en minä saa tehdä niin. Minun täytyy olla kiltti ja huomaamaton. Se helppo potilas.
Toinen hyvä raivon purkukeino olisi pitkä ja kovalla tahdilla vedetty lenkki, mutta enhän minä sitäkään saa tehdä. "Vain rauhallista kävelyä ja istuskelua ulkona". Voi helvetti.
Olen kuitenkin (onneksi?) kohta kotiutuskunnossa. Harmi vaan, että pään sisältö on täynnä tismalleen sitä samaa paskaa, jota siellä oli kun näiden seinien sisäpuolelle astelin. Paino on noussut, mutta ajatukset ovat samoja tuttuja: "olet oksettava läski. laihdu. tunnet kehosi löllyvän sieltä sun täältä. kaikki ylimääräinen täytyy saada pois".

Alan olla kurkkuani myöten täynnä täällä oloa. Nyt tekee mieli heittää menemään kaikki mikä on "saavutettu" ja jatkaa laihtumista kohti pienempiä lukemia.
En ilmeisesti osaa tehdä tai sanoa mitään ilman, että minut ymmärretään väärin. Yksi hoitajista on saanut jostain päähänsä, että minä en edes haluaisi kotiin. Voi jumalauta. En minä nyt tänne halua jäädä asumaan loppuiäkseni, kuka hullu sellaista tahtoisi?
Muutenkin ketuttaa, kun tuntuu että jotkut ovat kuuntelevinaan, mutta eivät oikeasti kuule mitä minulla on sanottavaa. Jotenkin loukkaa se, että ei muisteta lainkaan mitä sanoin hetki sitten ja sanomani toistetaan aivan toisessa merkityksessä tai tehdään jotain omia tulkintoja, jotka ovat aivan tuntemuksieni vastaisia.
Kukaan ei myöskään ole maininnut kuinka helvetin lihavaksi minut oikein aiotaan syöttää täällä. Läskiä tursuaa sieltä ja täältä..

Nyt en halua mitään muuta kuin lähteä kotiin. Kotona pitää jatkaa entistä varovaisempaa laihduttelua. Se tarkoittaa parempia valheita poikaystävälle sekä muille läheisille ja huolellisempaa pukeutumista.  Lisää salassa liikkumista..
Vaakakin pitäisi varmaan etsiä jostain - poikaystävä on piilottanut sen jonnekin asuntoomme.
Avopuolella se onkin sitten ihan sama mitä minä siellä lärpätän, valehtelen niillekin suut ja korvat täyteen.
Tuntuu, että en minä edes ole sairas. Mieliala alkaa olla jo parempi, joten olisin enemmän kuin tyytyväinen, jos minun annettaisiin elää onnellisena siellä vääristyneessä keijumaailmassani, johon haluan paeta ympäröivää todellisuutta.

Mistä tunnet sä ystävän?

Täällä sairaalassa ollessa on ollut aikaa ajatella asioita. Osa ajatuksista on ollut järkeviä ja toiset taas vähemmän järkeviä.
Olen ajatellut ystävyys- (ja sukulaisuus)suhteita melko paljon. Aika ajoin täällä olo on nimittäin hemmetin yksinäistä. Toki täällä on hoitajia ja muita potilaita juttuseurana, mutta eivät nuo korvaa "oikeita" ihmissuhteita. En siis väitä etteikö potilastoverien kanssa voisi ystävystyä, mutta täällä ei ainakaan tällä hetkellä ole ketään, jonka kanssa voisin kuvitella olevani yhteyksissä sairaalasta pääsyn jälkeen.

Viimeisten kolmen kuukauden aikana olen huomannut, että ei minulla oikeita ystäviä ole kuin kourallinen, mutta nuo henkilöt ovat kultaakin kalliimpia.
Nuo henkilöt ovat niitä, jotka ovat käyneet katsomassa minua täällä. En ole huudellut sairaalajaksostani, mutta jos joku on ihmetellyt missä mahdan olla, niin olen kyllä kertonut. Ja nämä ihmettelijät ovat tulleet pitämään seuraa edes hetkeksi.
Enemmän on niitä kavereita(?), joita yht'äkkinen katoamiseni ei ilmeisesti kosketa pätkän vertaa. Nyt viimeistään huomaa, että minä olen ollut näissä kaveruussuhteissa aina se, joka ottaa yhteyttä ja kysyy sopisiko kahvihetki tai mentäisiinkö yksille.
Ehkä eniten kuitenkin satuttaa se, että tiedän joidenkin ihmisten saaneen tietää sairaudestani ja sairaalajaksosta, mutta näistä en ole kuullut mitään. Osa näistä ihmisistä on sukulaisia ja osa ihmisiä, joita luulin ystävikseni..

