Ahdistus, pelko, paniikki

Ei. En halua astua vaakaan huomenna. Mitä jos kieltäydyn?
Tai jos vain laitan silmät kiinni, jotta en voi nähdä lukemaa?
En kestä.. En kestä nähdä sitä kuinka viikkojen työ on valunut hukkaan. En halua nähdä vaa'an tuomiota.
En halua, että se elektroninen sieluton pikku esine huutaa äänetöntä huutoaan: "Lihava sika!"

Huominen tuntuu toivottomalta. Toivottavasti saan jostain revittyä voimaa.
Voimaa, jotta saan pidettyä itseni kasassa.
En tahdo enkä voi romahtaa noiden ihmisten edessä.
Sillä jos niin käy, se on minun loppuni.

Voi itku...

Tähän alkuun taas kerran iso läjä kirosanoja.. En kyllä taas ymmärrä yhtään itseäni.. Miksen minä osaa edes esittää olevani normaali?
Voi räkä... Noh, nyt saadaan sitten vähän paikkailla näitä omia tekosia..

Pitänee hieman valaista teitä luikoijta tästä tilanteesta eikä vain surkutella itsekseen.. Eli ollaan miehen kanssa otettu tosi pahasti yhteen monta kertaa tällä viikolla. Aihe on ollut aina sama: ruoka. Minä en joko syö miehen mielestä tarpeeksi tai sitten syön hänen mielestääni liian epäterveellistä ruokaa.. Huoh.
Olisin voinut pitää suuni kiinni ja käyttäytyä kiltisti. Jos olisin syönyt "oikeaa ruokaa" kotona ja käynyt deletoimassa sen ruokailun jälkeen, niin kaikki olisi hyvin. Mutta kun ei. Piti mennä vänkäämään vastaan ja tässä on tulos: mies soitti vanhemmilleni ja nämä ovat tulossa alkuviikosta käymään. Äiti kuulemma haluaa omin silmin nähdä, kun astun vaakaan ja tsekata numeron.. Mistä lähtien minä olen ollut taas 13-vuotias, jota pitää jatkuvasti pitää silmällä?
Noh, onneksi näitä seurantoja ei voida kovin usein toteuttaa sillä vanhemmat asuvat useamman sadan kilometrin päässä.

Tekisi mieli olla miehelle vihainen, mutta en jaksa. Nyt vain keskityn siihen, että saan feikattua kaiken olevan normaalia ja jatkan sen jälkeen siitä mihin jäin.
Koetan alkuviikoksi nostaa tuota painoa, ettei tuo nyt niin herättäisi epäilyksiä. Hyvällä tuurilla saan puhuttua itseni tilanteesta ulos ja asia painetaan villasella.
Tänään olen syönyt.. En edes halua ajatella kaikkea sitä ruokamäärää, jonka olen suustani alas mättänyt. Televisiota katsellessa tuli mieletön himo lähteä juoksulenkille tai polkea kuntopyörää tms, jotta saisi nuo kaikki kalorit poltettua. En kuitenkaan lähtenyt, koska sekin luultavasti herättäisi epäilyksiä..
Yritän nyt kestää tätä ahdistusta pari päivää.
Ja yritän asennoitua siihen, että paino todellakin varmasti on noussut. Yritän olla hajoamatta vaa'an numerosta ensi viikolla.
Toivottavasti pystyn siihen.

*insert curse word here*

Menin sitten syömään. Liikaa. Saa nähdä milloin lopetan. Vittu.

Laihdu ja kuole

Tänään olin jo menossa kouluterkkarille, mutta käännyin eteisessä ympäri ja painelin tupakalle. En minä uskalla hakea sitä apua. Enkä minä edes ole laiha, läskiä pursuaa sieltä sun täältä. Minut naurettaisiin pihalle sieltä.
Ei, ei, ei... Nyt on vain kestettävä. Halu kuolla on jossain kaukana, mutta halu elää ei myöskään ole päällimmäisenä mielessä. Jospa siis tekisi kompromissin ja laihtuisi kuoliaaksi.

