http://asmallpieceofmylifebyveera.blogspot.com/2011/12/shadow-of-happiness.html

Uusi vuosi - uudet kujeet?

Yleensä en tee uudenvuodenlupauksia, mutta tänä vuonna minun on kerta kaikkiaan pakko. Minä lupaan ja pyhästi vannon kautta kiven ja kannon, että saavutan 53kg tänä vuonna. Ehkä jopa sen viisikymmentäkin. Ensimmäinen välitavoite on 55kilossa.
Meinasin tänään pyörtyä järkytyksestä, kun uskalsin hiippailla vaakaan viikkojen tauon jälkeen. 60,0. Hevonvitunkuusikymmentäsaatanankiloa. Tämä peli ei vetele, nyt lähtee läskit, sanon minä. Siltä seisomalta menin ja tein itselleni kuukausia kestävän treeniohjelman. Tänään ohjelmassa oli tavallista pidemmän lenkin heittäminen ja 70min kuntopyöräilyä ja sehän tapahtui! Huomenna sitten lihaskuntorääkkiä. Herkut ja se alkoholi ovat pannassa. Alkoholin maistuminen kyllä näkyy tässä kropassa: keskivartalolle on alkanut kehittyä jotain, joka muistuttaa kuivausrumpua – nyt kaivetaan se vanha pyykkilauta esiin keinolla millä hyvänsä!

Olen saanut miehen houkuteltua kuntoiluinnostukseen mukaan. Nyt hän on omasta kuntoilustaan niin tohkeissaan, ettei ehdi vahtimaan minun tekemisiäni  ja hyvä niin.
Hän käväisi ostamassa meille protskujauhettakin, joka sopii minulle paremmin kuin hyvin sillä proteiininsaantini jää lähes aina auttamatta alakanttiin, kun koettaa nipistää kaloreista. Ja ei, tästä ei tule yhtään sen terveellisempää dieettiä kuin aikaisemmistakaan. Tiedän kyllä, että laihtuakseen täytyy myös syödä ja jaadajaadajaa, mutta rakastan kyllä sitä syömättömyydellä laihtumista. Joten nytkään ei nähdä pirttistä, joka söisi kuin hevonen ja treenaisi kuin hullu vaan saatte tyytyä tähän ”syön kuin kaniini ja keho saa roikkua mukana parhaansa mukaan”-tyyppiin.

Tänään tein taas pitkästä aikaa ruokaa (on elelty vähän epäterveellisesti valmisruuilla, kun on laiskottanut liikaa) ja hyvää (ja kevyttä!!) keittoa tuli! Inkivääriä olisi voinut laittaa luultavasti myös enemmän, mutta olen vielä hieman kokematon sen käytön kanssa, joten..
Kas tässä:

KIRKAS KASVISKEITTO

1600g kaalia
500g porkkanaa
140g selleriä
10g inkivääriä
185g sipulia
2 x Fond ”Du Chef” vege-kuutiota
muut mausteet: suola & reilusti paprikajauhetta

Ensin porkkanat paloiksi ja kiehuvaan veteen. Seuraavaksi sekaan viskataan sellerin palat, jonka jälkeen lisätään sipulit ja inkivääri. Inkivääri lisätään hyvin pieneksi pilkottuna taikka raasteena. Viimeiseksi kaali, fondit sekä mausteet. Lisäilin vielä hieman vettä lopuksi.
Minä keittelin tuota hiljalleen reilu tunnin, jotta kaali olisi tarpeeksi pehmeää.
Mainittakoon nyt viimeisenä se kaikkia ehkä eniten kiinnostavin asia: tuosta tuli 6 litraa keittoa eli yksi desi sisältää 13,2kcal.

Joulu

Joulukin jo kerkesi olla ja mennä ja minä en ole ehtinyt päivitellä blogiin halaistua sanaa yhtään mistään. Postitusten puute ei johdu kiireestä. Muutaman opintotehtävän sain vihdoin ja viimein tehtyä (jopa ennen viimeistä palautuspäivää, hyvä minä!), muuten aika onkin mennyt lähinnä ollamöllötellessä.. Halu kirjoittaa blogiin on ajoittain ollut TODELLA kova, mutta en ole uskaltanut päivittää miehelle kiinnijäämisen pelossa, meillä nimittäin koneet ovat uudessa asunnossa samassa huoneessa ja vierekkäin(!). Nyt pääsen vähän kirjoittelemaan, kun tuo mieheke vetelee hirsiä viereisessä huoneessa.

Joulu.. Miten tuotakin nyt kuvailisi? Onneksi se on jo ohi.
Tuli syötyä liikaa ja muistakin asioista tuli aivan tarpeeksi paha mieli. Harmi, joulu on (tai ainakin ennen oli) yksi lempijuhlapyhistäni. Ainoa asia, josta voin olla suht tyytyväinen on se, etten syönyt juurikaan herkkuja vaan keskityin ”oikeaan” ruokaan.

Täytyy kyllä todeta, että kaikki omasta perheestäni ovat enemmän tai vähemmän sekaisin syömisen kanssa.. Isä sentään tällä kertaa onnistui pitämään läskijuttunsa suht kurissa joulun ajan..
Äitini jaksaa aina muistutella kuinka hän minun ikäisenäni oli koko 34.. Kiitos tästäkin. Noh, nyt hän ei enää ole malli, jonka vaatteet ovat kokoa 34 vaan kokoa 38 oleva ikuisuuslaihduttaja.. Sellainen minustakin varmasti tulee tai on jo tullut. Täytyy myöntää, että järkytyin hieman, kun löysin äitini ”thinspiraatiokaapin”. Etsin keittiöstä jotakin ja avasin yhden kaapin, jonka sisäpuolelle oli teipattu tsemppaavia lauseita sekä kuvia äitini ikäisistä hoikista naisista.. Että sellaista.
Ja mitä siskoon tulee.. Voi hitto. Sisko on laihtunut jonkin verran syksystä tähän päivään ja alkanut kasvissyöjäksi ”ilman mitään sen kummempaa aatteellisuutta”. Hän kävi luonani jokin aika sitten ja mainitsi puolella sanalla laihduttavansa. Saas nähdä miten tuossakin nyt käy..