Ilmeisesti mielisairaalamaailman yllä leijuu vieläkin jonkinlainen stigma. Jotkut kai kuvittelevat kaikkien psykiatrisen sairaalan potilaiden olevan seinähulluja: vaarallisia ja arvaamattomia. Varokaa vaan ettei hulluus tartu.. Parempi siis pysytellä mahdollisimman kaukana mokomista laitoksista.
Valoja päälle... Kaikki mielenterveysongelmaiset eivät ole psykoottisia.
Tosiasiahan on se, että useimmista ihmisistä ei voi päältäpäin huomata näiden kärsivän jostain psykiatrisesta sairaudesta. Jokainen törmää varmasti päivittäin useisiin ihmisiin, jotka ovat hoidon piirissä. Nämä kohtaamiset voivat tapahtua missä vain: kaupassa, koulussa, kadulla... Eivätkä nämä kohtaamiset eroa "normiväestön" tapaamisesta millään lailla.

Valitettavan usein itsemurha tulee täytenä yllätyksenä ja kuulee jälkeenpäin voivottelua siitä kuinka kyseisestä henkilöstä ei kyllä yhtään huomannut, että hän voisi päätyä moiseen ratkaisuun. Tässä viimeistään huomaa, että edesmenneen henkilön elämästä ei ole tiedetty oikeastaan yhtään mitään - tai sitten on haluttu ummistaa silmät ennusmerkeiltä.
En nyt halua loukata ketään enkä todellakaan väitä, että jokainen itsemurhan tehnyt olisi ollut se "aina iloinen Pirkko", mutta näitäkin tapauksia tosiaan on ja tulee olemaan jatkossakin.

Ehkä tässä kirjoituksessa on jonkinlainen punainen lanka ja edes jonkinmoista loogisuutta havaittavissa. Oman pään sisältö on taas yhtä sillisalaattia..
Ehkä pointtini oli sanoa, että pitäkää kiinni ystävistänne. Kysykää mitä heille kuuluu. Olkaa heidän tukenaan silloin, kun he eniten sitä tarvitsevat.

Voiko ahdistukseen kuolla?

Olen monena päivänä koettanut kirjoittaa postausta, mutta olen aina pyyhkinyt tekstin pois. Ei ole ollut mitään järkevää sanottavaa..
Kaikki polkee paikallaan. Paino on pysytellyt samoissa lukemissa, jonka johdosta kalorimäärää nostettiin taas ylöspäin. Syöminen ahdistaa edelleen. En edelleenkään kykene näkemään itseäni muuna kuin oksettavana läskikasana. Haaveilen edelleen laihtumisesta keijukaisen mittoihin. Tiedän, että ei olisi hyväksi laihtua taas alle viisikymmenkiloiseksi, mutta silti haluaisin niin - haluaisin painon menevän vielä alemmas kuin "ennätysmitoissa".

Piakkoin olisi hoitokokouskin. En tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Ahdistaa.
Toivon, että siellä ei syytellä ja vaadita vielä enemmän ja enemmän.
Toisaalta haluaisin, että ne laittaisivat minut kotiin, jotta voisin jatkaa katoamista. Tai siirtyä suunnitelma exitukseen. Toisaalta taas se pieni osa minua haluaa pysyä täällä - turvassa ruualta ja turvassa itseltä.
Saas nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan... Pelkään tulevaisuutta. Koen, että asiat eivät tästä muuksi muutu, ainakaan parempaan päin ne eivät mene. Aina tielleni tupsahtaa ikäviä esteitä ja sotkuja, joista en pääse yli enkä ympäri.