En näe peilissä muuta kuin lihavan ja elämässä epäonnistuneen pikku paskiaisen. Voi kuinpa sitä voisi vain leikata kaiken tuon ällöttävän rasvan pois. Toinen hyvä vaihtoehto olisi rasvaraastin (juustoraastimen toimintaperiaate, mutta tuolla vain kaivettaisi ylimääräinen rasva pois kehosta).

Pitäisi askarrella koulutehtäviä, mutta en saa mitään aikaiseksi. Noita vain tulee jatkuvasti lisää ja lisää.. Nyt olisi reilu kahdenkymmenen opintopisteen tehtävät odottelemassa, että pirttis jaksaisi liikauttaa lihavaa ahteriaan sen verran että saisi ne valmiiksi. Osan olen jo aloittanut, mutta en saa niitä päätökseen.
Ryhmätehtäviäkin on aivan liikaa. Liikaa ahdistavia ihmisiä, jotka ovat vaatimassa että tehtävä tehdään tuona ja sinä päivänä ja samalla liikaa ihmisiä, jotka eivät tee mitään.
AMK-opiskelu ei taida sopia minulle. Jos sitä vain lopettaisi koulun kesken ja hautautuisi asuntoon viettämään talvihorrosta. Herättäkää minut kesällä?

Aamupainossa ei hurraamista: 56,3kg.
Laskin taas täään lopullista tavoitetta alemmas: 50-45kiloa tuntuu sopivalta. Ensin tähdätään viiteenkymmeneenkahteen. Olen laihtunut jo lähes 20 kiloa, joten vielä kymmenen... Ajatus ei tunnu mahdottomalta.

Kuinka sitä apua edes haetaan?

Opiskelu alkaa käydä rankaksi. Sitä joutuu kohtaamaan omat ongelmansa päivästä toiseen, kun ne läimitään päin näköä eri kurssien yhteydessä..
Olen alkanut miettiä, että vähättelenkö tilannettani. Olenko minä oikeasti niin sekaisin, että tarvitsisin apua? Onko minulla elämässä niin isoja asioita, etten selviä niiden kanssa yksin?
Ja ennen kaikkea: onko tuolla ketään, joka oikeasti haluaisi minua auttaa?

Ja vaikka joku minua tahtoisikin auttaa, niin osaanko ottaa avun vastaan? Tänään olen miettinyt, että millaista olisi olla "normaali".. Millaista olisi, jos osaisi nauttia elämän pienistä iloista? Millaista se olisi, jos en moittisi itseäni kaikesta minkä teen väärin? Millaista olisi, jos perusmieliala olisi siellä plussan puolella miinuksen sijasta?

En tiedä haluanko syömishäiriöstä eroon niin paljon kuin masennuksesta. Tai hitostako minä tiedän onko minulla kumpaakaan, diagnoosia ei löydy mistään mielenterveyden ongelmasta.
Välillä mietin, että olen paisutellut kaikki asiat päässäni liian suuriksi ja vain kuvittelen, että minulla on ongelmia. Ehkä kaikki ihmiset ovat sisältä samanlaisia kuin minä? Jospa minä vain olen huomionkipeä ja jotain muuta typerää?

Minne ihmeeseen minä edes menisin juttelemaan? Ja mitä sanoisin? "Öööö... Luulen olevani hieman sekaisin, mutten kuitenkaan ole ihan varma"?
Tunnistan itsessäni piirteitä, jotka tulevat ennen alavireistä jaksoa, joten sen vuoksi mietin että pitäisikö tästä puhua jollekin terveydenhoidon ammattilaiselle jo nyt.. Toisaalta taas.. Nyt olo on suht hyvä verrattuna siihen, kun olo on oikeasti huono. Mitkä ovat avunsaannin kriteerit?
Olen halunnut tappaa itseni - en halua tällä hetkellä.. Meinasin kirjoittaa, että "enää", mutta en voi olla varma tuleeko tuollainen mieliala takaisin...
On ollut kausia, jolloin en jaksa nousta sängystä - nyt jaksan.
On ollut kausia, jolloin pyrin eristäytymään kaikista - nyt edes yritän olla kontaktissa ihmisten kanssa.
Joskus olen vain nukkunut ja nukkunut ja ollut alati väsynyt - nyt ongelmana on "vain" se, etten saa unta ja/tai herään useita kertoja yössä..
Nyt en ole enää niin ahdistunut, että itkeminen olisi mahdotonta - saatan vain purskahtaa itkuun typerissä tilanteissa, joissa ei järjen mukaan edes ole mitään aihetta itkuun..
Tavallaan tuntuu, että tilanne on korjaantunut/korjaantumassa itsekseen. Toisaalta pelkään, että tilanne menee taas pahemmaksi.