Olen huolissani siskosta, mutta samalla olen myös vihainen ja katkera. Huolissani olen ilmiselvästä syystä: en halua, että siskoni alkaa tanssia sairauden pillin mukaan ja samalla aloita oman hautansa kaivamista. Vihainen ja katkera olen siitä syystä, että tämä on ainut asia, joka on MINUN. Ainut, jossa MINÄ olen parempi. Tuntuu, että siskoa on hypetetty aina kaikessa mahdollisessa.
Minä olin koulussa taiteellisesti lahjakas (nyt nuokin lahjat lienevät historiaa, koska en ole piirrellyt tai maalaillut vähään aikaan..), mutta enpä minä siitä juuri kiitosta saanut, koska minun tekeleeni olivat synkkiä ja ahdistavia ja sisko nyt noin muutenkin oli kuulemma lahjakkaampi. Minä pyysin ties kuinka monesti maalausjalustaa ja en sellaista saanut, mutta siskolle se ostettiin ja minä en saanut siihen edes koskea – ties vaikka olisin hajottanut sen.
Koulutustaustani on myös ilmeisen onneton ja äiti jaksaa aina hokea ”ainahan voit lukea myöhemmin vaikka lääkäriksi!”. Nykyinen AMK-tutkintoon tähtäävä opiskelurimpuiluni ei ole mitään sen rinnalla, että sisko on sentään ylioppilas ja voi tehdä tulevaisuudessa ties mitä maailmaa mullistavaa.
Tämä kuulostaa nyt aivan hirveältä.. Tietenkin haluan, että siskoni on menestynyt ja sitä rataa, mutta olisi sitä vanhempien hyväksyntää saada edes johonkin mitä teet.. En siis kaipaa ”parempana olemista” vaan tuon vertailun lopettamista.

Kuka minä olen ja minne minä olen menossa?

En tunne itseäni. En enää muista millaista oli olla Minä.
Nyt tuntuu, että olen vain kalpea haamu Oikeasta Minästäni - millainen se Oikea Minä sitten ikinä onkaan..
En ole jaksanut pitää ystäviini mitään yhteyttä. Jos joku on soittanut, olen antanut puhelimen soida ja jättänyt vastaamatta.. Joskus puhelin on pirissyt pitkään ja hartaasti, kuin sanoen: "Ole kiltti ja vastaa".
Nyt soitot ovat harventuneet. Luultavasti ne loppuvat pian ellen tee asialle jotain.
Toisaalta kaipaan aikoja, jolloin olin jatkuvasti menossa jonnekin ja juhlimassa kaikkia kissanristiäisiä. Nyt en vaan saa itseäni liikahtamaan pois kotoa. Täällä minä istun kuin täi tervassa.
Usein ajattelen ottavani yhteyttä ystäviin, mutta puhelimeen tarttuminen tuntuu ylivoimaiselta.. Mitä minä edes sanoisin? "Anteeksi etten ole pitänyt yhteyttä.. Olen ollut liian kiireinen mielenterveysongelmieni kanssa"?
Sille Eräälle soittaminen on ollut usein mielessä.. Ei sillä, että vanha suola janottaisi vaan sillä, että hän on oikeastaan ainut ihminen, jolle olen avautunut niinkin paljon. Toisaalta kaipaan sitä, että voin kertoa jollekin että miksi minulla on paha olla enkä vain mumista epämääräisyyksiä huonosta päivästä.. Toisaalta taas... Sillä Eräällä on omat ongelmansa, joten en halua lisätä hänen taakkaansa.

Vaaka pölyyntyy edelleen olohuoneen lattialla... Uskoisin painon olevan jo lähemmän 60kg. En uskalla kohdata niitä numeroita.
Olen syönyt aivan liikaa. Kun katson peiliin, tekee mieli itkeä. Mutta silti... Silti olen liian laiska ja saamaton tehdäkseni asialle jotain.. Jatkan samaa rataa..
Olen päättänyt, että joulun jälkeen aloitan sen. Aloitan sellaisen laihdutuksen, jota tämä kroppa ei vielä ole nähnyt. Tällä kertaa aion päästä sinne 52kilon paikkeille. Jos en ole tyytyväinen, niin mennään vielä alemmas...
Tämä tapahtuu, mikäli en ole tukehtunut läskeihini ennen joulupyhien päättymistä..

Hukassa. Kadoksissa. Eksynyt.

Elämä on ollut taas yhtä hullunmyllyä. En saa mistään otetta ja päivät vain kiitävät silmien editse. Tuntuu, että minä en edes elä elämääni - olen vain surkea sivustaseuraaja, joka katselee kummastellen tätä säälittävää farssia.

Vaa'assa en ole uskaltanut käydä likemmäs kuukauteen. Minun on saatava edes syöminen kuriin.. Tuntuu, että muuhun en voi vaikuttaa.
Mutta... Olen huomannut, että mitä eristäytyneemmäksi käyn, sitä enemmän syön. Ei enää puhettakaan, että voisi ahtautua 1,5v sitten käyttämiini housuihin. Miksi minä pilaan aina kaiken?
Törmäsin puolitoista vuotta sitten otettuihin valokuviin.. Miksi ihmeessä olen antanut itseni lihoa taas tällaiseksi? Minä niin ikävöin tuota kehoa.. Ikävöin sitä, vaikka silloinkaan minun ei ollut hyvä olla. Ikävöin sitä, kuinka kylki- ja solisluut näkyivät... Nyt luut ovat kaivautuneet läskikerroksen alle.. Tuntuu, että olen aivan valtava..
Mies tosin koettaa lohduttaa ja sanoa minun olevan sopiva ja hyvä näin, mutta luulen hänen sanovan niin vain sen takia, etten alkaisi sekoilla syömisen kanssa enempää..