Olen taas pari päivää ollut äärimmäisen ahdistunut kaikesta.. Tuntuu, että järki on jättämässä pääni lopullisesti.
Pelkään jatkuvasti, että läheisilleni tapahtuu jotain ja jostain syystä se olisi minun syyni.
Ahdistaa niin paljon, että hengittäminen tuntuu pahalta.
Sydän takoo jatkuvasti tuhatta ja sataa.. Ihmettelen, että miten se vielä jaksaa tehdä työnsä. Ehkä sekin väsyy ja lyö pian viimeiset lyöntinsä.

Ei minusta ole tähän?

Vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään.. Tai ehkä minä otan asiat turhan raskaasti. Tuntuu, että olen vain entistä heikmpio ja minusta ei ole mihinkään eikä minusta koskaan tule mitään.
Kotilomat menivät päin persettä. En tehnyt mitään järkevää: nukuin ja kuuntelin miehen stressikiukuttelua, josta seurasi marttyrointia meikäläisen puolelta: "No anteeksi, että olen idiootti ja sairastunut moiseen sairauteen aiheuttaen sinulle kaikkea paskaa". Kuinkakohan kauan mies jaksaa katsoa minun epätoivoista räpiköimistäni terveyden ja sairauden rajamaastossa.
Tunnen mielettömän huonoa omaatuntoa siitä, etten ole kotona vaan mies joutuu huolehtimaan kaikesta.

Yksi omista hoitajistani lopettaa. Täytyy myöntää, että tuo sattuu enemmän kuin suostun ulospäin näyttämään.
Vihdoinkin uskalsin edes hieman avata itseäni ja sitten luotettava henkilö lähtee pois. Tuntuu, että matto on kiskaistu pois jalkojen alta.
Samalla kuitenkin syytän itseäni kaikesta. Olen ollut liian raskashoitoinen potilas, jonka vuoksi kyseinen henkilö lähtee kävelemään koko laitoksesta..
Tämäkin voi olla kuvittelua, mutta... Minulle tuo on totuutta vaikka se kummalliselta kuulostaakin.

Punnituskin lävähti taas vasten kasvoja.. Parisataa grammaa on tullut taas ylimääräistä.
Paino lähenee uhkaavasti "normaalipainoa".
Normaalipaino... Kuka senkin on määritellyt ja millä perusteella... Normaalipaino pelkkänä sanana aiheuttaa minulle edelleen yökötyspuistatuksia.

Olen niin kyllästynyt tähän. Nyt tuntuu, että sairaus on taas tukevasti ohjaimissa ja minä yritän pysyä vauhdissa mukana.
Pakkoliikunta-ajatukset ovat lisääntyneet. Ruoka kuvottaa aiempaa enemmän. Ahdistaa jatkuvasti.
Toistaiseksi olen kyennyt torjumaan syömishäiriön liikuntakäskyt, mutta en tiedä kuinka kauan kykenen siihen. Nytkin tekee mieli karata juoksemaan jonnekin vaikka vettä tulee kuin Esterin sieltä jostakin.

En vain kestä ajatusta siitä, että Ne yrittävät tehdä minusta muodottoman läskin. Ne vievät minulta mahdollisuuden olla se pieni ja siro. Ne tekevät minusta ruman ja ällöttävän peikonpoikasen sen keijukaisen sijaan, joka tahtoisin oikeasti olla.
Ne eivät ymmärrä minua. Kukaan täällä ei ymmärrä.
Haluaisin vain lähteä kotiin ja jatkaa haihtumista. Voisipa vain laihtua olemattomiin. Kuihtua pois.

Syö, nuku, liho

Tämä päivä on mennyt täysin harakoille. En ole tehnyt muuta kuin maannut ja nukkunut. Ja herännyt syömään ja painellut takaisin petiin.
Nyt on sellainen olo, että tekisi mieli lähteä heittämään aivan hullu tajupois-lenkki, mutta enpä voi. Tuli mielettömän huono omatunto tuosta kaikesta makaamisesta. Olisin edes istunut, jotta kaloreita olisi kulunut enemmän.
Paino +100g viime viikosta eli ruoka-annosta nostetaan varmastikin taas ylöspäin. En kestä. En halua syödä yhtään enempää.
Nyt ollaan taas otettu takapakkia ja en edes tiedä haluanko parantua. Peilistä katsoo ruma läski ja täällä ihmiset estävät minua tavoittelemasta sitä keijukaismaista olomuotoa.
Perkele. Pää on kyllä taas niin sekaisin.. Nyt on sellainen olo, että jos pääsisin kotiin, niin syöminen loppuisi kuin seinään ja kuntoilu alkaisi.. Tai sitten lopettaisin vain kaiken.
Olen aika väsynyt pelkkään olemassa olooni..

