Kipu kuolee huutamalla..?

 

Ahdistaa. 

Olen muutaman viime päivän ollut koiran/lapsenvahtina..
Ei sekuntiakaan yksin.

Tänään pääsin vihdoin omaan rauhaan.

Ahdistaa.

Paino 58,9kg lauantaina.
Tuon jälkeen vielä himmeät mätöt. 

Ja tänään syömiset suht ok, mutta pilasin taas kaiken illalla.

Ahdistaa. 

Miksi Sen Erään pitää olla ainoa henkilö, jolle voin kertoa kaiken?

Miksi en osaa pitää suutani kiinni?
Miksi menin kertomaan tälle, että olen taas alkanut miettiä itseni lopettamista?
En halua hänen murehtivan minun takiani.. 

Ahdistaa.

Miksi en osaa avautua Poika Ystävälle?
Hänelle minun pitäisi kaiken järjen mukaan puhua - ei Sille Eräälle?
   

Ahdistaa.

Sydän hakkaa.
Paniikkikohtaus on tehnyt tuloaan jo tovin.
Ja ahdistus suurenee, koska tiedän ettei minulla ole nyt ketään kenelle voisin soittaa.. 

..tai ylipäätänsä sanoa, että minulla on paha olla..
Poika Ystävä nukkuu ja Se Eräs on töissä. Muille en osaa edes kuvitella puhuvani tästä.

Ahdistaa. 

Vihaan itseäni.

Tekee mieli tehdä tyhmyyksiä. 

Tekee mieli oksentaa.

Ahdistaa.

Tekee mieli itkeä. 

Mutta kyyneleet ovat kadonneet.

Ahdistaa.

Haluan vain levätä.

Black Swan-elokuva syömishäiriöisen näkökulmasta

--Postaus ei sisällä varsinaista spoilaamista, vaan mietiskelyä päähenkilön mielenterveyshäiriöistä--

Katselin iltani ratoksi itsekseni Black Swanin. En tiennyt elokuvasta oikeastaan mitään muuta kuin sen, että se liittyy balettiin, ennen kuin aloin kyseistä raitaa katsomaan.
Täytyy sanoa, että tykkäsin. Minuun elokuva kolahti.

Ensinnäkin pidin siitä miten syömishäiriötä käsiteltiin. Tai itse ainakin koin näin. Suoraanhan ei sanottu mitään, mutta kyllä syömishäiriöinen syömishäiriön tunnistaa.
"Kiltin tytön-syndrooma". Kieltäytyy syömästä kakkua, mutta peruu sanansa äidin uhatessa heittää leivonnainen roskiin ja loppujen lopuksi nuori nainen potee huonoa omaatuntoa jo yhdestä pienestä nokareesta kermavaahtoa.
Vessaan lukittautumista. Itsensä vahingoittamista. Pakonomaista treenaamista matkalla kohti täydellisyyttä.
Roolihahmo tuntuu olevan kovin lukossa.

Lisäksi elokuva laittoi miettimään muutamia asioita...
Johtuiko henkilön psykoottisuus syömishäiriöstä vai klubilla vedetyistä mömmöistä vai sekä että?
Kuka oli nainen, jonka päähenkilö kuvitteli näkevänsä milloin missäkin? Oliko se hänen Sairautensa? Vai jotain muuta? Alussa päähenkilö suhtautuu tähän kuviteltuun (mutta hänelle harvinaisen todelliseen) naiseen kunnioituksella ja kiinnostuksella, mutta pikkuhiljaa tuo tunne muuttuu uhmaksi.

Pitänee katsoa tuo vielä tulevaisuudessa uudelleen. Eiköhän sieltä löydy taas jotain uutta pientä kivaa pohdiskeltavaa ja jos vaikka kysymykset saisivat vastauksia.
Ja vaikka elokuva käsittelikin vahvasti mielenterveyshäiriön/häiriöiden varjopuolia, se oli silti minulle melkoista thinspoa <3

ps. ilostuttakaas iltojani ja vinkatkaa hyviä & thinspaavia ja/tai mt-häiriöitä käsitteleviä leffoja

...tyhmätyhmätyhmätyhmäTYHMÄ...

