Tunteiden sekamelska.

Että voikin pienestä mennä pienen ihmisen pää aivan pyörälle...
Typerä minä, mitä olen taas mennyt tekemään?
Tuntuu siltä, että olen ihastumassa/ihastunut erääseen mieheen. Eieieiei...
Ihan kaveripohjalta ollaan tunnettu jo jonkin aikaa, mutta nyt minä hölmöläinen näen tässä miehessä jotain.
En edes tarkkaan tiedä mitä, hän on niin erilainen kuin miehet, joista yleensä kiinnostun..


Tiedän, että jos en olisi varattu, niin välillämme olisi todennäköisesti jo tapahtunut jotain.. Muutamaan otteeseen, kun on ottanut "muutaman" (liikaa?), olen ajautunut tämän miehen kanssa kaksin jonnekin, mutta kontrolli on pysynyt. Mitään lohdutus-tukansilitystä fyysisempää ei ole tapahtunut.

Tilanne on todella ahdistava, koska eipä minulla ole juuri ihmistä, jolle puhua tilanteesta... Miehelle nyt kaikkein viimeksi tästä menen mitään sanomaan ja hyvät kaverit tietävät miehen, joten ei sekään ole hyvä vaihtoehto - siitä seuraisi vain kyttäystä, moralisointia ja joku kännipäissään vielä lipsauttaisi tämän joko omalle ukolleni tai sitten tälle toiselle tapaukselle..


En tiedä mitä minun pitäisi ajatella tästä... Tuntuu sinänsä pöhköltä, koska meillä oli taas miehen kanssa"hyvä kausi" meneillään ja olo tuntui hyvältä juuri hänen kanssaan.
Miksi minä olen näin kova ihastumaan?

En tiedä. Voi huokaus.

ps. syömiset ovat menneet ihan reisille (tai tarkemmin ajateltuna: reisiin).
En tykkää itsestäni yhtään. Voisi joskus vaikka koettaa hallita itsensä, mutta ei.

Syys(?)masennus

Tänään on ollut hirveän masentava päivä jostain syystä.. En oikein tiedä miksi mieli on mustana, mutta on tuntunut tosi pahalta.
Vähän ehkä itkettääkin, mutta ei se itku silti tule.
En tiedä mikä helvetti minua taas vaivaa.. Minulla on kuitenkin asiat hyvin verrattuna moneen muuhun, mutta silti on angstikas olo..
Ja nyt kun ajattelen sitä kuinka jollain muulla on asiat huonommin, niin tulee syyllinen olo omasta masennuksen poikasesta.
Ihana oravanpyörä.



Jo aamulla olo oli surkea. Teki mieli jäädä sängyn pohjalle ja lötköttää siellä koko päivä tekemättä mitään.
Tämä "loistava" suunnitelma ei kuitenkaan onnistunut, koska koira tuli herättämään yhdeksän kantturoissa vatsa kuristen.
Tuona hetkenä vitutti suunnattomasti, mutta näin jälkeenpäin ajattelen, että onpa hyvä että tuli hankittua koira, koska se pitää yllä tiettyjä rutiineja arjessa ja en voi täysin passivoitua ja jäädä kotiin piileskelemään.

Huvitin itseäni tänään googlailemalla tuttujen nimiä ja lukemalla mitäs kaikkea ihmiset netissä tai sen ulkopuolella puuhailevat (hullulla on halvat huvit vai miten se meni?).
Törmäsin sitten isäni kirjoituksiin eräässä paikassa.. Niiden perusteella luulen, että hän on luullut minun käyttäneen huumeita yläasteikäisenä.
Tuo jostain syystä satuttaa tosi kovaa. Ei sillä enää pitäisi olla mitään väliä, mutta silti sydän itkee verta noinkin suuren luottamuspulan vuoksi.
En ollut teininä mikään unelmalapsi vaan varsinainen hirviö, mutta en minä nyt sentään noin hirveä ollut! :(
Kaikki ne syyt mitä hän on luetellut... Kiva, kun heti oletetaan se pahin ja kamalin vaihtoehto.. Heti ajatellaan, että kun lapsen käytöksessä on jotain "vikaa", niin se johtuu aineista eikä voida lähteä etsimään oikeaa syytä vaan pidetään omaa olettamusta oikeana..

Yläasteella olin jossain vaiheessa masentunut ja syömishäiriöinen, mutta kukaan ei tuntunut huomaavan. Beck-testit näyttivät järkyttäviä lukemia. Masennustestin tulos ohitettiin 8.luokan terveystarkastuksessa olankohautuksella ja kysymyksellä: "oliko sinulla huono päivä, kun täytit tätä?".
Mitäs se Pirttis-15v muuta kuin paniikissa sopertaa, että juu niinhän se olikin. Kovasti joutui taistelemaan itkua vastaan. Muistan tuon vielä kuin eilisen.
Eikä siis tehty mitään jälkiseurantoja tms. Sanottiin vain, että tule tänne, jos on ongelmia...
Jälkeenpäin miettii, että millainen elämä minulla olisi jos minut olisi "pelastettu" teininä.. Olisinko normaali? Voisinko olla jatkuvasti ajattelematta syömistä ja painoa ja kaloreita ja sitä miltä kehoni näyttää?

