Onnen sirpaleet

Heti alkuun pyydän anteeksi rivitystä, joka todennäköisesti ei
taaskaan toimi. Kirjoitan nykyään postaukset lähinnä puhelimella,
koska en uskalla käyttää omaakaan läppäriäni. En halua, että mies
tajuaa kuinka syvälle tähän kuraan olen itseni taas onnistunut
upottamaan..
Tästä päästäänkin itse aiheeseen: onni ja onnellisuus. Milloin olen
viimeksi tuntenut noita tunteita? Suoraan sanottuna en muista. En edes
tiedä voinko enää olla onnellinen. Mitä jos onni on loppuunkulutettu
minun osaltani?

Kaiken järjen mukaan minulla pitäisi olla monia syitä onneen. Näin
ainakin ihmiset sanovat.
Minulla on avomies, lemmikki, harrastus ja ulospäin eheä perhe.
Pinnan alla kumminkin kytee. Perheeni on aina ollut täynnä
salaisuuksia ja en varmaan vieläkään tiedä puoliakaan niistä. Tiedän
kuitenkin jo ihan tarpeeksi. Omasta mielestäni liikaakin. Onko siis
mikään ihme, että sairastan "salaisuuksien sairautta"? Sitähän
syömishäiriö on - salaisuuksia salaisuuksien perään.

Avoliitto rakoilee. Jatkuvasti on kinaa syömisestä ja
syömättömyydestä. Avomies taitaa pikkuhiljaa kyllästyä
sairastamiseeni. Enkä ihmettele yhtään. Ihmettelen miten hän on tähän
asti jaksanut oikutteluani.. Ehkä sen takia, että hän oikeasti luulee
minun olevan paranemassa eikä päinvastoin.

Harrastuksesta olen joutunut ainakin väliaikaisesti luopumaan. Ei ole rahaa.
Lemmikistä luopumista olen myös harkinnut. Koen etten ole sille
tarpeeksi hyvä emäntä ja sen olisi parempi olla jonkun muun luona.
Ehkä kaikkien olisi parempi olla ilman minua. En osaa mitään muuta
kuin aiheuttaa huolta ja surua - olla kuristavana riippakivenä.

Ahdistaa. Haluaisin vain nukkua ja olla ajattelematta mitään.

Liisana Ihmemaassa

Niin.. Olen ilmeisesti pudonnut kaninkoloon ja kopsahtanut
syömishäiriön salaiseen maailmaan ja siellä kökötän. Ihmettelen
kaikkea kummaa ja en osaa kaivata kotia tai normaalia elämää.

Välillä tuntuu, että en edes ole sairas. Muut vain väittävät niin.
Poikaystävän kanssa tulee sanomista syömisestä ja ruuasta lähes joka
päivä vaikka olen sanonut, ettei minua tarvitse holhota..
Omahoitaja huomauttelee ruokailusta tasaiseen tahtiin ja lääkäri on
lähestulkoon väittänyt minua valehtelijaksi potilaskertomuksessani...
Olen onnistunut pitämään painon sovituissa rajoissa, mutta ulkoinen
olemukseni kuulemma antaa olettaa muuta. Tästä voisi jo melkein vetää
hernarit nokkaan, mutta en jaksa.. Ei minulla ole mitään intressejä
huijata hoitohenkilökuntaa, koska pakkohoidossa en ole - jos alkaisin
jauhamaan paskaa, se olisi melkein sama kuin että lähtisi kävelemään
tuolta.
En osaa nähdä ongelmaani niin vakavana kuin sen väitetään olevan.
"Vaikea anorektinen oireilu" - hohhoijjaa... En ole kävelevä luuranko,
en paastoa, hormonitoiminta ja kaikki labrat ok. Että niin.
Jotenkin nuo kommentit saavat minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi
ja huonoksi syömishäiriötä sairastavaksi: jumankuta, en osaa tätäkään
tehdä "oikein".