Että minä onnistun tekemään "hienoja" päätöksiä.. En enää ikinä mene Sen Erään luo, jos ollaan kämpillä kaksin ja hän on humalassa. Varsinkaan silloin, jos hänellä on pidempi putki takana.

Eilen hän soitti minulle keskellä yötä ja pyysi tulemaan luokseen. Oli kuulemma jo tilannut taksin ja taksi odotti ovella.
No, enpä minä tuossa tilanteessa tajunnut sanoa, että enpäs tule vaan jään kotiin vellomaan pahassa olossani.
Hyppäsin siis taksiin ja hurautin Sen Erään asunnolle.
Ensin hän puhui aivan käsittämättömiä. En ymmärtänyt mistään mitään. Sitten puheet alkoivat hieman järkevöityä ja hän purki minulle omaa ahdistustaan. Ja hän itki ja itki. Paljon.
Tähän asti homma oli ihan ok ja kun hän alkoi rauhoittua päätin, että lähdenpä tästä kotiini.
Mutta enpäs noin vain päässytkään... Se Eräs olisi halunnut verestää vanhoja muistoja, mutta minua ei todellakaan huvittanut..
Pienen taistelun jälkeen lähdin kotiini. En jostain syystä osaa olla vihainen Sille Eräälle... Olen vain todella pettynyt itseeni. Miksi menin sinne? Annoinko turhaa toivoa?
Ehkä olen vain niin hankala, että ansaitsin vähän "palautusta".

Aamulla herätessä sitä huomasi kuinka keho olikin ottanut vähän osumaa.. Yläkropan lihakset ovat kuin tulessa ja kasvoissa(!) on jäätävät puremajäljet..
Kohta pitäisi lähteä kaverin kanssa kahville ja olen tässä epätoivoisesti yrittänyt saada noita meikillä peitettyä.
Jos joku kysyy, niin olen kaatunut kännipäissäni.
Huoh.

Sydän sykkyrällä pahasta olosta

Paha olo vain lisääntyy lisääntymistään. Miksi se ei voi jättää minua rauhaan? Miksi sen pitää olla seuranani kaikki aamut, päivät, illat ja yöt?

Vielä hetki sitten olo oli sellainen "peruspaska", eli ei mitään maata mullistavaa suuntaan eikä toiseen. Sitten se muuttui....
Se Eräs soitti minulle ja oli taas kännissä kuin käki.. Hän pyysi minulta palvelusta, jota en voinut toteuttaa.. Ohimennen hän mainitsi rännänneensä taas monta päivää (fb-päivityksistä päätellen viikon verran).
Ai että minulle tuli paha olo.
Tuntuu, että hänen ongelmansa ovat minun syytäni ja jos hänelle sattuu jotain, niin hänen verensä on minun käsissäni.
Miksi minun pitää edes olla olemassa, kun en osaa muuta tehdä kuin pilata toisten elämät?

Tein ruokaa tuona hetkenä ja panikoiduin. Ahdistus iski ylitseni..
Paniikissa lapoin kaiken ruuan suuhuni ja sieltä se valui vatsaani.. Voin melkein tuntea kuinka ylimääräinen energia muuttuu rasvaksi. Turpoan.
Nyt mietin pitäisikö sitä tyhjentää itsensä vai antaa asian olla.


Tekee mieli tehdä itselleen jotain typerää.  
En kuitenkaan taida.  
En uskalla.


Ei minusta ole siihenkään.

(moraali)krapula

Järkyttävä olo.
Toki olen hieman krapulainen, mutta tähän lisätään ei-krapulasta johtuva ruokakuvotus sekä ahdistus.
Kämppä näyttää siltä, että täällä olisi käyty pienimuotoinen ydinsota.. On se helvetin hyvä idea pyytää jengi jatkoille luokseen.. Lattialla on kaljaa pienen lammen verran ja joku oli ilmeisesti päättänyt pestä sängynkin tuolla mallasjuomalla..
Aamulla alkoi kyllä verenpaine kasvaa. Ja enpä ole jaksanut tehdä muuta kuin repiä lakanat sängystä.