kiukuttelua

Nyt on taas yksi niistä päivistä, jolloin kaikki kiukuttaa. Vihaan sairauttani, osastolla oloa ja ennen kaikkea itseäni.
Antaisin mitä vain, jos joku pystyisi kytkemään aivoni uusille taajuuksille. En voi itselleni mitään, sairausajatukset ovat ajoittain todella vahvoja. Välillä ahdistaa todella paljon. Tekee mieli heittää lautaset seinään ja huutaa, että voitte tunkea nuo ällöttävät ruokanne sinne minne aurinko ei paista. En kuitenkaan tee niin. Vaikka kuuntelenkin syömishäiriön suloisia sanoja, niin samalla minun täytyy olla kiltti ja vaivaton.
Kuulemma tuosta kiltteydestä pitäisi päästä eroon ja minulla olisi oikeus kiukutellakin. En vain osaa. Tai uskalla. En minä tiedä.

Suoraan sanottuna osastolla oleminen vituttaa aika ajoin todella paljon. Täällä ei ole ketään, joka kärsisi kanssani samoista ongelmista. Suurin osa potilaista on minua huomattavasti vanhempia ja sen vähäisen nuoremman porukan kanssa minulla ei ole mitään yhteistä.
Ahdistaa, kun toiset potilaat kommentoivat ruokiani "taas tuo sai ylimääräisen jälkiruuan", "miksi minä en saa perunamuussia?", "minäkin haluan jäätelön". Tuntuu, että syömisestäni tulee koko ajan suurempi ja suurempi sirkusnumero.
En myöskään halua ruokailla omassa huoneessani. Ahdistuisin liikaa siitä, että olisin kaksin hoitajan kanssa ja tämä sitten kyttäisi jokaista suupalaani. Varsinkin kun osa hoitajista tuntuu olevan täysin pihalla siitä mitä syömishäiriö on.. Eilen ahdistuin syömisistä ja varsinkin jälkiruuista, niin minulle vain todettiin että vähemmänhän tuossa on kaloreita kuin jäätelössä ja että jäätelö se vasta kaloripommi onkin. Voi kiitos, huojensi kyllä ahdistusta niin vietävästi - varsinkin kun ateriasuunnitelmaani kuuluu se jäätelö aina päiväkahvin kanssa...

 

Pelkkä syömisen ajattelu ahdistaa. Miksi ihmisen edes täytyy syödä? Eikö olisi helpompaa elellä vaikka aurinkoenergialla..
Ja kuka fiksu on päättänyt, että terveen ihmisen täytyy painaa sen ja sen verran.. Pelkään kuollakseni lihomista ja täällä sitä tapahtuu. Pelkään mahdottomasti ensi viikon punnitusta.. Paino ei saisi enää laskea. Pelkään, että paino on tipahtanut ja samalla pelkään että se on pudonnut - en tiedä kumpi ahdistaa enemmän.
Kotilomillakin pitäisi syödä jotain, mutta en tiedä osaanko ja uskallanko.. En tiedä osaanko hallita itseäni sen vertaa, että ottaisin vain yhden keksin kymmenen sijasta. Mieluummin sitä olisi syömättä mitään.
Olen niin sekaisin kaiken tämän kanssa...

Viikon kuulumiset

Tämä viimeinen viikko on ollut taas yhtä vuoristorataa niin jaksamisen, mielialan kuin syömisenkin kannalta. Välillä olo on ok ja riittää puhtia tehdä jotain, mutta viimeiset pari päivää ovat olleet hieman hankalia. Blogin päivittäminen ja tuntojen purkaminen ovat olleet mielessä, mutta en ole vain saanut otettua itseäni niskasta kiinni.