Avun hakemisessa pelottaa se, että avuntarvettani ei (taaskaan) oteta vakavasti. Lisäksi pelkään sitä, että minuun isketään leima. Terveystietoni huutaisivat loppuelämäni ajan henkistä epävakauttani.

Success..? NOT

 

Perjantai alkoi kivasti. Aamupaino 54,9kg. Sen jälkeen kaikki menikin päin helvettiä.
Lähdin illalla juomaan ja join. Paljon. Liikaa kaloreita. Hyi minua.
Lauantaina ajattelin, että ryhdistäydyn. Paskat siitä mitään tullut. Tein miehelle pitsaa pari pellillistä ja söin itsekin.
Sunnuntaina päätin, että nyt loppuu. Ja hitot. Sikailu vain jatkui ja jatkui. Syöminen muuttui ahmimiseksi. Illalla vatsa oli niin pinkeä, että hengittäminenkin teki huonoa. En kuitenkaan voinut oksentaa, koska mies oli kotona... *murr*

Tänään vaaka lannisti minut 58,6kg. Söin nesteenpoistajia ja poljin 2 tuntia kuntopyörää ja kävin tunnin kävelylenkillä.
Illalla uskalsin syödä purkillisen maitorahkaa ja nyt käyn pelonsekaisin tuntein nukkumaan.. Mitä jos paino ei laske?

Mitä jos tai kun ahdistus palaa?

Olo on ollut harvinaisen hyvä jo jonkin aikaa. Huvikseni tein taas pitkästä aikaa Beckin masennustestin (BDI) ja tulos oli alhaisempi kuin aikoihin. Vain 24 pistettä! Viimeksi kun tuon olen tehnyt joskus ennen joulua (muistaakseni marraskuussa?) niin pisteet olivat yli kolmenkymmenen.
En kuitenkaan osaa iloita tilanteesta.. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin ahdistuneisuus ja alavireinen olotila palaavat - ennemmin tai myöhemmin..
Pelkään jo valmiiksi kevättä ja sitä kun opiskelutahti tiivistyy. Nyt uudet kurssit ovat vasta hyrähtäneet käyntiin ja tehtävät eivät ole ehtineet kasautua sinne meikäläisen "tekemättömät tehtävä, jotka väännetään itku kurkussa viimeisenä palautuspäivänä"-mappiin.

Jo vajaan viikon opiskelu näkyy ja tuntuu.. Olen armottoman väsynyt, mutten saa unta. Herään keskellä yötä ja ajatukset vain pyörivät samaa rataa.
Ruuan ajattelu alkaa taas saada suurehkot mittasuhteet. Syön melkeinpä samoja ruokia päivästä toiseen, koska ne ovat "turvallisia" - tiedän kuinka paljon ne sisältävät kaloreita. Koululla en ikinä syö mitään "extralistalta", koska niiden kaloreita ei yleensä ole ilmoitettu. Jos opiskelijaravintolan kalorimääriä ei ilmoitettaisi missään, todennäköisesti en uskaltaisi syödä koululla mitään. Leivästä, perunasta, pastasta ja riisistä olen taas luopunut kokonaan.
Välillä (lähes aina) ruuan syöminen muiden nähden ahdistaa: minusta tuntuu, että muut vahtivat syömistäni ja ajattelevat että syön liikaa.. Näin tuskin on, mutta tällaisia pieniä valheita syömishäiriö kuiskuttelee korvaani. Nuo valheet alkavat tuntua taas liian tosilta.
Ahdistun, jos joku on ottanut vähemmän ruokaa kuin minä. Inhoan itseäni, koska haluaisin syödä ruokaa, jossa on enemmän kaloreita - miksen voisi olla tyytyväinen tuohon mitä otan lautaselle vaan ajatuksissani minun pitää himoita vierustoverin annosta.