Välillä pulpahtaa mieleen, että voisi lähteä taas osastolle vähän
lepäämään, mutta ei... Ensinnäkin minulla ei ole rahaa, toiseksi en
halua tuottaa kaikille pettymystä ("sä voit nyt jo niin paljon
paremmin"). Ja kolmanneksi: en kestäisi sitä vahtaamista ja asioista
tivaamista...
Toistaiseksi kotona olen pärjännyt ja näillä mennään. Olen onnistunut
olemaan vahingoittamatta itseäni ja ihan koko ajan ja jokapäivä ei tee
mieli tappaa itseään. Kai sekin on jo alku jollekin?

Mitä olen itselleni tehnyt?

Tämä on taas yksi näistä lukemattomista yöllisistä pohdinnoista, joilla ei ole vastausta. Ajatukset vain pyörivät päässä ja tuntuu, että on pakko saada ne ulos..

Milloin ihmeessä onnistuin sössimään elämäni tällä tavalla ja tekemään muidenkin elämän vaikeaksi?
Milloin olkapäälleni istui tuo pieni ja kaunis piru, joka alkoi kuiskia korvaani? Milloin aloin uskoa sen puheita?
Mihin minä itse olen kadonnut? Kuka minä olen?
Miksi minä olen edes syntynyt tänne?

Uskoin selviäväni viikonlopusta hienosti ilman miestä. Olin ihan oikeasti sitä mieltä.
Joka suunnasta tulee jatkuvasti huolta ja kyselyä siitä, että jaksanko minä ja pitäisikö minun hetki käydä "lepäämässä".
"Ei, minä pystyn olemaan kotona. En kaipaa intensiivisempää hoitoa. Kaikki on ihan tarpeeksi hyvin"

Tuntuu, että minä olen nyt päässyt avoyksikössä kiinni niihin sielun haavoihin ja yritän hitaasti parannella niitä.. En halua suljetulle. En ole niin huonossa kunnossa. Enkä varsinkaan niin laiha, että ympärivuorokautinen hoito olisi tarpeen.
Jos minut pistetään ulos tuolta nykyisestä paikasta, en tiedä mitä teen.. Tuntuu, että nyt joutuu koko ajan pelkäämään, että matto rykäistään pois jalkojen alta.

Voi hitto. Osaan näköjään valehdella jopa itselleni.
Heti ensimmäiseksi sain tyhjässä kodissa paniikkikohtauksen ja piti sitten taas vaihteeksi vähän lääkitä mieltä tasaisemmaksi. Sain onneksi unenpäästä kiinni ja nukuin muutaman tunnin.. Säpsähtelin jatkuvasti hereille, koska olin varma että asunnossa oli joku. Hereillä ollessani olin kuulevinani puhetta tai näkevinäni hahmoja.
Olo oli aivan hirveä. Epätodellinen.

Jatkuvasti mielessä on ollut ajatuksia liittyen itsensä vahingoittamiseen:
"Tee se. Tee se.
Olet yksin.
Ota veitsi.
Viillä. Syvään.
Ota pillerit. Kaikki."
Olen kyennyt vastustamaan ajatuksia. En jaksa selittää jälkiä. En myöskään halua, että mies löytää kotiin tullessaan myös fyysisesti kylmenneen emännän.

Onneksi mies tulee huomenna kotiin. En jaksa olla enää yksin itseni kanssa.

Huonon olon purkamista

Olo on aivan hirveä.. Pari viime yötä on mennyt tavallista
levottomammin ja unen ja valveen rajalla heiluen. Unet ovat olleet
kaameita painajaisia ja hereillä ollessa miettii itsensä
satuttamista/tappamista.
Vielä ei olla niin syvällä kuin viime kesänä ennen osastojaksoa ja
toivon, etten niin alas sukellakaan. En halua osastolle. En halua,
että minulta viedään taas kaikki päätäntävalta. "Päivähoito" on
mielestäni aivan riittävä tässä tilanteessa.
Läheiset ovat alkaneet kiinnittää taas enemmän huomiota syömisiini ja
mies käyttää usein lausetta: "ota nyt minun mielikseni". Ja minähän
otan ja sisimmässä ahdistaa entistä enemmän. Ahdistun lämpimän ruuan
syömisestä, mutta en halua tuottaa miehelle turhaa huolta. En minä
ansaitse huomiota ja huolehtimista. Selviän kyllä omalla tavallani.