Yksi omahoitajista puhui jo pari kuukautta sitten kaksisuuntaisen mahdollisuudesta, mutta se on vain jäänyt roikkumaan ilmaan. Kun selviä maniajaksoja ei ole havaittavissa ja mieliala on kohonneena vain päiviä, niin eipä tuohon lääkäri ole sen kummemmin ottanut kantaa.
Masennuslääkitys on pidetty aloitustasolla jo kuukauden ajan, joten en sitten tiedä olisiko sen nostamisella mitään merkitystä suuntaan tai toiseen. Ainakin saisi mahdollisesti sen bipon suljettua pois ja ehkäpä se mieliala jaksaisi pysyä pidempään parempana.
Omalla kohdalla lääkkeiden kanssa ollaan tosin melko varovaisia, olen ilmeisesti vähän herkkis kaikelle lääkitykselle ja meinaa tulla sivuvaikutuksia melkeinpä kaikesta..

Uusi "kiva" oire on äänien kuuleminen iltaisin. Tai tarkemmin sanottuna noiden äänien voimistuminen/selkeytyminen. Nukahtamisen yhteydessä olen kuullut jonkinlaista mutinaa jo ties kuinka kauan, mutta nyt ne äänet ovat alkaneet voimistua ja muuttua pelottavammiksi. Ennen ne eivät "puhuneet minulle" vaan olivat ikäänkuin otteita joidenkin toisten keskusteluista, mutta eilen säikähdin tosissani kun ne kutsuivat minua nimeltä.
Toivottavasti nuo olisivat vain lääkityksen sivuvaikutuksia ja poistuisivat kun (taas vaihteeksi) lääkelistaa on rukattu uuteen uskoon. En välttämättä hyppisi innosta, jos nuo olisivat skitsofrenian ensioireita. Psykoosia odotellessa...

Syöminen on takunnut. Välillä on olo, että tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin ja lähteä kävelemään hoidosta. Samalla kuitenkin tiedostan, että kotiin lähteminen ei olisi ratkaisu yhtään mihinkään ja että tekisin sillä vain enemmän vahinkoa. Ei menisi varmaankaan kauaa, kun joutuisin tänne takaisin..
Painon nousu jumiutui ja paino laski sata grammaa vaikka söin viikonloppuna kuin hevonen. Harrastin liikuntaa kotilomilla ehkä hieman enemmän kuin olisi pitänyt ja paniikissa sitten ahdin itseeni ruokaa, jotta punnitus ei "epäonnistuisi".. Perseelleenhän se meni. Onneksi vielä ei vähennetty liikkumalupia, nostettiin vain ruoka-annosta..
Ruokailut ovat alkaneet liukua hiljalleen tanssiksi sairauden tahtien mukaan. Levitän kastikkeen lautaselle, jotta ei tarvitsisi syödä aivan kaikkea. Jätän kuppien ja kippojen pohjalle aina ihan vähän, jotta edes vähän saisi nipistettyä kaloreissa. Samalla vihaan itseäni tuon käytöksen vuoksi - olen täällä paranemassa, mutta teen kaikkea typerää.
Kuka olisi uskonut, että paraneminen on näin vaikeaa?

Hyvä päivä ja uusia tuulia

Tarkkasilmäisimmät lukijat varmaan huomasivatkin, että blogin ulkonäkö on kokenut pienen pieniä muutoksia. Esittelytekstiä yms. on muutettu ja kaikki vanhat (2009-2011) postaukset piilotettu.
Yritän nyt tosissani saada tätä paskasairautta pihalle elämästäni ja tuntuu, että nuo vanhat postaukset vain muistuttavat siitä kuinka pohjalla olen ollut tajuamatta sitä itse. Päätin tämän alkuvuoden postausten antaa olla paikoillaan, koska avunhakuprosessi lähti silloin käyntiin.

Tämän kunniaksi voisin jossain vaiheessa toteuttaa jonkinlaisen teema- kysymys- tms. postauksen, mikäli teiltä lukijoilta jokin aihe/kysymyksiä tällaiseen tulee.  Sana on vapaa.

Tänään on ollut hyvä päivä. Olen saanut aloittaa varovaisen liikunnan yli kahden kuukauden ollamöllöttelyn sijaan! Miten voikaan ihminen olla iloinen siitä, että saa liikkua 20 minuuttia kerran viikossa..
Tosin sillä varauksella, että jos paino lähtee laskuun, niin liikunta-asiaa katsellaan uudelleen.
Tuo motivoi minut kyllä taistelemaan mörköä vastaan taas hieman kovemmin.
Toivon kovasti, että paino ei laskisi maanantaiksi.. Kävin salin vaa'assa ja se näytti kaksi kiloa vähemmän kuin maanantain punnitustulos. Toivon todella, että salin vaaka on rikki muuten ei minulle hyvä heilu..
Toinen ilon aihe on se, että saan mennä ratsastamaan. En ole ratsastanut miesmuistiin, mutta nyt siihen tarjoutui tilaisuus ja sain asialle vielä lääkärin siunauksenkin.
Tästä en kyllä luovu vaikka paino väliaikaisesti notkahtaisikin!