Mitä jos ahdistus iskee taas? Mitä jos se tulee kovempana kuin ennen? Mitä ihmettä minä sitten teen? Uskallanko hakea apua, jos sitä tarvitsen? Mistä minä tiedän, että milloin liika on liikaa?
Varovaisesti olen yrittänyt puhua näistä asioista parhaalle ystävälleni, mutta tuntuu ettei hän halua keskustella asiasta kanssani. Hän siis tietää syömisongelmistani. Tuntuu, että en enää jaksa pyytää hänen tukeaan. Tuntuu, että hän on liian väsynyt minuun. Tai ehkä ongelmaa ei edes ole ja kuvittelen kaiken ja kaikki on normaalia. Näin syömishäiriö ainakin väittää. En tiedä mitä ajatella.
Tekee mieli luovuttaa ja kuihtua pois. Voisipa sitä vain lopettaa syömisen.
...mutta ei minusta sellaiseen ole.

Tänään on tullut ajateltua taas liikaa ja liian isoja asioita. Välillä sitä toivoo, että joku tulisi ja ottaisi ajatukseni pois. Kun yrittää levätä hetken, se ei onnistu - ajatukset eivät anna rauhaa.
Asia, joka päällimmäisenä on mielessä, on paino (55,6) ja kehon olemus. En kestä katsoa jalkojani. Ne ovat kuin tukit. Peilissä en näe muuta kuin läskiä siellä ja tuolla. Välillä sitä ajattelee, että olisi mukava katsoa peiliin ja nähdä itsensä kauniina. Ehkä sekin päivä koittaa, jos joskus pääsen tavoitteeseeni. Tuntuu, että minä olen tässä maailmassa kuin norsu posliinikaupassa: liian suuri pienten ja hentojen olentojen ja asioiden keskellä.

Miksi hyvät tyypit lähtee liian aikaisin?

Lepää rauhassa vanha ystävä.

Mikä on tarpeeksi?

Oli muuten taas hieman uneton yö, joten mitein itsekseni syntyjä syviä miehen tuhistessa vieressä. Mietin tätä minun laihdutusprojektiania, joka on kestänyt jo pienen ikuisuuden.. Blogin pistin oystyyn 2009, mutta "aikuisikälaihdutus" on startannut jo 2008.
Minä olen käyttänyt tähän melkoisesti aikaa ja energiaa. Kaiken järjen mukaan touhussani ei ole mitään ärkeä, mutta jatkan silti.
En halua olla lihava. En halua.
Tuntuu jotenkin ristiriitaiselta, että näen jatkuvasti "isoja tyttöjä", jotka ovat oikeasti kauniita.. Miksi minä en voi olla.. Miksi minun pitää vain laihtua ja laihtua.. Peili huutaa kirosanoja kasvoille aina sinne katsoessa. Haluan saada peilin hiljaiseksi. En tarvitse mitään riemusta kiljumista, mutta haluan että se edes nyökyttelisi hyväksyvästi.

Mietin myös sitä, että tulenko ikinä hyväksymään itseäni minkään kokoisena. Ehkä tai sitten en. Aluksi tavoitepaino oli muistaakseni 62kg, josta siirryin tasakymppiin. Tasakympistä sitten vaivihkaa tavoite hilautui 58 kiloon. Seuraavaksi lukema 55 alkoi houkuttaa. Nyt tavoite on muotoutunut 52kilon paikkeille, mutta ajatus toisesta tasakympistä ei ole mahdoton...
Minä tiedän olevani numeroiden orja, en voi sille mitään.. En osaa lainkaan arvioida itseäni "normaalin ihmisen" silmin vaan kaikki tapahtuu numeroiden kautta.. Numerot kertovat olenko hyvä vai huono.
Mutta mistä tietää, että mikä on tarpeeksi?

