kiukuttelua

Nyt on taas yksi niistä päivistä, jolloin kaikki kiukuttaa. Vihaan sairauttani, osastolla oloa ja ennen kaikkea itseäni.
Antaisin mitä vain, jos joku pystyisi kytkemään aivoni uusille taajuuksille. En voi itselleni mitään, sairausajatukset ovat ajoittain todella vahvoja. Välillä ahdistaa todella paljon. Tekee mieli heittää lautaset seinään ja huutaa, että voitte tunkea nuo ällöttävät ruokanne sinne minne aurinko ei paista. En kuitenkaan tee niin. Vaikka kuuntelenkin syömishäiriön suloisia sanoja, niin samalla minun täytyy olla kiltti ja vaivaton.
Kuulemma tuosta kiltteydestä pitäisi päästä eroon ja minulla olisi oikeus kiukutellakin. En vain osaa. Tai uskalla. En minä tiedä.

Suoraan sanottuna osastolla oleminen vituttaa aika ajoin todella paljon. Täällä ei ole ketään, joka kärsisi kanssani samoista ongelmista. Suurin osa potilaista on minua huomattavasti vanhempia ja sen vähäisen nuoremman porukan kanssa minulla ei ole mitään yhteistä.
Ahdistaa, kun toiset potilaat kommentoivat ruokiani "taas tuo sai ylimääräisen jälkiruuan", "miksi minä en saa perunamuussia?", "minäkin haluan jäätelön". Tuntuu, että syömisestäni tulee koko ajan suurempi ja suurempi sirkusnumero.
En myöskään halua ruokailla omassa huoneessani. Ahdistuisin liikaa siitä, että olisin kaksin hoitajan kanssa ja tämä sitten kyttäisi jokaista suupalaani. Varsinkin kun osa hoitajista tuntuu olevan täysin pihalla siitä mitä syömishäiriö on.. Eilen ahdistuin syömisistä ja varsinkin jälkiruuista, niin minulle vain todettiin että vähemmänhän tuossa on kaloreita kuin jäätelössä ja että jäätelö se vasta kaloripommi onkin. Voi kiitos, huojensi kyllä ahdistusta niin vietävästi - varsinkin kun ateriasuunnitelmaani kuuluu se jäätelö aina päiväkahvin kanssa...

 

Pelkkä syömisen ajattelu ahdistaa. Miksi ihmisen edes täytyy syödä? Eikö olisi helpompaa elellä vaikka aurinkoenergialla..
Ja kuka fiksu on päättänyt, että terveen ihmisen täytyy painaa sen ja sen verran.. Pelkään kuollakseni lihomista ja täällä sitä tapahtuu. Pelkään mahdottomasti ensi viikon punnitusta.. Paino ei saisi enää laskea. Pelkään, että paino on tipahtanut ja samalla pelkään että se on pudonnut - en tiedä kumpi ahdistaa enemmän.
Kotilomillakin pitäisi syödä jotain, mutta en tiedä osaanko ja uskallanko.. En tiedä osaanko hallita itseäni sen vertaa, että ottaisin vain yhden keksin kymmenen sijasta. Mieluummin sitä olisi syömättä mitään.
Olen niin sekaisin kaiken tämän kanssa...