Ahdistaa, masentaa ja vituttaa.
Pienen hetken pystyin jopa vuodattamaan muutaman kyyneleenkin, mutta sitten ne katosivat taas.. Olisi helpottavaa osata itkeä, mutta minkäs teet kun et siihen pysty. Tosin en tiedä, että auttaisiko se vuolaasti parkuminenkaan - ehkä, en oikein muista millaista on nyyhkiä kuin Niagaran putous.
Nyt olen vasta tajunnut, että minulla on kohta kusiset paikat edessä.. En ymmärrä miten olen saattanut elämäni tähän pisteeseen, että seison kaulaani myöten paskassa.
Kohta pitäisi löytää asunto, mutta aina kun olen soittanut ja kysynyt, niin eiköhän asunnon vuokraaja ole joku joka on valmis kivittämään lemmikkini.. Tai sitten asunto on mielettömän kallis.
Nytkin rahat ovat loppuneet ja elukan ruokakin on ostamatta. Ja tuet tulevat vasta perjantaina... Miten minä selviäisin, jos pitää muuttaa kalliimpaan..? En mitenkään.
Lisäksi kesätyöasiat stressaavat ihan mielettömästi. Ei ole vieläkään kuulunut pihaustakaan mistään paikasta mihin olen hakenut.. Tämä on niin minun tuuriani.. En ole ikinä saanut kunnollista kesätyötä vaan olen aina raatanut niska limassa mielettömän huonolla palkalla.. Eli suomeksi: olen tehnyt puhelintyötä tai siivonnut.
Nyt harmittaa mielettömästi, että hain opiskelemaan... Itse opiskelu ei niinkään vaan se, että olet kesäisin täysin tyhjän päällä.
Jotenkin tuntuu, että ongelmat pamahtavat aina kertarysäyksellä vasten kasvoja.. Mikseivät ne voi hipsutella yksitellen elämääni vaan niiden pitää aina ottaa kaveritkin mukaan?
Ihan niin kuin asuntoasioista murehtiminen ei olisi tarpeeksi, niin terveyskin uhkaa pettää. Pari päivää olin sairaalassa tarkkailussa. Ei mitään kummempia toimenpiteitä tehty ja pääsin kotiin pienehkön lääkearsenaalin kanssa.
Pari viime päivää onkin mennyt täysin lääkepöllyssä. Siispä pahoittelen jos teksti on sekavaa, kerrankin saan syyttää siitä jotain muuta kuin surkeaa kirjallista ulosantiani.
Ja surkeaa oloani ei helpota yhtään se, että eräs exän sukulainen ilmaisi harvinaisen selvästi, että minusta ei ole mihinkään ja hän ei ymmärrä kuinka ex jaksaa hyysätä minua. Kuuluisin kuulemma kadulle sosiaalihuollon asiakkaaksi ja olisi kuulemma kaikkien kannalta parasta, jos en olisi syntynytkään - ja kun tälle jo tapahtuneelle syntymälle ei voi mitään, niin toisiksi paras vaihtoehto olisi se, että kuolla kupsahtaisin.
En ymmärrä miksi otan tämän ihmisen sanomisista niin paljon itseeni...
En myöskään ymmärrä mistä tuo viha johtuu. En ole tälle ihmiselle tehnyt mitään.
Joka tapauksessa tämän henkilön sanat tuntuivat todella pahalta ja saivat minut miettimään asioita.. Asioita, joita en ole miettinyt moneen moneen moneen vuoteen. Pahoja asioita, joita kenenkään ei pitäisi miettiä.
Toinen vanha ystäväni Itsetuhoisuus on siis luikertelemassa takaisin.
Kun olin Sen Erään luona itsekseni tupakalla parvekkeella, säikähdin kun huomasin miettiväni miltähän tuntuisi mätkähtää kuudennesta kerroksesta katuun. Lisäksi tajusin sen, että kanniskelen nyt jatkuvasti mukanani lääkkeitä, joilla ei olisi vaikeaa lopettaa elämäänsä.
On minulla kuitenkin vielä voimaa vastustaa tuota vittumaista pirulaista, joka yrittää päästä päänuppini sisäpuolelle..
En minä elämääni tahdo lopettaa. Ainakaan nyt.
Minulla on hyviä ystäviä. Ihan oikeita ystäviä mielenterveysongelmien tarjoaman ystävyyden sijasta.
Ja Se Eräs.
Nyt päähäni on kyllä putkahdellut aatoksia siitä, että miten Se Eräs jaksaa minua katsoa. Tai miten hän jaksaisi minua, jos oikeasti tietäisi mitä kaikkea minun sairaassa mielessäni oikein liikkuu.
Mietin, että hän ansaitsisi paljon paremman ja kauniimman tytön.
Tytön, joka olisi kokonainen - ei sisältä rikkinäinen kuten minä.
Tytön, joka toisi hänelle auringon - pelkään, että loppujen lopuksi tämäkin päättyy myrskypilviin.
Tytön, joka tekisi hänet onnelliseksi - minä olen vain onnen varjo.
