Että niin. Samaa paskaa päivästä toiseen.
torstai 27. joulukuuta 2012
perjantai 21. joulukuuta 2012
mitä haluaisin...
tahtoisin, että jokaisesta ruokailustani ei tehtäisi sirkusnumeroa.. en tahdo, että mies kyttää syönkö ja mitä syön.
en tahdo, että vanhempani utelevat puhelimitse syömisiäni todetakseen: "jos ei maistu, niin pakotat itsesi syömään".
tahtoisin, että ihmiset tajuaisivat etten ole ilkeyttäni tällainen... en minä halua piinata ihmisiä olemalla ikävä. tiedän, että masentunut voi olla läheisilleen melkoinen rasite - minä en halua olla.. haluan olla pieni ja huomaamaton.
toisaalta haluaisin jättää hoidon kesken, mutta toisaalta ymmärrän että olen juuri siellä missä minun kuuluu olla. pääsin sairaalasta kotiin ja olen nyt tiiviissä avohoidossa. tiedän, että minun pitäisi osata käyttäytyä kuin aikuiset ja ruuan pitäisi olla "vain ruokaa" vihollisuussuhteen sijaan...
haluaisin oppia hyväksymään itseni, mutta se tuntuu aivan liian vaikealta... en voi ajatella muuta kuin kertyneitä kiloja ja ällöttäviä marsuposkiani..
joulu tulee olemaan yhtä painajaista.
tiistai 4. joulukuuta 2012
Välähdyksiä menneestä...
Mieleen on viime päivinä tulvinut pieniä pätkiä menneisyydestä.
En ymmärrä.. En ole ajatellut noita asioita pitkään pitkään aikaan. En edes muistanut niiden olevan olemassa.
Osa noista kuvista, tapahtumista, välähdyksistä on niin kipeitä, etten voi niistä kirjoittaa blogiin. En edes omaan päiväkirjaani. En halua katsoa tekstiä ja muistaa. En voi puhua niistä vielä. Ehkä joskus. Nyt ne kuitenkin ovat olemassa vain oman pääni sisällä. Yritän työntää ne sinne mieleni lukittuun osaan, josta ne karkasivat, mutta aina ne tulevat takaisin...
Tässä kuitenkin nyt muutamia asioita, jotka kykenen jakamaan. En tiedä mikä merkitys niillä on, mutta kai ne jotain tarkoittavat. Ainakin ne jatkuvasti popsahtavat mieleeni siellä sun täällä..
Lääkärissä on pelottavaa. Korvaan sattuu ja tuo valkotakkinen sörkkii korvaa jollain laitteella.
Olen ehkä ensimmäisellä tai toisella luokalla. Tutkimus loppuu ja lääkäri näpyttelee tietokonettaan. Hän kysyy äidiltä painoani ja tokaisee minulle: ”Ai sinä oletkin jo niin painava”.
Jälkeenpäin ymmärrän, että tietyn kilorajan ylityksen jälkeen antibioottien ja särkylääkkeiden annostusta ei tarvitse laskea kilomäärän mukaan – tuolloin tuo tuntui pahalta. Jokin osa minussa ihmetteli: ”Olenko minä lihava?”
Olen kai kahdeksanvuotias. Kesä alkaa olla lopuillaan, on kuitenkin vielä tarpeeksi lämmintä, jotta voi olla pihalla ilman takkia. Puupinosta löydetään neljä pientä avutonta hiirenpoikaa. Niiden emo makasi kuolleena puukasan vieressä. Minä säälin noita pieniä olentoja ja halusin hoitaa ne kuntoon. Isältä sain luvan tuoda eläimet sisään, äiti oli kauhuissaan. Tein niille pesän sahanpurusta ja heinistä pieneen laatikkoon. Syötin niille maitoa pipeteillä ja heräsin hoitamaan niitä myös keskellä yötä. Laitoin niiden laatikon ylle lampun, jotta ne pysyisivät lämpiminä. Parin päivän kuluessa ne kuitenkin kuolivat yksi toisensa jälkeen. Ne olivat vielä niin pieniä… Niiden silmät eivät olleet vielä avautuneet ja kehoja peitti vain hento karvakerros. Ne eivät selvinneet ilman emoaan. En kyennyt pelastamaan niitä. Pidin niille yksin pienet hautajaiset ja hautasin ne pihakuusen alle. Hyvästelin nuo pienet olennot hellin sanoin.
