Tämä on taas yksi näistä lukemattomista yöllisistä pohdinnoista, joilla ei ole vastausta. Ajatukset vain pyörivät päässä ja tuntuu, että on pakko saada ne ulos..
Milloin ihmeessä onnistuin sössimään elämäni tällä tavalla ja tekemään muidenkin elämän vaikeaksi?
Milloin olkapäälleni istui tuo pieni ja kaunis piru, joka alkoi kuiskia korvaani? Milloin aloin uskoa sen puheita?
Mihin minä itse olen kadonnut? Kuka minä olen?
Miksi minä olen edes syntynyt tänne?
Uskoin selviäväni viikonlopusta hienosti ilman miestä. Olin ihan oikeasti sitä mieltä.
Joka suunnasta tulee jatkuvasti huolta ja kyselyä siitä, että jaksanko minä ja pitäisikö minun hetki käydä "lepäämässä".
"Ei, minä pystyn olemaan kotona. En kaipaa intensiivisempää hoitoa. Kaikki on ihan tarpeeksi hyvin"
Tuntuu, että minä olen nyt päässyt avoyksikössä kiinni niihin sielun haavoihin ja yritän hitaasti parannella niitä.. En halua suljetulle. En ole niin huonossa kunnossa. Enkä varsinkaan niin laiha, että ympärivuorokautinen hoito olisi tarpeen.
Jos minut pistetään ulos tuolta nykyisestä paikasta, en tiedä mitä teen.. Tuntuu, että nyt joutuu koko ajan pelkäämään, että matto rykäistään pois jalkojen alta.
Voi hitto. Osaan näköjään valehdella jopa itselleni.
Heti ensimmäiseksi sain tyhjässä kodissa paniikkikohtauksen ja piti sitten taas vaihteeksi vähän lääkitä mieltä tasaisemmaksi. Sain onneksi unenpäästä kiinni ja nukuin muutaman tunnin.. Säpsähtelin jatkuvasti hereille, koska olin varma että asunnossa oli joku. Hereillä ollessani olin kuulevinani puhetta tai näkevinäni hahmoja.
Olo oli aivan hirveä. Epätodellinen.
Jatkuvasti mielessä on ollut ajatuksia liittyen itsensä vahingoittamiseen:
"Tee se. Tee se.
Olet yksin.
Ota veitsi.
Viillä. Syvään.
Ota pillerit. Kaikki."
Olen kyennyt vastustamaan ajatuksia. En jaksa selittää jälkiä. En myöskään halua, että mies löytää kotiin tullessaan myös fyysisesti kylmenneen emännän.
Onneksi mies tulee huomenna kotiin. En jaksa olla enää yksin itseni kanssa.