Pitkästä aikaa odottaa innolla jotain ja elämässä on pieniä toivon pilkahduksia sen ainaisen synkkyyden sijaan. Toki sitä synkkyyttäkin on, mutta nuo pienen pienet valopilkut ilahduttavat minua suuresti.
Pessimisti ei pety, joten ajattelen että tällaisen hyvän päivän on pakko kostautua jollain tavalla piakkoin... Toivottavastu olen väärässä.
Pitkästä aikaa on tunne, että ehkä sitä kannattaa pysytellä hengissä. En silti uskalla paljastaa kenellekään mahdollista pakosuunnitelmaani, jos maailma romahtaakin niskaan.
Minulla kun tuntuu olevan taipumus astua paskaan.

Pienet askeleet, joita edistymiseksi kai kutsutaan

Täytyy kyllä myöntää, että olen minä mennyt eteenpäin ruokailuissa. Paljonkin.
Jotenkin on vaikeaa antaa itselleen tunnustusta syömisestä. Syöminen kuitenkin kuuluu ihmisen perustoimintoihin kuten hengittäminenkin - kyseessä ei ole mitään tulennielentää tai sirkustemppuja.
Ja epäonnistumiset tuntuvat kovin raskailta. Yksikin ruokailun epäonnistuminen ja pääni on täysin pyörällä.. Soimaan itseäni siitä, etten ole kyennyt syömään annosta loppuun vaan olen joutunut "turvautumaan" Nutriin.
En kykene näkemään tuossa tilanteessa edistymistä taikka ajattelemaan, että kyseessä on vain yksi ruokahetki viikon monista ruokailuista.
Ajattelin kirjoittaa tämän postauksen ihan jo muistutukseksi itselleni siitä mitä olen tehnyt.

1. Kykenen noudattamaan (sairaalaympäristössä) säännöllistä ateriarytmiä. 6 ateriaa päivässä.

Aamupala: 2dl puuroa, 1dl mehua, kahvi, tumma leipä + juusto & margariini

Lounas: sairaalakeittiöltä tuleva valmiiksi annosteltu ateria + 1dl mehua, vaalea leipä + margariini

Välipala: jäätelö, kahvi

Päivällinen: sairaalakeittiöltä tuleva valmiiksi annosteltu ateria + 1dl mehua

Iltapala: jogurtti, tumma leipä + juusto & margariini

Myöhäisiltapala: 2 hedelmää

2. Kalorimäärä on nostettu alun 900-1000kcalista 1700kcaliin/vrk

3. En ole oksentanut pariin viikkoon (? Muisti on nykyään onneton, en muista).

4. Olen opetellut syömään "kiellettyjä ruoka-aineita". Peruna/riisi/pasta/makaroni, leipä (sekä tumma että VAALEA!), juusto, leivän päälle margariinia, jäätelö, jogurtti, mehu...

5. Kykenen syömään aamupuuroni jälkiruokamaljasta lasin sijaan.

Lista on vielä lyhyt, mutta toivottavasti kasvaa... Kotona en kykenisi noudattamaan ateriasuunnitelmaani, keskityn lyhyillä kotilomillani vain siihen, että en ahmisi.. Joskus onnistun, joskus en.
Ehkä sitä joskus vielä kykenee syömään tuntematta järkyttävää syyllisyyttä. Ehkä sitä jonain päivänä pääsee pisteeseen, jossa ei pohdi ruuan ravintosisältöä. Ehkä joskus kykenee syömään jäätelön ja nauttimaan siitä.
Ehkä joskus kykenen syömään ilman tarkkaa suunnitelmaa ja ruuan mittailua ja samalla kokemaan oloni siedettäväksi.