Olen 14 tai 15. En osaa sanoa.. Olen puolitutun miehen huoneessa ja tuo huohottaa päälläni. Odotan ja odotan, että toimitus loppuisi. Kelloradion punainen teksti ilmoittaa kellon olevan 20 yli 12. Miehen puhelin soi, mutta hän painaa punaista luuria. Hän köhisee korvaani jotain. Mietin, miten kukaan voi nauttia seksistä. Mies tuoksuu sitruuna-mentholeilta. Jonkin ajan kuluttua hän lysähtää päälleni. Puemme vaatteet päälle jutustellen niitä näitä, jonka jälkeen mies vie minut kotiin. Lähtiessään hän tyrkkää käteeni muutaman askin tupakkaa ja pyytää minua olemaan kertomatta tapahtuneista kellekään. Auton perävalojen kadotessa seison pihallamme tupakat kädessä ja ihmettelen mitä juuri tapahtui. Mielessäni myllertää: ”Olisi nyt edes jättänyt tupakat antamatta tai maksanut kunnolla.. Huoraamaan ei ollut tarkoitus lähteä, mutta niin tässä taisi käydä – ja halvalla lähti..”
Vihaan edelleen sitruuna-mentholien hajua. Pelkkä haju saa minut ajattelemaan tuota pimeässä punaisena loistavaa kellotaulua.
Olen kai 13-vuotias. Katselen tv:stä ”Päätöntä ratsumiestä”, leffa on melkein lopussa. Yht’äkkiä äiti alkaa huutaa ja juoksee puhelin kourassa ympäri asuntoa. Hän rukoilee, ettei isä jättäisi häntä ja kiljuu, ettei voi elää ilman isää. Suljen tv:n ja lukkiudun huoneeseeni ja sisko omaansa. Äiti jatkaa kiljumista ja alkaa ilmeisesti juoda viiniä. Otan puukon tyynyn alle ja yritän käydä nukkumaan. Torkahtelen, mutta en uskalla vajota syvään uneen. Pelkään, että äiti tappaa meidät kaikki. Tapahtumasta ei puhuta koskaan. En ole vieläkään katsonut elokuvaa loppuun. Enkä taida katsoakaan.
Olen 15. Muistan puhuneeni hänelle jotain hetki sitten ja hymyilleeni ujosti – halusin olla salaa ystävällinen. Muut eivät juuri pitäneet hänestä ja osa kiusasikin. En uskaltanut nousta ryhmän painetta vastaan, olin liian heikoilla jo muutenkin. Nyt istun penkillä hänen vaatteidensa vieressä, kun tieto uppoaa tajuntaani: ”Hän on kadonnut". Elättelen toiveita ihmepelastumisesta, mutta eihän niin voi tapahtua. Vesi on liian lämmintä ja sameaa.
Tulen vanhempieni kotiin ja tunnelma on jäätävä. Kukaan ei puhu mitään. Olen 17. Nostan kissan pöydälle ja tivaan moisen käytöksen syytä. Isä katsoo minuun vakavasti ja sanoo pettyneensä minuun. Hänellä on kuulemma heikko sydän ja hän ei enää jaksa temppuiluani. Tupakointiini on yritetty puuttua ties miten, mutta hän on kuulemma väsynyt tilanteeseen. Hän huokaisee ja katsoo minuun väsyneillä sinisillä silmillään. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoo: ”Tee mitä haluat. Minä en enää välitä. Et ole enää tyttäreni”. Sisälläni myllertää, mutta suojamuurini kovettuu entisestään. Nyökkään ja painun pihalle. Istun metsään mättäälle ja annan itkun tulla äänettömästi suoraan sydämestäni. Kuivaan kyyneleeni ja odotan kasvojen punoituksen häipyvän, jonka jälkeen astelen vanhemmilleni ja istahdamme ruokapöytään. Ruokapöydässä keskustellaan niistä näistä. Äskeinen välikohtaus painetaan unohduksiin ja sitä ei mainita enää ikinä.