Tämä viikko on ollut yksi vuoden surkeimmista.. Yhtenä päivänä meinasin puhjeta hillittömään itkuun töissä. Onneksi en suonut tälle harvinaisen ikävälle työ"kaverille" sitä iloa..
Tekee mieli jättää koko työharjoittelu (ja miksei saman tien koulukin) kesken. Tuntuu, etten enää jaksa. En jaksa olla iloinen ja helvetin oma-aloitteinen.. Haluan olla vain kotona ja olla möllöttää...
Kouluhommatkin kaihetavat ikävästi mieltä. Rästiin on jäänyt lähes 20 opintopisteen opinnot.. En tiedä miten minä ikinä selviän noista.

Viimeiset pari kuukautta unettomuus on vaivannut enemmän ja vähemmän, mutta nyt olo alkaa olla jo melkoisen sietämätön.. Saan unta vasta puolen yön jälkeen ja ensimmäistä kertaa herään tunnin-parin unen jälkeen.. Sen jälkeen torkun pieniä pätkiä ja kun olisi aika nousta töihin, niin olo on aivan järkyttävä.
Olen niin väsynyt, että voisin lopettaa olemisen.

Häpeä

Häpeän itseäni niin paljon. Liikaa kaikkea. Epätieto painosta. Ainoa mikä on varmaa, on se että olen lihonut.
Olen vietellyt nettihiljaisuutta viime päivityksen jälkeen. En halua myöntää koko maailmalle epäonnistuneeni.
En tiedä onko minusta tähän. Olen liian heikko.
Ryömin takaisin kolooni pyörimään itseinhossa.

Sotatanner pääni sisällä

Pari viime päivää syömiset ovat olleet taas täysin poissa hallinnasta. Olen syönyt kaiken mitä naamani eteen tungetaan..
Tänään onnistuin pysymään suunnitelmassa, mutta kuka tietää huomisesta.. En minä ainakaan. En uskalla enää tehdä lupauksia itselleni, koska epäonnistun jatkuvasti. En jaksa enää epäonnistumista.. Siispä koetan elellä päivän kerrallaan..

Eilen PoikaYstävä oli tehnyt minulle jauhelihapiirakkaa.. Mistä lähtien mies on osannut tehdä muutakin kuin makaronia ja jauhelihakastiketta!? Eli eihän sitä muka voinut olla syömättä.. Pitkään vastustelin, mutta sitten mies painosti syömään.. Olin helvetin levoton sen kaksi tuntia, kun mietin, että otanko piirakkaa vai en..
Sorruin.
Söin varmaan puolet koko piirasta.
Häpeä.
Tuli paha olla.
Teki mieli oksentaa, mutta en voinut.. En halua, että mies tietää minun olevan näin sekaisin päästäni.
Sitten mies alkoi puhua siitä kuinka hänkin söi itsensä ähkyyn. Tuota seurasi kysymys: "Tiedätkö sen tunteen, kun ruoka on niin hyvää että sitä on vain pakko syödä vaikka olisi kuinka paha olo?"
Teki mieli kiljua: "Voi kyllä! Tiedän tuon tunteen niin hyvin, ettet voi uskoa.. Oloni on tuollainen lähes aina syön.. Usein homma menee nykyään siihen, että minä tosiaan voin pahoin fyysisesti päänsisäisen pahan olon vuoksi.. Sen takia olisi parempi, etten söisi mitään"
Edellä mainitun vastauksen sijaan mutisin vain jotain epämääräistä ja asia oli sillä pihvi.

Tänään viimeiset kolme tuntia työvuorosta meni lähinnä siihen, kun kävin taistelua pääni sisällä.. Ahmatti-Minä yritti saada minut sortumaan houkutuksiin.. Eteen tuli pullaa, leipää, karkkia, pipareita.. Kieltäydyin kaikista..
Ja vaikka kieltäydyin, se Ahmatti-Minä yritti saada minut kauppaan ostamaan kananugetteja ja kermaviilidippiä.. "Sinä olet yksin kotona.. Kukaan ei näe, jos syöt nuo kaikki. Ja jos koet olosi huonoksi syömisen jälkeen, voit aina harrastaa tyhjentäytymistä".
Mutta kun minä en halua! Minä en halua syödä salaa! Minä en halua deletoida!
Minä haluan vain olla.. Olla kokonaan ajattelematta ruokaa.
Olisin niin tyytyväinen, jos omat ajatuksensa voisi ohjelmoida kuin robotin.. Blokkaisin ruoka-aiheiset ajatukset kokonaan.

En toivo tätä samaa kenellekään.

Ensin meinasin vastata "Jätä kommentti"-boksiin, mutta sitten päätin tehdä tästä ihan erillisen postauksen. Ihan jo sen takia, että minulla on paljon sanottavaa tästä.
Toki kyseinen anonyymikommentti voi olla vain provo, mutta tartunpa siihen silti.

Anonyymi oli vastannut edelliseen postaukseeni:
"Kiitos ihan helvetisti. Taitaa tästä lähteä mun bulimia ja päivien syömättömyys heti alusta uudelleen käyntii puhumattakaa niistä itsetuhoisista ajatuksista pelkän ulkonäön vuoks vaik koulu menee täydellisesti ja poikaystävä rakastaa. Ehdin jo hetken olla välittämättä ja ihanaa se oli. En ole edes kuuttatoista"

Ikävää, että kärsit samoista ongelmista kuin minä. Mitäpä muuta tähän sanoisi?
Kuten jo edellisessä postauksessa (johon kommentoit) tuli ilmi, niin minä en todellakaan toivo tätä paskaa kenellekään.
Kukapa haluaisi ajatella vain sitä miten paljon kaloreita mikäkin ruoka sisältää ja antaa vaa'an lukeman määrittää onko päivä huono vai hyvä.
En minä nauti siitä, että lähes kaikki vapaa-aikani menee siihen, että mietin mitä olen syönyt, mitä syön seuraavaksi ja milloin taikka pitäisikö jo syöty ruoka deletoida.
Silti teen niin, koska olen sairas.

