Kuinka sitä apua edes haetaan?

Opiskelu alkaa käydä rankaksi. Sitä joutuu kohtaamaan omat ongelmansa päivästä toiseen, kun ne läimitään päin näköä eri kurssien yhteydessä..
Olen alkanut miettiä, että vähättelenkö tilannettani. Olenko minä oikeasti niin sekaisin, että tarvitsisin apua? Onko minulla elämässä niin isoja asioita, etten selviä niiden kanssa yksin?
Ja ennen kaikkea: onko tuolla ketään, joka oikeasti haluaisi minua auttaa?

Ja vaikka joku minua tahtoisikin auttaa, niin osaanko ottaa avun vastaan? Tänään olen miettinyt, että millaista olisi olla "normaali".. Millaista olisi, jos osaisi nauttia elämän pienistä iloista? Millaista se olisi, jos en moittisi itseäni kaikesta minkä teen väärin? Millaista olisi, jos perusmieliala olisi siellä plussan puolella miinuksen sijasta?

En tiedä haluanko syömishäiriöstä eroon niin paljon kuin masennuksesta. Tai hitostako minä tiedän onko minulla kumpaakaan, diagnoosia ei löydy mistään mielenterveyden ongelmasta.
Välillä mietin, että olen paisutellut kaikki asiat päässäni liian suuriksi ja vain kuvittelen, että minulla on ongelmia. Ehkä kaikki ihmiset ovat sisältä samanlaisia kuin minä? Jospa minä vain olen huomionkipeä ja jotain muuta typerää?

Minne ihmeeseen minä edes menisin juttelemaan? Ja mitä sanoisin? "Öööö... Luulen olevani hieman sekaisin, mutten kuitenkaan ole ihan varma"?
Tunnistan itsessäni piirteitä, jotka tulevat ennen alavireistä jaksoa, joten sen vuoksi mietin että pitäisikö tästä puhua jollekin terveydenhoidon ammattilaiselle jo nyt.. Toisaalta taas.. Nyt olo on suht hyvä verrattuna siihen, kun olo on oikeasti huono. Mitkä ovat avunsaannin kriteerit?
Olen halunnut tappaa itseni - en halua tällä hetkellä.. Meinasin kirjoittaa, että "enää", mutta en voi olla varma tuleeko tuollainen mieliala takaisin...
On ollut kausia, jolloin en jaksa nousta sängystä - nyt jaksan.
On ollut kausia, jolloin pyrin eristäytymään kaikista - nyt edes yritän olla kontaktissa ihmisten kanssa.
Joskus olen vain nukkunut ja nukkunut ja ollut alati väsynyt - nyt ongelmana on "vain" se, etten saa unta ja/tai herään useita kertoja yössä..
Nyt en ole enää niin ahdistunut, että itkeminen olisi mahdotonta - saatan vain purskahtaa itkuun typerissä tilanteissa, joissa ei järjen mukaan edes ole mitään aihetta itkuun..
Tavallaan tuntuu, että tilanne on korjaantunut/korjaantumassa itsekseen. Toisaalta pelkään, että tilanne menee taas pahemmaksi.

Avun hakemisessa pelottaa se, että avuntarvettani ei (taaskaan) oteta vakavasti. Lisäksi pelkään sitä, että minuun isketään leima. Terveystietoni huutaisivat loppuelämäni ajan henkistä epävakauttani.