Olen jo aikuinen. Luulin tosissani pitäväni tuosta miehestä, jonka sängyssä makaan. Olen kuitenkin tajuamassa, että minusta ei ole tähän ihmissuhteeseen. En voi seurustella ihmisen kanssa, joka ei ajattele muuta kuin seksiä ja viinaa. Rukoilen mielessäni, että hän jatkaisi nukkumistaan ja minä saisin olla rauhassa. Mutta ei… Kädet alkavat vaeltaa siellä ja täällä.. Sanon, ettei huvita. Hän alkaa yrittää vain kovemmin. Käsken lopettaa. Ei vaikutusta. Olen selin ja hän tulee sisälleni. Kyyneleet valuvat äänettöminä poskilleni ja toivon kaiken loppuvan pian. Makaan hiljaa paikallani miehen tyhjentäytyessä minuun ja ajattelen kauppalistaa. Ikävöin eksääni, joka ei koskaan tekisi näin. Hetken kuluttua sama onneton vaakamambo alkaa alusta… Vihaan itseäni, vihaan vartaloani. Koetan olla ajattelematta mitään, mutta ajatusten sekamelskasta erottuu neonvärein lause: ”Kuole pois”.
En ymmärrä.. En ole ajatellut noita asioita pitkään pitkään aikaan. En edes muistanut niiden olevan olemassa.
Osa noista kuvista, tapahtumista, välähdyksistä on niin kipeitä, etten voi niistä kirjoittaa blogiin. En edes omaan päiväkirjaani. En halua katsoa tekstiä ja muistaa. En voi puhua niistä vielä. Ehkä joskus. Nyt ne kuitenkin ovat olemassa vain oman pääni sisällä. Yritän työntää ne sinne mieleni lukittuun osaan, josta ne karkasivat, mutta aina ne tulevat takaisin...
Tässä kuitenkin nyt muutamia asioita, jotka kykenen jakamaan. En tiedä mikä merkitys niillä on, mutta kai ne jotain tarkoittavat. Ainakin ne jatkuvasti popsahtavat mieleeni siellä sun täällä..
---
Lääkärissä on pelottavaa. Korvaan sattuu ja tuo valkotakkinen sörkkii korvaa jollain laitteella.
Olen ehkä ensimmäisellä tai toisella luokalla. Tutkimus loppuu ja lääkäri näpyttelee tietokonettaan. Hän kysyy äidiltä painoani ja tokaisee minulle: ”Ai sinä oletkin jo niin painava”.
Jälkeenpäin ymmärrän, että tietyn kilorajan ylityksen jälkeen antibioottien ja särkylääkkeiden annostusta ei tarvitse laskea kilomäärän mukaan – tuolloin tuo tuntui pahalta. Jokin osa minussa ihmetteli: ”Olenko minä lihava?”
---
Olen kai kahdeksanvuotias. Kesä alkaa olla lopuillaan, on kuitenkin vielä tarpeeksi lämmintä, jotta voi olla pihalla ilman takkia. Puupinosta löydetään neljä pientä avutonta hiirenpoikaa. Niiden emo makasi kuolleena puukasan vieressä. Minä säälin noita pieniä olentoja ja halusin hoitaa ne kuntoon. Isältä sain luvan tuoda eläimet sisään, äiti oli kauhuissaan. Tein niille pesän sahanpurusta ja heinistä pieneen laatikkoon. Syötin niille maitoa pipeteillä ja heräsin hoitamaan niitä myös keskellä yötä. Laitoin niiden laatikon ylle lampun, jotta ne pysyisivät lämpiminä. Parin päivän kuluessa ne kuitenkin kuolivat yksi toisensa jälkeen. Ne olivat vielä niin pieniä… Niiden silmät eivät olleet vielä avautuneet ja kehoja peitti vain hento karvakerros. Ne eivät selvinneet ilman emoaan. En kyennyt pelastamaan niitä. Pidin niille yksin pienet hautajaiset ja hautasin ne pihakuusen alle. Hyvästelin nuo pienet olennot hellin sanoin.
