Viikon kuulumiset

Tämä viimeinen viikko on ollut taas yhtä vuoristorataa niin jaksamisen, mielialan kuin syömisenkin kannalta. Välillä olo on ok ja riittää puhtia tehdä jotain, mutta viimeiset pari päivää ovat olleet hieman hankalia. Blogin päivittäminen ja tuntojen purkaminen ovat olleet mielessä, mutta en ole vain saanut otettua itseäni niskasta kiinni.

Yksi omahoitajista puhui jo pari kuukautta sitten kaksisuuntaisen mahdollisuudesta, mutta se on vain jäänyt roikkumaan ilmaan. Kun selviä maniajaksoja ei ole havaittavissa ja mieliala on kohonneena vain päiviä, niin eipä tuohon lääkäri ole sen kummemmin ottanut kantaa.
Masennuslääkitys on pidetty aloitustasolla jo kuukauden ajan, joten en sitten tiedä olisiko sen nostamisella mitään merkitystä suuntaan tai toiseen. Ainakin saisi mahdollisesti sen bipon suljettua pois ja ehkäpä se mieliala jaksaisi pysyä pidempään parempana.
Omalla kohdalla lääkkeiden kanssa ollaan tosin melko varovaisia, olen ilmeisesti vähän herkkis kaikelle lääkitykselle ja meinaa tulla sivuvaikutuksia melkeinpä kaikesta..

Uusi "kiva" oire on äänien kuuleminen iltaisin. Tai tarkemmin sanottuna noiden äänien voimistuminen/selkeytyminen. Nukahtamisen yhteydessä olen kuullut jonkinlaista mutinaa jo ties kuinka kauan, mutta nyt ne äänet ovat alkaneet voimistua ja muuttua pelottavammiksi. Ennen ne eivät "puhuneet minulle" vaan olivat ikäänkuin otteita joidenkin toisten keskusteluista, mutta eilen säikähdin tosissani kun ne kutsuivat minua nimeltä.
Toivottavasti nuo olisivat vain lääkityksen sivuvaikutuksia ja poistuisivat kun (taas vaihteeksi) lääkelistaa on rukattu uuteen uskoon. En välttämättä hyppisi innosta, jos nuo olisivat skitsofrenian ensioireita. Psykoosia odotellessa...

Syöminen on takunnut. Välillä on olo, että tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin ja lähteä kävelemään hoidosta. Samalla kuitenkin tiedostan, että kotiin lähteminen ei olisi ratkaisu yhtään mihinkään ja että tekisin sillä vain enemmän vahinkoa. Ei menisi varmaankaan kauaa, kun joutuisin tänne takaisin..
Painon nousu jumiutui ja paino laski sata grammaa vaikka söin viikonloppuna kuin hevonen. Harrastin liikuntaa kotilomilla ehkä hieman enemmän kuin olisi pitänyt ja paniikissa sitten ahdin itseeni ruokaa, jotta punnitus ei "epäonnistuisi".. Perseelleenhän se meni. Onneksi vielä ei vähennetty liikkumalupia, nostettiin vain ruoka-annosta..
Ruokailut ovat alkaneet liukua hiljalleen tanssiksi sairauden tahtien mukaan. Levitän kastikkeen lautaselle, jotta ei tarvitsisi syödä aivan kaikkea. Jätän kuppien ja kippojen pohjalle aina ihan vähän, jotta edes vähän saisi nipistettyä kaloreissa. Samalla vihaan itseäni tuon käytöksen vuoksi - olen täällä paranemassa, mutta teen kaikkea typerää.
Kuka olisi uskonut, että paraneminen on näin vaikeaa?