Edelleen jumittaa

Paino ei näköjään nyt lähde putoamaan millään.. Pakko kai vakavasti harkita sitä boostausta. Nyt vain pitää soitella vanhemmille, että tulevatko nämä tänään vai huomenna - melkeinpä pakko jättää boostaus tuolle vierailupäivälle, sillä nämä tuovat yleensä joko ruokaa mukanaan taikka sitten vievät meidät syömään jonnekin.
Ehkä se boostaus olisi ihan paikallaan, huomaan olevani helvetin kärttyinen jatkuvasti. Koko ajan on nälkä, mutta en anna itseni syödä. Nyt se syömättömyys ei vain näytä palkitsevan minua mitenkään..

Toinen asia mikä jumittaa, on minun sähkötupakkani. Olen tilannut sen jo aika päiviä sitten ja se vain seikkailee maailmalla löytämättä kotiin. Perhana.

Ketutus

Nyt ketuttaa ja kovasti! Paino on jumiutunut täydellisesti. Eilen 55,9 ja tänään 56kg.. Minä jo vähän odottelinkin painon jumiutumista, mutta en minä silti haluaisi, että tämä kauan jumittaa tässä 55:n ja 56:n kilon välillä -__-
Syöpötellyt en ole, joten.. Mietin tässä, että pitäisikö sitä vaikka huomenna tai ylihuomenna boostata vähän, jos tuo sitten lähtisi laskusuuntaan? Pari viikkoa kuitenkin elelty 400-800kcal/pvä + kulutus (0-700kcal/pvä), joten usein on paineltu reippaasti miinuskaloreilla.
Pitää laittaa tuo boostaus mietintämyssyyn..

Toinen ketutuksen aihe on lääkäriin meno. Minulla on ollut pieniä neurologisiin ongelmiin viittaavia oireita jo useamman kuukauden. Toki ihan kiva, että pääsee tutkittavaksi, mutta minun tuurillani tuo on joku aivokasvain tai MS-tauti. Toivotaan, että kyse ei ole misään vakavasta.. Olen kyllä asennoitunut siihen, että vaiva ei selviä ihan äkkiä vaan joutuu ravaamaan lääkärillä useamminkin. Piru vie!
Noh, toivottavasti paino ei jää seurantaan tuossa samalla. En nyt jaksaisi alkaa hoitamaan mielenterveyttäni, olen itseasiassa aika tyytyväinen tähänkin tilaan.

I'm fine

Juu, en tajua mikä juttu tuo viimeöinen oli. Nyt olo on taas ihan hyvä.
Pitäisi varmaan nukkua enemmän, jos sillä nuo ihmeelliset mielialaoikut vaikka katoaisivat.

Tänään näin yhtä tuttua pikaisesti kaupungilla. Olen ilkeä, kun sanon näin, mutta olin vahingoniloinen. Tämä ihminen koetti laihduttaa viime syksynä syömällä lähestulkoon pelkkää salaattia - lisäksi ruokailutilanne oli aina kuin kauniista ja rohkeista. Aina ruokailusta piti tehdä draamaa ja vähän ehkä tuijotella muiden lautasia tyytyväinen hymy kasvoillaan. Sitten piti kehua sitä kuinka monta kilometriä eilen tuli pyöräiltyä ja ties mitä.
Yritin vältellä ruokailua tuon ihmisen kanssa, koska siitä tuli minulle itselleni niin paha olo. En koskaan pystynyt syömään annosta loppuun ja liian usein tuli deletoitua sapuska heti ruokailusta pois päästessä.
Lisäksi hänellä oli tapana kommentoida muiden painoja. Minusta hän on mm. sanonut, ettei ikinä uskoisi että olisin noin lihava - eikäkun painaisin näin paljon. Tuo oli mielestäni aivan todella ilkeää! En minä kommentoi muiden painoja, joten toivoisin että minunkin painoni jätettäisiin rauhaan.
Nyt olin kuitenkin salaa tyytyväinen, koska tämä henkilö on lihonut. Siitäs sait.