Eilinen oli muutenkin vähän omituinen ilta... Saatoin kuvitellakin, mutta eräs kaveri alkoi käyttäytyä vähän turhan tuttavallisesti.. Nyt hän pyytelee minua vähän sinne sun tänne.. Tämän ihmisen kanssa en halua todellakaan ikinä mitään muuta kuin ystävyyttä.
Hän on kaiken lisäksi Sen Erään ystävä, joten tämä tekee asiasta vielä ahdistavamman.. Mikä ihme Sen Erään ystäviä oikein vaivaa, kun nyt useampikin näistä janttereista on tarjoamassa olkapäätään (ja vähän muutakin...) tukeakseen minua eron myrskyissä..

Häpeän itseäni. Peilistä katsoo takaisin joku tuntematon. En tiedä kuka se on, itsekseni en sitä ainakaan tunnista.
Tuntuu, että olen jumissa jonkun toisen kropassa. En minä ole tällainen. Tai en ainakaan halua olla.
Olen menettänyt otteen elämästäni. Tuntuu, että en saa pidettyä kiinni mistään. En pysty pitämään päätöksiäni. Tahdonvoimani on tipotiessään.
Viikonloppuna kuvotus yltyi ylivoimaiseksi ja vietin yhden yön puhuen norjaa posliinialttarille. En ymmärrä mikä hitto minuun tuli.. Enkä ollut edes yksin. Sain silti hoidettua homman huomaamattomasti. Kai. Ei Poika Ystävä ainakaan sanonut mitään.
Aamulla öisestä romahduksesta oli muistutuksena ruhjottu kämmenselkä ja nielun kirvely. Silloin olo oli harvinaisen kurja.. Enkö minä osaa olla ihminen lihavan sian sijaan?

Minun piti tänään taas aloittaa syömisten tarkkailu ja kunnollinen liikunta. Mutta, mutta... Krapulapäivähän tästä sitten tuli..
Olin viikonlopun Poika Ystävän kanssa hänen luonaan ja kattiloita etsiessä törmäsin vanhaan ja kovin rakkaaseen esineeseen: talousvaakaan.. En ainakaan vielä tuonut sitä kotiini, mutta eipä ollut kaukana.. Siihen vain pitäisi ostaa uudet patterit ennen käyttöönottoa :p
Vaa'assa en ole uskaltanut käydä viikkoihin. Pelkään lukemaa hillittömästi.. Vaaka vain nököttää tuossa keskellä lattiaa ja huutelee: "Helvetin läski, punnitse itsesi!"

Paha, paha ihminen

Kyllä. Nyt tuntuu siltä, että olen maailman arvottomin paskakasa, joka ei ansaitse edes elää.

Olen satunnaisesti majaillut Poika Ystävän luona. Nyt kämppis oli saanut raivarit ja haukkunut minut maanrakoon, koska kämppä kuulemma muistutti enemmän paskakasaa kuin asuntoa..
Kyllähän minun olisi tämä pitänyt tietää, koska ko. henkilö on kovin siisti - minulla hommat jäävät välillä vähän puolitiehen. Tai saan minä ne valmiiksi, kunhan saan aikaiseksi aloittaa.
Miksi en ollut uhrannut sitä kahta minuuttia keittiön siivoukselle (ts. tiskien laittamiseen tiskikoneeseen) vaan lähdin kauppaan? En tiedä. Noh, tehty mikä tehty ja vihat saatu päälle.
Nyt asunnossa oleminen ahdistaa todella paljon. En halua olla siellä. Vaikka kämppis ei edes olisi mailla halmeilla.

Onnistuin siis saamaan itselleni melkoiset omantunnon tuskat ja ahdistusitkukohatuksen tuostakin.
En ymmärrä miksi otan itseeni aina hirveästi siitä, jos joku suuttuu minulle.. Silloin ruoskin itseäni kaikesta mahdollisesta. Tuo aina vain vahvistaa sitä arvottomuuden tunnetta, joka minulla on 24/7.
Silloin tuntuu, että minun pitäisi ryömiä jonnekin luoksepääsemättömään koloon ja jäädä sinne.

Kiitosnam itselleni taas kerran.. Olen idiootti, joka onnistui luultavasti pilaamaan koko viikonloppunsa noinkin typerällä asialla. Taas kerran.

