Joulu

Joulukin jo kerkesi olla ja mennä ja minä en ole ehtinyt päivitellä blogiin halaistua sanaa yhtään mistään. Postitusten puute ei johdu kiireestä. Muutaman opintotehtävän sain vihdoin ja viimein tehtyä (jopa ennen viimeistä palautuspäivää, hyvä minä!), muuten aika onkin mennyt lähinnä ollamöllötellessä.. Halu kirjoittaa blogiin on ajoittain ollut TODELLA kova, mutta en ole uskaltanut päivittää miehelle kiinnijäämisen pelossa, meillä nimittäin koneet ovat uudessa asunnossa samassa huoneessa ja vierekkäin(!). Nyt pääsen vähän kirjoittelemaan, kun tuo mieheke vetelee hirsiä viereisessä huoneessa.

Joulu.. Miten tuotakin nyt kuvailisi? Onneksi se on jo ohi.
Tuli syötyä liikaa ja muistakin asioista tuli aivan tarpeeksi paha mieli. Harmi, joulu on (tai ainakin ennen oli) yksi lempijuhlapyhistäni. Ainoa asia, josta voin olla suht tyytyväinen on se, etten syönyt juurikaan herkkuja vaan keskityin ”oikeaan” ruokaan.

Täytyy kyllä todeta, että kaikki omasta perheestäni ovat enemmän tai vähemmän sekaisin syömisen kanssa.. Isä sentään tällä kertaa onnistui pitämään läskijuttunsa suht kurissa joulun ajan..
Äitini jaksaa aina muistutella kuinka hän minun ikäisenäni oli koko 34.. Kiitos tästäkin. Noh, nyt hän ei enää ole malli, jonka vaatteet ovat kokoa 34 vaan kokoa 38 oleva ikuisuuslaihduttaja.. Sellainen minustakin varmasti tulee tai on jo tullut. Täytyy myöntää, että järkytyin hieman, kun löysin äitini ”thinspiraatiokaapin”. Etsin keittiöstä jotakin ja avasin yhden kaapin, jonka sisäpuolelle oli teipattu tsemppaavia lauseita sekä kuvia äitini ikäisistä hoikista naisista.. Että sellaista.
Ja mitä siskoon tulee.. Voi hitto. Sisko on laihtunut jonkin verran syksystä tähän päivään ja alkanut kasvissyöjäksi ”ilman mitään sen kummempaa aatteellisuutta”. Hän kävi luonani jokin aika sitten ja mainitsi puolella sanalla laihduttavansa. Saas nähdä miten tuossakin nyt käy..

Olen huolissani siskosta, mutta samalla olen myös vihainen ja katkera. Huolissani olen ilmiselvästä syystä: en halua, että siskoni alkaa tanssia sairauden pillin mukaan ja samalla aloita oman hautansa kaivamista. Vihainen ja katkera olen siitä syystä, että tämä on ainut asia, joka on MINUN. Ainut, jossa MINÄ olen parempi. Tuntuu, että siskoa on hypetetty aina kaikessa mahdollisessa.
Minä olin koulussa taiteellisesti lahjakas (nyt nuokin lahjat lienevät historiaa, koska en ole piirrellyt tai maalaillut vähään aikaan..), mutta enpä minä siitä juuri kiitosta saanut, koska minun tekeleeni olivat synkkiä ja ahdistavia ja sisko nyt noin muutenkin oli kuulemma lahjakkaampi. Minä pyysin ties kuinka monesti maalausjalustaa ja en sellaista saanut, mutta siskolle se ostettiin ja minä en saanut siihen edes koskea – ties vaikka olisin hajottanut sen.
Koulutustaustani on myös ilmeisen onneton ja äiti jaksaa aina hokea ”ainahan voit lukea myöhemmin vaikka lääkäriksi!”. Nykyinen AMK-tutkintoon tähtäävä opiskelurimpuiluni ei ole mitään sen rinnalla, että sisko on sentään ylioppilas ja voi tehdä tulevaisuudessa ties mitä maailmaa mullistavaa.
Tämä kuulostaa nyt aivan hirveältä.. Tietenkin haluan, että siskoni on menestynyt ja sitä rataa, mutta olisi sitä vanhempien hyväksyntää saada edes johonkin mitä teet.. En siis kaipaa ”parempana olemista” vaan tuon vertailun lopettamista.