Hyi, minä olen kamala ihminen, kun tällaisia ajattelen...

ps. aamupaino 56,2kg - ja ei vitutusta, eiköhän se siitä taas pian ala laskea :)

En ymmärrä

En ymmärrä itseäni. Nyt on jo pidemmän aikaa ollut ihan hyvä olo, mutta nyt se jostain syystä muuttui. Kaikki ikävät asiat palasivat mieleen. Tuntuu, että minusta ei ole mihinkään.
Tuntuu, että olen yksi hiton maanantaikappale. Tuntuu, että minusta on rakennusvaiheessa jäänyt puuttumaan jotain. Olo on vaillinainen.

Miksi tämä olo tuli takaisin?
Minun ei ole tarvinnut rankaista itseäni syömisestä (ts. ne ovat pysyneet aisoissa), olen liikkunut suunnitelmien mukaan, paino putoaa edelleen (55,7 tänäaamuna). Ja silti..
Silti huomaan tuijottelevani käsivarsiani. Katselen vanhoja arpia. Muistelen miltä tuntui, kun terä painautuu kudokseen. Ja muistelen miltä se näytti kun veri tihkuu haavasta ja katoaa lavuaariin.. Miksi minä kaipaan tuollaista?
Miksen voi olla onnellinen siihen mitä minulla on? Miksi minun pitää olla tällainen?

Parvekkeella tupakoidessa mietin aikoja, jolloin olisin voinut kiivetä kaiteelle ja tasapainoilla - leikkiä tulella kuoleman kanssa.
Nyt erona on kuitenkin se, että en haluaisi kuolla. En halua kuolla, mutta samalla en osaa elää. Ajelehdin jossain välimaastossa.

Haluaisin vain levätä.

Rakas lukija, muutama kysymys sinulle

 
Olen utelias: Miksi luet blogiani? Mitä kautta olet blogiini törmännyt? Luetko vain satunnaisesti vai säännöllisemmin?
Mitä blogissa pitäisi mielestäsi olla enemmän tai vaihtoehtoisesti mitä vähemmän? Mistä pidät ja mistä et pidä?
Teemapostausehdotuksia/kysymyksiä otetaan myös vastaan.

Kiitos.

Ei mennyt niin kuin elokuvissa..

Juu-u.. kovasti piti syömisten pysyä tänään hallussa, mutta.. Tai noh, syömiset kyllä pysyivätkin, mutta juomiset eivät.
Tuli n. 800kcalin edestä juotua kaljaa. Mutta yritän antaa tuon itselleni anteeksi, sillä olen tänään kuitenkin kuluttanut n. 300kcal. Ja enpähän ainakaan syönyt mitään p*skaa kuten sipsejä, karkkia taikka jäätelöä tai ranskalaisia ja lihapullia, joita oli tarjolla! Enpä ole kyllä syönyt tänään mitään muutakaan. Pitänee harkita syömättömyyttä myös huomenna.
Jostain edes voi olla ylpeä.


Ps. Vaaka ei ole rikki.

Millainen olo minulla nyt onkaan..