Se, että olen sairas, ei voi estää minua pitämästä julkista päiväkirjaa. Koen, että kyllä minullakin on oikeus vuodattaa tuntojani jollekin/jonnekin. Läheisissä ei sellaista ihmistä ole, jolle haluaisin kaiken päässäni tapahtuvan kertoa. Ja mitään ammattiapua en häiriööni saa, en ole viime vuosina edes kovinkaan aktiivisesti hakenut sellaista.
Koen, etten ole tarpeeksi sairas ja toisaalta taas en uskalla parantua. Hatunnostot niille, jotka näin tekevät.
Tällainen ajoittainen vaikeista ja mieltä kaihertavista asioista avautuminen helpottaa omaa oloani, joten miksi en tekisi näin.
Jo blogin kuvauksesta tulee ilmi, ketään en kannusta ottamaan itsestäni mallia - päinvastoin. Iso osa postauksista käsittelee helvetinmoista ahdistusta, kannustavaa eikö?

Ikävää, jos koet että minun kirjoitukseni ovat ajaneet sinut uudelleen syömishäiriöön.
Tähänkin kuitenkin voi vaikuttaa pistämällä sen tietokoneen kiinni tai vierailemalla vain järkeväksi katsomillaan sivuilla (laihdutusblogi ei mielestäni kuulu näihin). Näin minäkin tein, kun pyrin häiriöstä irti.
Kannattaa katsoa omaa napaansa pidemmälle. Kaikesta ei voi syyttää muita tai "yhteiskuntaa".
Itse en syytä sairaudestani tai siihen uudelleen kapsahtamisesta ketään yksittäistä henkilöä tai asiaa, joka minulle on sanottu vaan kaikki tämä surkeiden sattumusten seurauksena syntynyt vyyhti, jota en osaa purkaa.
En syytä tilastani lukemieni blogien kirjoittajia tai käyttämieni foorumien ylläpitäjiä/käyttäjiä, on oma valintani lukea sellaisia tekstejä.
Toki se on niin, että syömishäiriötä ei valita (vaan se valitsee sinut vai miten se nyt menikään), mutta sitä ei voi kiistää, että omilla teoilla ei olisi vaikutusta tähän sairauteen.
Isoin syy tähän tilanteeseen olen Minä Itse. Tiedän olevani sairas, mutten hae apua. Tiedän, että kehonkuvani on vääristynyt, mutta en tee asialle mitään. On oma valintani olla hakematta apua. On oma valintani piilottaa sairaus läheisiltäni. Ainakin toistaiseksi.
Minä tiedän, että syömishäiriöasiassa on vain kaksi vaihtoehtoa: toinen on parantua ja jatkaa elämäänsä parhaan kykynsä mukaan ja toinen on kuolla. Itse roikun jossain tuolla välimaastossa.

Tiedostan häiriöön liittyvät riskit. Hiukseni ovat harventuneet ja kynteni lohkeilevat. Välillä meinaan pyörtyillä todella epäsopivissa paikoissa alhaisen verenpaineen vuoksi. Alhainen verensokeri tekee kuvottavan olon - on se hienoa yökkiä sappinesteitä, kun vatsassa ei ole mitään oksennettavaa. Sydämen tykytykset ne vasta mukavia ovatkin.. Tuntuu, että sydän koettaa takoa itsensä irti sairaasta kehostani.
Nenämahaletkuruokinta on minun kohdallani vielä kaukana (+ en edes tiedä onko täysi-ikäistä mahdollista passittaa nml-ruokintaan vastoin tämän tahtoa?), mutta letkun laittaminen on äärimmäisen epämiellyttävää. Kukapa tuotakaan itselleen haluaisi.
Osteoporoosi minua sen sijaan toisinaan huolettavat aivan oikeasti.. En ole juonut maitoa ala-asteen jälkeen ja maitotuotteita käytän muutenkin nihkeästi.. Toki yritän syödä lisäravinteita, mutta enpä minä niitä aina muista.. Osteoporoosista johtuvat selkänikamien luhistumamurtumat eivät nyt tällä hetkellä ole se juttu, mitä haluaisin eniten elämässä (useat syömishäiriöiset lyhentyvät juuri tämän vuoksi).
Lapsettomuusasiakin joskus kalvaa mieltä.. Mitä jos minä en oikeasti voikaan koskaan saada lapsia? Edes silloin, jos joskus tästä rämmin pinnalle?
Oksentaessa tulee välillä mietittyä sitä mielenkiintoista faktaa, että tähän voi tosiaan kuolla.. Ei välttämättä sillä, että tukehtuisi omaan oksennukseensa vaan sillä, että aivoista ripsahtaa verisuoni.. On arvioitu, että jopa viidesosalla suomalaisista olisi aneurysma aivoissa. Aneurysma on pullistuma aivoverisuonissa, joka voi joko puhjeta tai vuotaa/tihkuttaa aivokudokseen aiheuttaen todella epämiellyttäviä oireita aina persoonamuutoksista neliraajahalvaukseen. Useimmiten nuo repeävät aivopaineen noustessa (esimerkkejä: aivastaminen, raskaiden esineiden nostelu, kova ponnistelu, oksentaminen) ja n. puolet vuotopotilaista menehtyy välittömästi ja toinen puoli lähtee sitten pitkälle sairaala/kuntoutusjaksolle ja mahdollisesti kuolee sitten tuona aikana.
Tiedän kaiken tämän ja silti jatkan. Koska olen kasvanut tähän kiinni sairasteluni aikana, jota nyt kuitenkin on jatkunut pitkään. Lähes puolet elämästäni.
Kuulostaako edelleen siltä, että minä haluan tätä muille?

Vaikka kirjoittelenkin aiheesta ja joku voi kokea tämän thinspiroivana (jota kyllä ihmettelen meikäläisen jatkuvan epäonnistumisen huomioonottaen), niin en aio ottaa vastuuta kenenkään muun syömishäiriöstä. Omassa on jo tarpeeksi kestämistä.

Toivon Sinulle kaikkea hyvää elämässä. Toivottavasti onnistut paranemaan tästä.

Miten tänne oikein eksytään?