---
Olen 14 tai 15. En osaa sanoa.. Olen puolitutun miehen huoneessa ja tuo huohottaa päälläni. Odotan ja odotan, että toimitus loppuisi. Kelloradion punainen teksti ilmoittaa kellon olevan 20 yli 12. Miehen puhelin soi, mutta hän painaa punaista luuria. Hän köhisee korvaani jotain. Mietin, miten kukaan voi nauttia seksistä. Mies tuoksuu sitruuna-mentholeilta. Jonkin ajan kuluttua hän lysähtää päälleni. Puemme vaatteet päälle jutustellen niitä näitä, jonka jälkeen mies vie minut kotiin. Lähtiessään hän tyrkkää käteeni muutaman askin tupakkaa ja pyytää minua olemaan kertomatta tapahtuneista kellekään. Auton perävalojen kadotessa seison pihallamme tupakat kädessä ja ihmettelen mitä juuri tapahtui. Mielessäni myllertää: ”Olisi nyt edes jättänyt tupakat antamatta tai maksanut kunnolla.. Huoraamaan ei ollut tarkoitus lähteä, mutta niin tässä taisi käydä – ja halvalla lähti..”
Vihaan edelleen sitruuna-mentholien hajua. Pelkkä haju saa minut ajattelemaan tuota pimeässä punaisena loistavaa kellotaulua.
---
Olen kai 13-vuotias. Katselen tv:stä ”Päätöntä ratsumiestä”, leffa on melkein lopussa. Yht’äkkiä äiti alkaa huutaa ja juoksee puhelin kourassa ympäri asuntoa. Hän rukoilee, ettei isä jättäisi häntä ja kiljuu, ettei voi elää ilman isää. Suljen tv:n ja lukkiudun huoneeseeni ja sisko omaansa. Äiti jatkaa kiljumista ja alkaa ilmeisesti juoda viiniä. Otan puukon tyynyn alle ja yritän käydä nukkumaan. Torkahtelen, mutta en uskalla vajota syvään uneen. Pelkään, että äiti tappaa meidät kaikki. Tapahtumasta ei puhuta koskaan. En ole vieläkään katsonut elokuvaa loppuun. Enkä taida katsoakaan.
---
---
---
Olen jo aikuinen. Luulin tosissani pitäväni tuosta miehestä, jonka sängyssä makaan. Olen kuitenkin tajuamassa, että minusta ei ole tähän ihmissuhteeseen. En voi seurustella ihmisen kanssa, joka ei ajattele muuta kuin seksiä ja viinaa. Rukoilen mielessäni, että hän jatkaisi nukkumistaan ja minä saisin olla rauhassa. Mutta ei… Kädet alkavat vaeltaa siellä ja täällä.. Sanon, ettei huvita. Hän alkaa yrittää vain kovemmin. Käsken lopettaa. Ei vaikutusta. Olen selin ja hän tulee sisälleni. Kyyneleet valuvat äänettöminä poskilleni ja toivon kaiken loppuvan pian. Makaan hiljaa paikallani miehen tyhjentäytyessä minuun ja ajattelen kauppalistaa. Ikävöin eksääni, joka ei koskaan tekisi näin. Hetken kuluttua sama onneton vaakamambo alkaa alusta… Vihaan itseäni, vihaan vartaloani. Koetan olla ajattelematta mitään, mutta ajatusten sekamelskasta erottuu neonvärein lause: ”Kuole pois”.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