8.-9.luokka meni siinä, että lojuin vain kotona, en jaksanut tehdä mitään ja koulu meni yhdessä vaiheessa ihan puihin... Sitten vanhemmat alkoivat painostaa ja hönkiä niskaan, joten aloin panostaa kouluun kunnolla (jopa liikaa?) ja he jättivät minut rauhaan.
En käynyt juuri missään, paitsi urheilutreeneissä. Isä oli vain tyytyväinen, kun olin päässyt pois "huonoista piireistä". Novittujee.
Nyt olen ehkä hieman katkera (en edes tiedä kenelle), koska monilla tuntemillani ihmisillä on "sydänystäviä" peruskoulusta ja minulla ei ole. Minulla on muutama kaveri, joita tapaan noin kerran vuoteen. Minulla ei ole ketään kenen kanssa nauraa hauskoille peruskouluaikaisille muistoille. Minulla ei juuri edes ole muistoja noista ajoista..

Jotenkin onnistuin nousemaan tuosta suosta ilman ammattiapua. En ymmärrä että miten.
Iso kiitos nykyiselle avomiehelle, jonka tapasin juuri peruskoulun päätyttyä. En tiedä missä olisin ilman häntä.
En tiedä kuinka kauaksi aikaa olisin jäänyt edelliseen parisuhteeseeni ja en tiedä kuinka kauan olisin joutunut pelkäämään saavani turpaani tuolloiselta poikaystävältäni.
Mutta se siitä. Ollutta ja mennyttä.
Silti se ollut ja mennyt vaivaa nykyhetkenäkin...

Siinä päivän historiapläjäys, nyt takaisin tähän päivään:
Koneella istuskelun jälkeen piti jossain välissä lähteä kouluun... Oli kyllä sellainen olo, että kiviäkin kiinnostaa.
Raahauduin luokkaan ja istahdin suht "turvalliseen" paikkaan, eli ihmisten väliin, joiden tiedän olevan hiljaisia = jättävän minut rauhaan.
Siinä se pari tuntia vierähti, omien ajatusten parissa.
Tuntien jälkeen suoriuduin tupakalle ja seisoskelin siellä, olin muille kuin ilmaa. En yhtään ihmettele, enpä ole kovin iloisella mielellä ollut viime aikoina..
Jossain vaiheessa jotkut jo tutummiksi tulleet ihmiset alkoivat kysellä onko minulla kaikki ok, kun olen niin hiljainen. Sivuutin kysymykset mutisemalla jotain väsymyksestä.

Tämä tässä onkin outoa.. Toisaalta toivoisin, että voisin avautua tuntemuksista jollekin ja toisaalta taas en tahdo kenenkään tietävän.
Toisaalta haluan itkeä jonkun olkapäätä vasten kuinka paha minulla on olla ja taas toisaalta haluan, että ihmiset jättävät minut rauhaan.
Miksi minä en osaa olla onnellinen?

Rättipuhkipoikki

Tulipas heitettyä hyvä lenkki, joku 12 kilsaa. Ehkä enemmänkin!
Nyt on paikat ihan tohjona, mutta tiedänpähän liikkuneeni ja kaloreitakin paloi siis jokunen.

Paino on pyörinyt siinä 56kilon paikkeilla. Yksi päivä oltiin taas lukemissa 55,7. Tosin tuolloin olin oksentanut koko yön, joten sitä ei lasketa kuivumisen takia..
Mutta kyllä minä vielä tuonne viiteenviiteen pääsen! Aivan varmasti!
Ehkä alemmaskin?

Tapasin muuten mielettömän laihan tyttösen (tai noh, nuoren naisen) tässä joku aika sitten.
Hänen reitensä olivat niin kapeat.. Minun käteni on varmaan hänen reitensä paksuinen -__-

Olen melko hyvin päässyt yli kalorien tarkalleen laskemisesta. Toki mietin päässäni jatkuvasti paljonko mikäkin sisältää kaloreita ja mikä olisi vähäkalorisin ruokavaihtoehto jne jne.
Mutta... Saas nähdä lipeänkö taas entisiin tapoihini..
Saattaa olla, koska saatiin koulusta tehtävä pitää ruokapäiväkirjaa viikon ajalta. Ja tuolloin pitää laskea ruuasta saatu energia sekä hiilarit, protskut, rasvat & kuidut..
Sitten kommentoidaan toistemme syömisiä miten voisi syödä terveemmin jne.
Pitkään olen vitkuttanut tuon tehtävän aloittamista juuri lipeämisen pelossa, mutta tänään sitten otin kynän kauniiseen käteen ja aloitin.
Onhan tämä vähän tällainen hyppy tuntemattomaan, saa nähdä miten käy. En minä edes tiedä miksi välttelen kalorien laskemista paperille/koneelle, koska teen sitä kuitenkin päässäni jatkuvasti.