Seuraava on vähän tällainen hömppäpostaus, mutta vaihteeksi jotain erilaista. Eli Google Analyticsiä olen käyttänyt n. 3,5kk ja tässä vähän tietoja millä (erikoisillakin) hakusanoilla tänne eksytään.

Useimmat eksyvät tänne joidenkin julkkisten nimillä (btw, useimmin tänne on eksytty Paris Hiltonin googlaamisella) ja blogin nimellä (joko uudella tai vanhalla) taikka käyttämällä hakusanaa thinspo. Muita hakusanoja ovat olleet mm. syödä, lihaskunto, dieetti jne.

Seuraavista hakusanoista huomaa kuinka paljon mietiskelen ruokaa .. Todella moni on päätynyt tänne naputtelemalla googleen: paprika, kanttarelli, lohipasteija, oivariini, sipsit, tomaattikeitto, tumma makaroni, dippikasvikset, donitsi arnolds, karjalanpiirakka... Lista jatkuu ties kuinka pitkälle..

En oikein tiedä miten minun pitäisi suhtautua seuraaviin hakusanoihin: ähky porsas, ähkyksi syönyt ihminen, viskeraalinen rasva, typerä ihminen, söin liikaa, selkäläskit, läski reisi, lihava tyttö, lihava vyötärö, kaunis lihava, huono avovaimo, heikko ihminen, 90kg normaali ihminen, muhkeat reidet...
Aivan kuin Googlekin muistuttelisi kuinka epäonnistunut tässä kaikessa olen.

Seuraavat hakusanat saivat minut tuntemaan surua toisten ihmisten puolesta:
"Voiko lihava olla kaunis" - oivoi... toivoisin, ettei kenenkään tarvitsisi miettiä tätä. En toivoisi tätä omaa kieroutunutta käyttäytymistäni kenellekään toiselle
"Bulimia miten nopeasti paino lähtee?" - tekisi mieli halata tämän asian ihmettelijää ja sanoa, että älä viitsi edes harkita. Onneksi itse en kovin usein harrasta deletointeja, mutta nuo harvatkin kerrat ovat liikaa
"En tiedä miksi on niin paha olla"  - tämäkin henkilö tarvitsisi tukevan rutistuksen ja jonkun kertomaan hänelle, että hänkin on tärkeä ja aina ei tarvitse olla vahva ja pitää asioita itsellään..
"En jaksa enää" - koko ajan pahenee.. Toivoisin, ettei kukaan ajattelisi näin.
"Huonokuntoiset hiukset irtoavat" - mumsmums. Loistava esimerkki siitä, miksi syömishäiriö ei ehkä ole kannattavin valinta..
"Miks elämä on niin vaikeaa" - niinpä sanopa se... :(
"Miksi minä olen niin huono" - voi kultapieni, et varmasti ole.
"Isäni arvosteli jatkuvasti" - Inhottavaa toimintaa :(
"Mitä kun ystävä uhkaa tappaa itsensä" - mitä tähänkin nyt sanoisi.. Ei kuulosta kivalle.
"Pakonomainen treenaaminen" - treenaamisen ei pitäisi olla pakkopullaa vaan mukavaa ajanvietettä.
Huomaatteko kuinka ristiriitainen olen..? Mietin, että noin ajattelevalla ihmisellä ei ole kaikki hyvin ja haluaisin auttaa tätä, mutta hakusanat kumpuavat omista teksteistäni ja peilaavat minua itseäni. Silti en osaa olla itselleni armollinen, en halua apua enkä halua avautua asioistani liikaa kenellekään.

Loppukevennykseksi hakusanoja, jotka saivat minut ihmettelemään, että miten ihmeessä tuolla hakusanalla tänne eksyminen on ylipäätänsä mahdollista sekä pohtimaan, että kaikenlaisia ihmisiä sitä maailmaan mahtuukin:
"äidin rinta" - o_O????
"mikä sieni näyttää makaronilta" - mistä lähtien meikäläisestä on joku sieniekspertti tullut? Noh, tiedänpä nyt, että joku sieni ilmeisesti näyttää makaronilta..
"koiran kuono on turvonnut" - en tajua miksi ihmiset googlailevat tällaisia oireita.. Jos omat hengityselimet ovat turvonneet, niin silloin painellaan lääkäriin eikä harrasteta KVG-ideologiaa ja tätä sopii soveltaa myös elukoihin. 
"kupillista teetä tai kahvia hyvin vanha" - mitäköhän tälläkin on ajettu takaa?
"kaali sipsit" - mitä ihmettä, onko kaalin makuisia sipsejä olemassa?
"itsetehtyjä barbin vaatteita" - hmm.. en muista milloin olisin viimeksi tehnyt vaatteita edes itselleni..
"barbie talo" - mikä tämä barbi-hakusanajuttu nyt on..?
"evoluutio jotain meni pieleen" - mitenköhän tämäkin pitäisi tulkita? Ja miksi tällä hakusanalla on päädytty minun blogiini?
"ei tequito bgg uuniin" - tämäkin oli jotain niin mystistä..
Ja sokerina pohjalla: "orava jauhelihakastike" - pitääkö tästä nyt päätellä, että joku on tosissaan meinannut tehdä oravasta jauhelihakastiketta?

Nyt riittää. Hyvää yötä.

..feather-weight perfection..

Tulipa taas tajuttua kuinka helvetin vääristynyt kuva minulla on normaalipainoisesta kropasta.. Katsoin kavereiden kanssa ohjelman nimeltä "Tosipaikka: läskiksi hetkessä".
Ohjelman alussa kyseinen nainen on normaalipainoinen ja hänen kuvataan olevan "keskivertonaista paremmassa kunnossa". Meinasin tukehtua teeheni tuossa kohtaa. Omaan silmääni tuo nainen näytti jo aluksi lihavalta. Sellaiselta, jolta en haluaisi itse näyttää.
Ohjelman edetessä kerrottiin tämän naisen aloitusmitat. Pituutta 173cm ja painoa 62kg, lantion ympärys muistaakseni 93cm. Tuossa kohtaa minä säikähdin aivan mielettömästi: "Voi herranen aika! Tuo ihminen on minua paljon pidempi ja painaa vain hiukan enemmän.. Ja minun lantioni on lähes yhtä leveä! Se tarkoittaa, että peili ei ole valehdellut tähänkään mennessä: minä olen jäätävä norsu!"