Itseasiassa oloni on nyt ihan hyvä. Verrattuna viime kevääseen/kesään, niin olo on oikeastaan melko mainio.
Itsetuhoinen en ole ollut hmmm... syys-lokakuun jälkeen? Kuitenkin jo jonkun aikaa olen ollut ilman tuota pahaa tapaa. Ja en ole oksentanutkaan ainakaan kuukauteen. Kai sekin on jo jotain.
Poika Ystävä on taas kerran rauhoittanut minut. Hän kesytti minut yli seitsemän vuotta sitten ja nyt hän on tehnyt sen uudelleen. Tämän päivän ja seitsemän vuoden takaisen ajan erona on se, että nyt en aio luopua syömishäiriöstä. Syömishäiriöstä on tullut minulle aivan liian rakas. Tällä kertaa pääsen tavoitteeseeni - tällä kertaa minusta tulee täydellinen: pieni ja siro.
Nyt minun on myönnettävä itselleni, että aika, jonka vietin Sen Erään kanssa, ei ollut minulle hyväksi. Liikaa alkoholia, liikaa surua ja murheita. Ajoittain tuntuu, että haluaisin koko ihmisestä eroon lopullisesti.. Hän on loukannut minua niin pahasti lukemattomat kerrat. Ja aina minä olen antanut anteeksi.. Kuinka pitkään minä jaksan olla hänen (alkoholista johtuvan) kiukuttelunsa kohteena? Eikö ystävän kuuluisi tukea toista silloin, kun tämä sitä eniten tarvitsee? Viimemainitun perusteella en voi vain dumpata Sitä Erästä selviämään ongelmiensa kanssa.. Mutta onko sekään hyväksi, että kannan jatkuvasti huolta ihmisestä, joka sanoo tappavansa itsensä juomalla?
Mene ja tiedä. En minä ole niin viisas, että voisin vastata noihin kysymyksiin.

Muut tunteet tällä hetkellä... Epävarmuus, ahdistus ja silti samalla olen pikkiriikkisen ylpeä itsestäni.
Aloitetaan hyvistä uutisista, jonka jälkeen sitten siirrytään niihin huonompiin.. Ylpeä olen sen vuoksi, että olen noudattanut kunto-ohjelmaani, syömiset ovat pysyneet kurissa ja paino mitä ilmeisimmin pudonnut.
Itsensä rääkkääminen liikunnalla on tuntunut niin hyvältä, että olen usein tehnyt enemmän mitä kunto-ohjelmani vaatisi. Esimerkiksi polkiessani kuntopyörää huomaan usein ajattelevani: "Poljenpa vielä pari kilometriä.. Kappas, vielä 7minuuttia, niin olen polkenut jo 70min.. Nyt kilometrit eivät mene tasan, joten vielä vähän". Olen numeroiden orja. Ja minä tiedän sen.
Ja aina kuntoillessani kotona, katson samalla televisiosta jotain thinspaavaa ohjelmaa.. Kun näen ne kauniit ja hoikat naiset, hoen itselleni samalla: "Minustakin tulee tuollainen".
Syömiset ovat pysytelleet siinä alle 700kcal/pvä ja "liikkumalla-liikkumalla" (en jaksa hyötyliikuntoja alkaa laskeskella tuohon) kulutus on ollut n. 100-700kcal/pvä. Jonain päivinä ollaan oltu siis ihan reippaasti miinuksilla.

Nyt koetan ihan tosissani panostaa proteiinipuoleen. Ja yleensä olen onnistunutkin vallan mallikkaasti :)
Laihdutusliikkujan tulisi syödä proteiinia 1-1,5g per painokilo vuorokaudessa (normaali saantisuositus väh. 0,7g/painokilo/vrk). Yli kahden gramman/painokilo saannista ei taida olla hyötyä kuin kehonrakentajille?
Treenailupäivinä olen kiinnittänyt erityistä huomiota proteiineihin ja tässä oiva apu onkin ollut miehen ostama hera80-valmiste.
Teen yleensä tämänlaisen smoothietyyppisenjuoman blenderillä treenipäivinä (minut tuo pitää kylläisenä pidemmän aikaa):

1 prk (250g) Ehrmann 0,2% maitorahkaa
100g X-tra rasvatonta raejuustoa
15g Kuidukas-leseitä
25g hera80-jauhetta
+ vettä

Ravintosisältö tässä sotkussa näyttää tältä:
energia: 357 kcal
proteiini: 57,5g
hiilarit: 23,1g
rasva: 4g
kuidut: 4,5g

Kaiken järjen mukaan olen siis laihtunut. Vaaka näytti tänään 56,4kg. Tämä on se syy, miksi olen epävarma..
Minusta alkaa tuntua, että vaakani on rikki. En minä ole hieman yli viikossa mitenkään voinut pudottaa painoa lähes neljää kiloa.. Vai olenko muka voinut?
Voi itku.. Pitää käydä varmuuden vuoksi jonkun kaverin vaa'assa tarkistamassa asia.. Ei tuosta patterienkaan pitäisi olla lopussa, vaihdoin ne vasta joku aika sitten. Helkkari, jos pitää uusi vaaka ostaa.