Se syö sielun sisältä

..nimittäin yksinäisyys.
En taas tajua itseäni ollenkaan.. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onnellinen. Mutta en ole. Ehkä en osaa?
Tunnen vain jäätävää yksinäisyyttä.. Kun erosin Siitä Eräästä, menetin osittain Tosi Ystävän. Olemme kyllä väleissä ja hän kyselee kuulumisiani, mutta en enää osaa ja halua kertoa huoliani hänelle samoin kuin ennen, koska hänellä on omat ongelmansa alkoholiongelmansa kanssa jne..
Olen silti tyytyväinen eropäätökseen - en todellakaan haikaile hänen peräänsä "siinä mielessä".

En ymmärrä miksi ihmeessä tunnen näin musertavaa yksinäisyyttä. Minulla on ystäviä/kaverita, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä. Välit Poika Ystävän kanssa ovat lämmenneet.
Silti tuntuu siltä, että jokin on pielessä. Tuntuu, että olemassaoloni on turhaa ja väärin. Tein niin tai näin, niin aina jotakuta sattuu ja kaikki on taas päin helvettiä.

Nyt on sellainen olo, että tekisi mieli mennä ja riipaista aivan järjetön känni, mutta mikäs järki siinäkin olisi kun joutuisin tekemään sen yksin?
Olen tullut siihen tulokseen, että minun ei kannata yksin juoda kovin paljoa. Teen silloin aina jotain typerää. Varsinkin, jos päivä on ollut huono.

Ahdistaa ja itkettää. Pelkään, että saan taas yöllä paniikkikohtauksen.. Olen tässä parin viikon aikana herännyt useamman kerran keskellä yötä siihen, että itken hillittömästi ja en saa happea ja ahdistaa. Joudun käyttämään kaiken tarmoni siihen, että saan taas hengitettyä. Tuo on ehdottomasti inhottavinta mitä olen ikinä kokenut ja tuolloin tuntuu siltä, että kuolema tulee..
Toisaalta tuntuu, että olen ansainnut nuo ahdistuskohtaukset.. Miksi minä olisin oikeutettu olemaan onnellinen, kun olen näin hirveä ihminen?
Tuntuu, että minä ansaitsen rangaistuksen jostain.. Ajoittain tuntuu siltä, että jollekin läheiselleni tai koiralleni tapahtuu jotain kamalaa, kun en osaa olla hyvä ihminen. Tämä on kyllä niin typerää... Mutta tunne on todellinen. Ja se saa ajattelemaan olisiko parempi, että minua ei olisi...

Ahdistaa mielettömästi ja en voi puhua kenellekään.. Ehkä sen takia kirjoitan tätä blogiakin - jotta saisi purkaa oloaan edes jonnekin... Kyllähän kirjoittaminen hieman helpottaa, mutta ei tämäkään saa oloa paremmaksi vain vähän vähemmän pahaksi.
Joskus kuitenkin blogiin kirjoittaminen saa mielen mustemmaksi.. Tämä on olevinaan laihdutusblogi, mutta kuka tätä kirjoittaa: jokaisella elämän alueella epäonnistunut ihmisraunio.. Epäonnistumisista eniten kalvaa ehdottomasti syömiskuvioissa epäonnistuminen.. Olen siis epäonnistunut myös syömishäiriömonsterin kanssa.. Tuntuu, että elämäni on varsinainen surkeiden sattumusten sarja.

Nyt on pakko lopettaa kirjoittaminen, kun itkettää niin paljon.

~~~~~~~~~~

Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
Että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat ollu hällä takana,
Mut kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja?

Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois

On paratiisi meillä täällä näin
Vaan ei aina kaikki koe sitä näin
Sillä faunin, peikon, keijunkin
Suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan

Yksinäisen keijun tarina kosketti kaikkia
Peikot lohdutteli keijuja, haltijat fauneja
Kaikkialla huokausten kera toistettiin
Miksi se yhden hengen vaati, ennen kuin me muistettiin

Ois paratiisi meillä täällä näin
Jos elettäisiin aina lähekkäin
Ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
Suru silloin kiinni saa se ei vie...

Ois paratiisi meillä täällä näin
Jos elettäisiin aina lähekkäin
Ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
Suru silloin kiinni saa se ei vie mukanaan