Tekee mieli huutaa ja raivota.. Olen antanut itseni lipsahtaa ja lihoa. Tänään aamupaino oli 57,5kg. Hävettää. Viimeiset kolme päivää ovat olleet aivan järkyttävää sikailua huipentuen eiliseen oksennussessioon yksinollessa..
Tuon jälkeen ryhdistäydyin. Pesin turvonneet kasvoni ja kuurasin posliinialttarin. Tein ruokailusuunnitelman ensi viikolle, jota aion noudattaa. Tosin on vähän pakkokin: tili huutaa tyhjyyttään - minulla on rahaa ostaa muutama aski tupakkaa ja eräs nesteenpoistovalmiste, jota olen himoinnut jo jonkin aikaa.

Tänään ruokavalioon on kuulunut purkillinen maitorahkaa sekä mustikoita. Lisäksi tuli syötyä pieni pala ruisleipää puolipakotettuna ("kyllähän tätä nyt on pakko maistaa, ole hyvä nyt vaan. Tästä et lähde ennen kuin olet maistanut"). Aiemmin olisin romahtanut täysin ruokasuunnitelmasta poikkeamisesta. En tänään. Mielessä kävi, että olisin marssinut kauppaan ja ostanut ties mitä paskaa ja ahminut ne. En tehnyt niin. Ajattelin, että kyse on vain yhdestä leivän viipaleesta, ei koko limpusta. Hyvin alkanut päivä ei voi mennä pilalle tuon vuoksi.
Ryhdistäydyin ja olen ylpeä itsestäni.
Toivottavasti huominen on yhtä hyvä päivä.

Tämä tauti vei järjen vaikka vastaan taistelin

"Käynpä kaupassa ostamassa eväät ensi viikolle. Kappas, Tv-Mixit ovat tarjouksessa. Kaksi pussia neljällä eurolla..."


"Laitanpa karkit tuonne hyllyyn.. Syön ne sitten joskus, kun boostailen.."


"Jos minä otan pari.."


"Kappas, toinen pussi syöty. Perkele. Miksi minä olen tällainen pullamössöpossu? Noh, peli on menetetty, eli jatketaan syömistä"


"Hyi hitto.. Mitä ihmettä minä olen tehnyt? En ole käynyt vaa'assa taas muutamaan päivään ja tämä ei voi tehdä kovin hyvää tuolle lukemalle.."


"Typerä sika, syö nyt loputkin kun kerran aloitit!"


"Apua, apua, apua... Ei kai tässä muu auta kuin tasapainottaa tilanne.."


"Kuinka kauan tätä oikein täytyy jatkaa?"

"Kas, salmiakkia... Eli ei enää kauan.. Aloitin niistä.."

- - -

Nyt on pää kipeänä ja naama turvoksissa.. Noh, oma vika:
kuka käski olla läski.

Rumia kuvia onnettomasta otuksesta

Eipä juurikaan muutosta verrattuna edelliseen..

Uskaltauduin tänään vaakaan: 55,2kg. Vielä on matkaa..

Ristiriitoja

En tiedä kuinka paljon painan.. Ahdistavaa. Viimeisimmästä puntarilla käväisystä on jo 9 päivää. Lähes kaksi viikkoa!
Samalla en kuitenkaan halua mennä vaakaan, koska painon ylöspäin kipuaminen pelottaa..

Tekee mieli syödä, mutta en halua. Syöminen lihottaa.

Ennen ruokailua minun on käytävä taistelu pääni sisällä ja vakuutettava Se-Toinen-Minä siitä, että saan syödä.. 

"Maitorahkassa on runsaasti proteiinia ja sitä minä tarvitsen. 

Ilman sitä hiukseni putoavat päästä ja kynteni lohkeilevat entistä enemmän. 

Proteiineja tarvitaan vasta-aineiden muodostukseen ja ravintoaineiden kuljetukseen"

"Ananastahan minä saan syödä, eikö vain? Sehän poistaa nesteitä?"

"Puolukoista saa flavonoideja ja kuitua. Eikä niissä ole paljoa kaloreita"

Silti mietin ruokailun jälkeen söinkö liikaa.

Voin katsoa itseäni peilistä ja nähdä kuinka lonkkaluut kuultavat ihon läpi ja kuinka voin erottaa kolme ylintä kylkiluuväliä rintalastan kohdalta.
Silti tunnen tukehtuvani läskeihini ja en koe oloani mukavaksi kehossani.

Huomaan lipsuneeni takaisin vanhoihin valheisiin. Nytkin valehtelen syömisistäni jatkuvasti..
Miehelle päin naamaa, äidille puhelimen välityksellä..
"Söin juuri", "Ei ole nälkä", " Menen kotiin syömään", "Olipa koulussa/työpaikkaruokalassa hyvää ruokaa"...
Mies ilmeisesti haistaa valheet ja utelee mitä söin ja kuinka paljon. Minä tyttö se sujuvasti valehtelen tuohonkin ja kaikki ovat tyytyväisiä ja piiri pieni jatkaa pyörimistään.

Miksi minä olen näin huono?

Viimeinen viikko on ollut täydellistä kontrollin puutetta. En ole kieltäytynyt mistään ruuista, jotka eteeni on tuupattu.
Olen syönyt kuin porsas koko viikon. Keho on todella turvoksissa.. Voin tuntea kuinka rasvasolut ovat taas lisääntyneet ja kasvaneet entisestään.
Miksi minun pitää aina pilata kaikki.. Olin jo 55kg:n alapuolella ja sitten...
En ole uskaltanut astua vaakaan viime viikon jälkeen. Lukema pelottaa liikaa.
Kolme viikkoa.. Kolmen viikon kuluttua minun on pakko painaa 53kiloa.. Se on minun tavoitteeni.
En tiedä milloin uskaltaudun vaakaan seuraavan kerran, mutta tuskin vielä tällä viikolla.. Pelkään lukeman murskaavan minut sisältä.
Vaaka nököttää keskellä lattiaa muistutuksena siitä kuinka epäonnistunut olen.. Miten tuo eloton esine voi vaikuttaa niin elävältä ja pirulliselta? Ja silti minä haluan olla sen orja. Haluan, että se pakottaa minut kutistumaan pieneksi ja kauniiksi, kun en siihen yksin pysty.

