..nimittäin yksinäisyys.
En taas tajua itseäni ollenkaan.. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onnellinen. Mutta en ole. Ehkä en osaa?
Tunnen vain jäätävää yksinäisyyttä.. Kun erosin Siitä Eräästä, menetin osittain Tosi Ystävän. Olemme kyllä väleissä ja hän kyselee kuulumisiani, mutta en enää osaa ja halua kertoa huoliani hänelle samoin kuin ennen, koska hänellä on omat ongelmansa alkoholiongelmansa kanssa jne..
Olen silti tyytyväinen eropäätökseen - en todellakaan haikaile hänen peräänsä "siinä mielessä".
En ymmärrä miksi ihmeessä tunnen näin musertavaa yksinäisyyttä. Minulla on ystäviä/kaverita, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä. Välit Poika Ystävän kanssa ovat lämmenneet.
Silti tuntuu siltä, että jokin on pielessä. Tuntuu, että olemassaoloni on turhaa ja väärin. Tein niin tai näin, niin aina jotakuta sattuu ja kaikki on taas päin helvettiä.
Nyt on sellainen olo, että tekisi mieli mennä ja riipaista aivan järjetön känni, mutta mikäs järki siinäkin olisi kun joutuisin tekemään sen yksin?
Olen tullut siihen tulokseen, että minun ei kannata yksin juoda kovin paljoa. Teen silloin aina jotain typerää. Varsinkin, jos päivä on ollut huono.
Ahdistaa ja itkettää. Pelkään, että saan taas yöllä paniikkikohtauksen.. Olen tässä parin viikon aikana herännyt useamman kerran keskellä yötä siihen, että itken hillittömästi ja en saa happea ja ahdistaa. Joudun käyttämään kaiken tarmoni siihen, että saan taas hengitettyä. Tuo on ehdottomasti inhottavinta mitä olen ikinä kokenut ja tuolloin tuntuu siltä, että kuolema tulee..
Toisaalta tuntuu, että olen ansainnut nuo ahdistuskohtaukset.. Miksi minä olisin oikeutettu olemaan onnellinen, kun olen näin hirveä ihminen?
Tuntuu, että minä ansaitsen rangaistuksen jostain.. Ajoittain tuntuu siltä, että jollekin läheiselleni tai koiralleni tapahtuu jotain kamalaa, kun en osaa olla hyvä ihminen. Tämä on kyllä niin typerää... Mutta tunne on todellinen. Ja se saa ajattelemaan olisiko parempi, että minua ei olisi...
Ahdistaa mielettömästi ja en voi puhua kenellekään.. Ehkä sen takia kirjoitan tätä blogiakin - jotta saisi purkaa oloaan edes jonnekin... Kyllähän kirjoittaminen hieman helpottaa, mutta ei tämäkään saa oloa paremmaksi vain vähän vähemmän pahaksi.
Joskus kuitenkin blogiin kirjoittaminen saa mielen mustemmaksi.. Tämä on olevinaan laihdutusblogi, mutta kuka tätä kirjoittaa: jokaisella elämän alueella epäonnistunut ihmisraunio.. Epäonnistumisista eniten kalvaa ehdottomasti syömiskuvioissa epäonnistuminen.. Olen siis epäonnistunut myös syömishäiriömonsterin kanssa.. Tuntuu, että elämäni on varsinainen surkeiden sattumusten sarja.
Nyt on pakko lopettaa kirjoittaminen, kun itkettää niin paljon.
~~~~~~~~~~
Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin Että vastatuulessakin lentää jaksaisi Kovat oli ajat ollu hällä takana, Mut kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja? Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois? Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois On paratiisi meillä täällä näin Vaan ei aina kaikki koe sitä näin Sillä faunin, peikon, keijunkin Suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan Yksinäisen keijun tarina kosketti kaikkia Peikot lohdutteli keijuja, haltijat fauneja Kaikkialla huokausten kera toistettiin Miksi se yhden hengen vaati, ennen kuin me muistettiin Ois paratiisi meillä täällä näin Jos elettäisiin aina lähekkäin Ja vaikka faunin, peikon, keijunkin Suru silloin kiinni saa se ei vie... Ois paratiisi meillä täällä näin Jos elettäisiin aina lähekkäin Ja vaikka faunin, peikon, keijunkin Suru silloin kiinni saa se ei vie mukanaan
1 ajatusta:
niin paljon samoja fiiliksia! Syomishairiosta tuntuu tulevan pettymyksia pettymysten peraan..
Lähetä kommentti