Ahdistus taas syntyy siitä, että minua on pyydelty useampiin pippaloihin tänä viikonloppuna.. Olen nyt päättänyt olla juomatta jonkin aikaa. Ihan jo sen vuoksi, että alkoholi sisältää aivan järjettömän määrän "tyhjiä" kaloreita - kaloreita, joista ei ole keholle minkään valtakunnan hyötyä.
Toinen syy on se, että kännipäissäni olen ajoittain hieman.. ehm.. holtiton. En minä mitään moraalikrapulaa (yleensä) koe juopottelureissujen jälkeen, mutta olisi se silti varmaan ihan hyvä oppia käyttäytymään.
Kolmantena syynä mainittakoon vaikka se, että en voi olla 100% varma siitä etten syö humalassa mitään paskaruokaa jonkun hienon kuningasidean seurauksena. Taikka että en tee itselleni mitään typerää jonkun pienen poikkipuolisen sanan vuoksi.
Tekisi hirveästi mieli lähteä näkemään tuttuja, joita en ole nähnyt aikoihin, mutta osaanko pysytellä erossa alkoholista? Varsinkin kun nuo kaverit tuppaavat juottamaan minua ilmaiseksi aivan liian usein. Ja aivan liian usein repsahdan. Jos olen kuskina, silloin ei ole puhettakaan siitä että joisin itse muuta kuin vettä - pitänee siis tarjoutua kuskiksi useammin..
Tämä puoli rakkaassa häiriössä on ongelmallinen: kuka normaali ihminen miettii voiko sitä lähteä pitämään hauskaa kavereiden kanssa vai ei..? Tai kuka pakenee koko illan sipsikulhoa kuin moottorisahamurhaajaa?
Ei kai kukaan.
Noh, nähtäväksi jää että lähdenkö vai jäänkö. Toivottavasti saisin keräiltyä itseäni sen verran, että voisin vastustaa kiusauksia, mutta samalla pystyisin pitämään hauskaa.

Kuka nyt sellaista tekisi?

Eräs työntekijä hoilaa kovaan ääneen Chisun Sabotage-kappaletta: ”Mä tarvitsen mun haavojaaaaaa, syviä ja suolaisiaaaaa! Kun mikään ei tunnu miltääääään, kipu korvaa ystäväääään!”. Lopetettuaan hän tokaisee: ”Mikä ihmeen kipu korvaa ystävän? Ihme lauluja nykypäivänä sitä kehitelläänkin..”

Tästä viriää keskustelua: ”Tämä suorastaan innostaa itsensä vahingoittamiseen. Tällaiset renkutukset pitäisi kieltää!”
 

Istun hiljaa ja yritän näyttää työhön keskittyneeltä.

Keskustelu jatkuu edelleen: ” Minä en ole kyllä ikinä ymmärtänyt itsensä viiltelijöitä ja polttelijoita”. Joku viisas heittää väliin: ”Teinien juttujahan nuo tuollaiset taitavat olla”.
 

Tekee mieli vajota maan alle. Tuntuu, että käsien arvet polttavat kovemmin kuin verekset haavat.

Vieressäni oleva henkilö tokaisee: ”Mikä siinä on, että itseään pitää vahingoittaa? Olisi mukava päästä tällaisen ihmisen pään sisälle ja edes yrittää ymmärtää noin typerää toimintaa”.
Viimein eräs vanhempi työntekijä puuttuu keskusteluun: ”Ehkä sitä silloin tuntee olevansa edes elossa”.

Kiitos.