Pienen pienet asiat ovat saaneet oloni kurjaksi viime aikoina.
Törmäsin sattumalta EnkeliTyttöön pitkästä aikaa. En usko hänen nähneen minua, mutta minä tuijotin häntä kuin koira sisäfilepihviä..
Ne ranteet.. Niin pienet ja sirot.
Ja kuinka lapaluut paistoivat hupparin läpi. Kuin siivet.
Ja pisteenä iin päälle: jalat.. Kuin gasellilla. Pitkät ja kapeat.
Ääni päässäni alkoi kuiskia: "Katso nyt.. Joillain on itsekuria. Ja ne jotkut voivat olla keijukaisia. Sinä et ole. Et lähellekään"

Töistä kotiin tullessani tuo näky pyöri non-stoppina päässäni kuin jumiin jäänyt elokuva.
Kaupungilla vastaan tuli toinen toistaan laihempia tyttösiä. Kaikki laihempia kuin minä. Minä olin norsu posliinikaupassa.
Järki-minä koetti kertoa, että nuo tytöt ovat vielä nuoria, lähes lapsia, ja kropat sen mukaisia.
Mutta Ääni hiljensi Järjen.. Syy, että minä olen tällainen järkäle ei ole siinä, että minä olen tämän ikäinen, vaan siinä että syön kuin keskitysleiriltä karannut.
Nyt sen on loputtava.
Jos en aloita pienentymisprojektia nyt, huomaan olevani taas se sama helvetinmoinen ryhävalas kuin muutama vuosi sitten.
Minun on laihduttava. 

Lörpöttelijä

Miksi minä en osannut pitää viikonloppuna suutani kiinni?

Humalassa tuli kerrottua syömisongelmista eräälle kaverille.. Voi hyvät pyssyt.. Tällä ihmisellä on syömishäiriötä sairastanut läheinen ja hän oli selkeästi huolissaan meikäläisen meiningistä.. Kuulemma pitäisi hakea apua ennen kuin on liian myöhäistä..
Ahdistaa.. Miten minä ikinä voin enää katsoa tätä henkilöä silmiin ja olla normaalisti hänen seurassaan?
Toivottavasti hänellä katkesi muisti baariin mennessä kuten normaalisti..

Ei tämä avautuminen tähän loppunut.. Mies sai kaivettua minusta oikean painon selville. Tähän asti olen väittänyt olevani viitisen kiloa painavampi, mutta sinne meni sekin.

Ei helvetti että ihminen osaa olla tyhmä!

Tyytyväinen minä

Tänään vitkuttelin vaa'alle astumista ties kuinka pitkään.. Pelkäsin nähdä numeron. Numeron, joka määrittäisi koko loppupäiväni vireystilan.. Se päättäisi, olisinko iloinen vai surullinen.
Vihdoin ja viimein uskaltauduin astumaan tuolle helvetin rakkineelle, joka silti on minulle niin rakas. Ja tänään se yllätti minut positiivisesti: 54,8kg!
Toissapäiväisestä jäätelönsyönnistä huolimatta paino on pudonnut! Tekee mieli tanssia ja laulaa.. En tosin osaa kumpaakaan, joten jätetään tällä kertaa väliin.

Näin viimeyönä unia. Se oli outoa. En ole nähnyt unia varmaan viimeiseen puoleen vuoteen. Toisaalta olen ollut tyytyväinen, sillä näin ennen vain ja ainoastaan painajaisia. Ja ne olivat todella pelottavia. Niin pelottavia, että en uskaltanut loppuyönä nukkua enää ollenkaan, koska pelkäsin unen jatkuvan.
Viimeyönäkin näin painajaista, mutta onnistuin nukahtamaan uudelleen. Seuraava uni olikin huomattavasti miellyttävämpi.. En muista unesta muuta kuin omat jalkani. Ne olivat ihanat. niin sirot ja pienet.. Juuri sellaiset kuin haluan..
On se hassua miten uni voi antaa näin valtavasti thinspiraatiota..

Kuten kaikki varmasti huomaavat: ajatukset paranemisesta ovat kaikonneet jonnekin taka-alalle. Tällä hetkellä koen, että en minä apua tarvitse. Nyt kun onnistun sentään jossain. En uskaltaisi päästää häiriöstä irti ja ei minulla tällä hetkellä ole vähäisintäkään halua tehdä sitä. Masennuskin tuntuu hieman kaikonneen onnistumisien tieltä. Kuin viettäisi uutta kuherruskuukautta sairauden kanssa.. Typerää, tiedän kyllä mihin tämä johtaa, mutta johtakoot. Nyt minun on hyvä olla.
Toki tämä vie paljon aikaa ja pyörii jatkuvasti mielessä, mutta tämä on minun turvasatamani. Asia, joka antaa minulle lohtua. Voin hallita edes jotain, kun maailma ympärillä sortuu.

- - -

Hyihyi... Tekee mieli syödä. Mutta en voi. Boosti on suunniteltu vasta viikonlopulle.
Yritän olla sortumatta, mutta en tiedä osaanko pysyä lujana :(
Minulla oli tälle päivälle vaikka mitä suunnitelmia, mutta mönkäänhän ne menivät.. Eli loppupäivä on vain oleilua ja houkutusten vastustamista..

Huomenna pitäisi taas raahautua töihin.. Tykkään paikasta kovasti, mutta olen vain ihan saatanan väsynyt.
Ja sielläkin koko päivä on yhtä houkutusten vastustelua.. Pullaa, kakkua, leipää jne.. Ylivoimaisesti pahinta oli eilen, kun kahvipöydässä oli suuri rasiallinen karkkia ja makeiset tuoksuivat niin hyviltä.. En syönyt.