Huippumalli haussa-ohjelmasta tuntemani katkeruus

Katselin eilen alkanutta Suomen huippumalli haussa-ohjelmaa ja täytyy myöntää, että päällimmäisinä tunteina minulla oli kiukku ja katkeruus.
Miksi nuo saavat olla laihoja ja minun täytyy lihoa? Miksi minä en saa olla kokoa nolla ilman, että joku jatkuvasti vikisee minun olevan liian laiha.
Tarkkailen jatkuvasti mallikokelaiden luiden pilkotuksia ja pitkiä laihoja gasellinjalkoja. Mietin, että onko tuo nyt jotenkin normaalimpi kuin minä.
Etsin merkkejä syömishäiriöstä. Jos havaitsen jotain, alan miettiä olenko sairas sittenkään vai vain väitetäänkö minun olevan.
Täytyy välihuomautuksena todeta, että parin kilpailijan hampaiden kunto pisti silmään... Että niin. Pistää miettimään, että "seulotaanko" hakijoista syömishäiriöisiä millään tavalla vai riittääkö vain vakuuttelu: "Joo, ihan terve minä olen. Syön vain vähän"?

Tässä kohtaa voidaan tietysti pohtia, että miksi ihmeessä minä katson ohjelmaa, josta tulee minulle paha olo. Ehkä se on taas jokin itsensä rankaisun keino. Saa rauhassa ruoskia itseään päänsä sisällä samalla, kun "vain" katsoo televisiota.
Yhtenä syynä on varmaankin tapa: kyseinen formaatti on kuulunut lempiohjelmiini aina ensimmäisistä Suomessa näytetyistä Tyra Banksin luotsaamista jenkkiversioista lähtien.

Minulla on näemmä viha-rakkaussuhde sairauteni lisäksi myös televisio-ohjelmiin. Voi luoja miten ihminen voikaan olla sekaisin... 

+400g

Paino on noussut viime viikosta sen neljäsataa grammaa. Ensiajatus oli järkyttävä ahdistuminen, mutta sitten järki minä alkoi hokea, että hoidossa olon yhtenä tarkoituksena on painon normalisointi. Ei olisi minulle hyväksi, jos paino olisi jatkanut sukeltamista.

Joku viisas siellä ruudun toisella puolella varmasti ajattelee, että minä olen typerä eukko, joka ei osaa syödä ja että syömishäiriöni on pelkkää pelleilyä.
Minä yritän kovasti parantua, mutta ei tämä turhan helppoa ole. Täytyy oppia pois vuosia jatkuneesta syömisten kyttäyksestä ja täytyy ymmärtää, että kehonkuvan hahmotus on täysin persiillään. Kaikki mikä on ollut totta, onkin silkkaa valhetta.

Miksi pää ei voi parantua painon nousun kanssa samaan aikaan? Miksi se kutsumaton vieras ohjailee edelleen ajatuksiani? Miksi joudun taistelemaan syömishäiriön kanssa useita kertoja päivässä?

Enkö ikinä opi?

 
Käytinpä muutaman tunnin päiväloman järkevästi.
Söin kuin porsas ja kiukuttelin miehelle typeristä asioista.
Ei helvetti, että olen huono ihminen.
Sietäisin kuolla pois.

Haluan kotiin.

Miksi ihmeessä olen sairastunut tällaiseen paskamaiseen sairauteen? Miksi en voi olla normaali ja elää tavallista elämää?

Karmea koti-ikävä... Haluan vain kotiin ja unohtaa kaiken tämän. Aloittaa alusta. Olla terve.

on rikki - ei voi ehjätä

Ahdistaa. Liian usein olen sanonut ja kirjoittanut nuo sanat, mutta minkäs sitä tuntemuksilleen voi. Olen yrittänyt pysytellä mahdollisimman kiireisenä ja puuhaillut ties mitä, mutta aina se ahdistus luikertelee takaisin pääni sisälle.

Syömiset ovat olleet melkoista tahtojen taistelua. Sairaus haluaa piilottaa ruuan, levittää sen pitkin lautasta, "unohtaa" valvomattomat ruokailut. Ja se järkevämpi puolisko haluaa noudattaa hoitosopimusta. Toistaiseksi olen kyennyt sivuuttamaan syömishäiriön ehdotukset, mutta se käy vaativammaksi ja vaativammaksi päivä päivältä...

On niin epätoivoinen olo. Kykenenkö minä koskaan nousemaan täältä paskan seasta vai vajoanko vain syvemmälle?