Voi persikka...

Nyt on syömiset menneet ihan pitkin helvettiä siitä lähtien kun opiskelu alkoi.
Tai jos syömiset ovat olleet ok, niin enköhän minä kosauta homman ryyppäämisellä...
Pitää varmaan taas ihan aikuisten oikeasti alkaa laskea kaloreita...
En ole uskaltautunut käymään vaa'alla ilman vaatteita pitkään pitkään aikaan. Tänään vaaka näytti "normaalivaatetuksessa" 58,5kg. Perse.

En tajua itseäni. Tuntemukseni pomppivat laidasta laitaan joko päivien, tuntien, minuuttien tai sekuntien aikana..
Ensin olen sitä mieltä, että voin syödä kuten haluan ja en ole lihava vaan normaali ja nätti tyty.
Seuraavaksi vajoan jonnekin pohjamutiin ja ajattelen (tiedän?) olevani edellä mainittujen vastakkainen osa. Lihava, ruma ja kaikkea muuta kuin normaali.
Lisäpainetta tuottaa se, että joudun pitämään ajatukset ominani. Jos avaisin suuni väärille ihmisille, niin luultavasti opiskelu loppuisi siihen.
Ja sitä en halua. Aivan järjettömän paljon olen koulun alusta tykännyt ja tämä on sitä mitä haluan tehdä, en tahdo pilata tätä.
Joten jatketaan samaa rataa.

Ahdistuin muutama päivä sitten aivan todella paljon, kun eräs ihminen (josta on itseasiassa tullut minulle hyvä ystävä lyhyessä ajassa), alkoi puhumaan  useamman ihmisen läsnäollessa avoimesti "menneestä" syömishäiriöstään ja siitä miltä se tuntui ja kuinka se elämään vaikutti.
Tuntui siltä kuin hän olisi puhunut minun suullani ja minun ajatuksistani ja tuntemuksistani.
Tuntui myös siltä, että osa ihmisistä vilkuili minuakin turhan pitkään. Mieleni luultavasti oikkuilee taas omiaan, mutta minua ahdisti nimenomaan se, kun tuntui että osa katsoi minua "tietävästi".
Enköhän minä kuvitellut tuonkin.
On se ihmismieli kummallinen juttu.

Täytyy tähän väliin kertoa järkytyksestä, johon törmäsin jokunen aika sitten...
Näin muutaman vuoden tauon jälkeen all-time-favorite-real-thinspoani.
Ja mitä on tapahtunut sille mielettömän laihalle ja kauniille tytölle?
+20kg
Näytin varmaan tältä: "O_O", kun näin hänet.
Tavallaan masennuin, koska hän oli sellainen ihminen jonka tiesin olevan laiha ilman mitään kuvamanipulaatioita ja muuta paskaa.

Minulla oli myös hirveitä vaikeuksia työasun tilaamisen kanssa... Koetin eri kokoja varmaan kuudesti ja en silti osannut sanoa, että ovatko sopivanoloiset vaatteet sittenkin liian pieniä.
Tilaamani paita oli kokoa 34 ja alaosa S-kokoa..
Kaipa nuo ovat oikeanlaiset. Käytän kuitenkin koon 34 takkia päivittäin ja se ei purista tai ahdista ja käyttämäni koon 36 housut ovat liian suuret vyötäröltä...
Ei ainakaan auta tästä enää lihoa pätkääkään!

Olen myös pohtinut terveystarkastukseen menoa. Tavallaan haluaisin hyödyntää tuon "kouluuntulotarkastuksen", mutta toisaalta en halua alkaa selittelemään mitään.
Mutta tuskinpa minulta mitään sen enempiä aletaan edes kysellä. Tukevasti normaalipainon rajoissa olen kuitenkin.
Ja tämä "tukevasti normaalipainoisuus" laittaa minut ajoittain kyseenalaistamaan syömishäiriöni. Ajoittain tuntuu, että kunhan olen kuvitellut koko paskan ja olen taantunut angstikkaan teinin tasolle.
Tuntuu siltä, että olen ihan kunnossa, koska tuolla on paljon minua hoikempia ihmisiä, joilla on oikeasti asiat huonommin kuin minulla.
Tuntuu, että minulla ole "oikeutta" valittaa tilastani/ajatella olevani syömishäiriöinen, koska olen kaikin puolin terve.
Ei mitään vikaa missään.
Kunhan kuvittelen ja kitisen omiani.