Säikähdys

'Tulipa säikähdettyä töissä.. Meinasi vintti pimetä ihan kunnolla ja valot eivät meinanneet syttyä millään..
Oli pakko tunkea turpaansa palanen sokeria + hedelmämehua..
Pikku hiljaa tuo tajunta sitten palaili ja pääsi jatkamaan hommia.. Oli muuten inhottava tunne, kun tuntee kuinka väri valahtaa naamalta. Sellainen kihelmöivä. Ihan kuin kasvot puutuisivat.
Loppupäivä kuitenkin meni ilman suurempia kommelluksia. Hyvä niin.


Aamupaino: 56,1kg

ps. Minulle on ilmeisesti tulossa silmätulehdus. Hyihyi, en halua!

Alaspäin..

Aamupaino: 56,3kg

Vyötärö: 66cm

Lantio: 93cm

Reisi: 55,5cm

Rinnan alta: 73cm

Käsi: 27cm

Fail...

Eilinen olisi muuten mennyt ihan mukavasti, mutta sitten...
Illalla mussuttelin onnellisena maitorahkan hedelmillä (viinirypäleitä ja mandariinia), jonka jälkeen ajattelin että nyt on kerrankin onnistuttu päivän syömisissä ja tähän ne saavat sitten jäädäkin.
..jonka jälkeen PoikaYstävä soitti minulle ja pyysi luokseen yöksi. Ok, lupasin mennä, koska en miestä ole muutamaan päivään nähnyt ja ikäväkin on ehtinyt tulla.

Paniikkia pukkasi päälle enemmän ja vähemmän astuttuani ovesta sisään.. Sisällä tuoksui ruoka. Ja se tuoksui niin hyvälle!
PoikaYstävä pyysi minua syömään ja minä en jotenkin osannut kieltäytyä. En voi jatkuvasti kieltäytyä syömästä tuolla, en halua että mies huomaa minun olevan taas häiriön kourissa..
Niinpä minä söin hieman. Ruoka oli hyvää, mutta en silti osannut nauttia siitä. Ääni pään sisällä huusi: "Katso nyt, kaikki on taas pilalla! Ei sinusta ole yhtään mihinkään, kun et voi olla edes yhtä iltaa syömättä!"
Ruokailun jälkeen teki mieli oksentaa, mutta enhän minä tuolla voinut sitä tehdä. Niinpä ne sadat kalorit jäivät lillimään sisälleni. Kaikki oli pilalla. Taas kerran.
Ja mitä tekee Pirttis seuraavaksi? No syö jäätelöä tietenkin.. Miksi minä en pääse eroon tästä "kaikki tai ei mitään"-ajattelutavasta? Miksi ihmeessä epäonnistumisen seurauksena syön sitten vain lisää ajatellen: "millään ei ole enää mitään väliä, koska peli on jo menetetty"?

Yhteenmuutto alkoi yht'äkkiä pelottaa todella paljon.. Mitä jos minä muuton jälkeen vain syön kaikki illat ja turpoan turpoamistani?
Ahdistavaa... Haluaisin asua PoikaYstävän kanssa, mutta se ääni päässä sanoo, ettei se olisi kovin järkevää. Se sanoo, etten voi ikinä olla laiha jos jatkan tällä tapaa.

"Mun häiriö on parempi ku sun!"

Kuulin kyllä harvinaisen jäätävän keskustelun bussissa..
Kaksi teinaria jutteli keskenään ja toinen tokaisi, että olisi siistiä jos hänellä olisi syömishäiriö - ei kuulemma tarvitsisi olla nykyisenlainen läski. Toinen sitten kysyi, että minkä häiriön tuo vuosisadan älynväläyksen ilmoille laskenut tyttönen haluaisi. Ja mitä tyttö nro 1 vastaakaan... "Onko niitä muka muita kuin anoreksia? Eiks ne muut oo sellaista wnb-sairastelua?"
En jäänyt kuuntelemaan keskustelua loppuun vaan poistuin bussista seuraavalla pysäkillä ja kävelin loppumatkan.

Olen kyllä miettinyt monesti, että olenko minä oikeasti edes sairas? Esitänkö vain? Luulenko vain olevani?
Eräs entisistä hyvistä ystävistäni työskentelee sairaalassa sisätaudeilla ja heillä ajoittain on sitten syömishäiriöisiä (ts. anorektikoita = välitöntä osastohoitoa tarvitsevia) väliaikaisesti hoidettavana somaattisella puolella.. Hän sitten kännipäissään kyseli minulta, että vieläkö pelleilen sen syömisen kanssa. En kuulemma ole oikeasti sairasta nähnytkään ja minun vain pitäisi alkaa syödä. Hänen mukaansa en ole sairas, koska en ole välittömässä hengenvaarassa ja minun täytyisi nyt vain alkaa mupeltaa oikeaa ruokaa. Hänen mukaansa olen vain liian laiska tehdäkseni mitään ja piiloudun mukamas olemassa olevan syömishäiriön taakse.
Ai että tuli tuostakin keskustelusta hyvä olo.

Välillä haluaisin todella hakea apua, mutta sitten tulee olo, etten ole tarpeeksi sekaisin saadakseni apua.. Välillä tuntuu, etten ole sekaisin ollenkaan. Tuntuu, että kaikki paska mitä teen itselleni, on vain draamailua. Ehkä minä olenkin aivan normaali, mutta liian heikko hallitakseni tilannetta.
Välillä tuntuu, että käsiin piirretyt punaiset ovat olleet vain turhaa angstaamista, josta olisi kai selvinnyt muutenkin.
Välillä tuntuu, että on vain laiskuutta kun en jaksa tavata ystäviäni.
...ja sitten kuitenkin se sama vanha olo hiipii hiljaa takaisin: olen niin lukossa, voisiko joku auttaa minua..?
On vain kohtalon ivaa, että olen ylipäätään olemassa.