Nyt ahdistuneisuutta lisäävät lähestyvä vappu ja siihen liittyvät
juhlat.. En osaa päättää menenkö perinteeksi muodostuneeseen
kaveriporukan vappuriehaan vai en. En ole nähnyt isoa osaa näistä
ihmisistä vuoteen ja en jaksa selittää missä olen ollut ja mitä
tehnyt. Varsinkaan kun olen tällainen läskipallero. "Lol, joku
syömishäiriö-wnb"..
Sukujuhliin on pakko mennä. Ei kiinnosta yhtään.
Finanssiasiat ovat täysin päin persettä ja kaikki mahdolliset virastot
tivaavat lisäselvityksiä hoidon etenemisestä.
Äitini myös vaivaa minua jatkuvasti kysymyksellä: "No, oletkos sinä
edistynyt yhtään siellä.. Siellä paikassa?". Hän ei ikinä käytä
nykyisestä paikasta oikeaa nimitystä vaan kiertää sen jotenkin. Kai se
on hävettävää, kun oma tytär on hullu.
Kotona on miehen kanssa sanomista milloin mistäkin. En enää jaksa
sanoa mielipiteitäni vaan koen pääseväni helpommalla tekemällä
miehelle mieliksi.

On kyllä sellainen olo, ettei haittaisi yhtään jos jäisin vahingossa rekan alle.

p.s. tekstin rivitys on todennäköisesti aivan perseellään - kirjoitin
postauksen puhelimellä. koettakaa siis olla välittämättä tuosta.

Ketutusahdistusmasennus

En ole kirjoittanut mitään aikoihin, koska:
a) elämässäni ei ole tapahtunut mitään ihmeellistä
b) tuntuu, että olen kirjoittanut kaikki asiat sataan kertaan.. Yyyyy, olen yhä läski ja syöminen on yhä harvinaisen rajoittunutta
c) olen ollut niin helvetin väsynyt, etten ole jaksanut suunnata energiaa blogiin...

Eli lyhyt yhteenveto siitä mitä minulle kuuluu:
Mieliala on jossain miinuksen puolella. Aamuisin ei tee mieli nousta sängystä vaikka olisi hereillä. Öisin mietin itseni tappamista, mutta en aio tehdä sitä. En halua epäonnistua myös siinä.
Syöminen ahdistaa ihan jumalattomasti ja syömiset ovat rajoittuneet pariin hassuun ruokaan, joita voi syödä "hyvällä omallatunnolla". Aika ajoin tulee sitten mäsäytettyä, mutta luojan kiitos ahmiminen ei ole enää lähelläkään viime keväistä ja oksentelut ovat jääneet pois.
Arkisin käyn hoidossa ja se jatkuu näillä näkymin vuoden loppupuolelle asti. Siellä tosin tasaiseen tahtiin muistutellaan, että jos paino laskee liikaa, en voi enää jatkaa siellä. En tajua miksi tuosta jauhetaan jatkuvasti, koska en ole lähelläkään lääkärin asettamaa "painorajaa". Tiedän painon laskeneen hieman osastolta pääsemisen jälkeen, mutta ei se niin paljoa ole laskenut että siihen pitäisi kiinnittää sen kummempaa huomiota.
Vanhat asiat lyövät jatkuvasti päin näköä kuin härskiintyneet sillit. En jaksaisi ajatella niitä, mutta en jaksa enää pitää ajatuksia poissa. Tuntuu, että pään sisällä oleva suojamuuri on rapistunut. En enää osaa blokata asioita mielestäni samalla tapaa kuin ennen ja se nostaa ahdistuksen määrää..
Nyt ahdistus alkaa aika ajoin olla sietämätöntä (eli tarvittavaa lääkitystä pitää nappailla silloin tällöin), koska olen onnistunut hankkimaan itselleni jonkin sortin rasitusvamman jalkaan ja nyt täytyy olla levossa toistaiseksi.. En kestä tätä liikkumattomuutta! Tuntuu, että turpoan kuin ilmapallo.. Syödessä ajattelen vain kuinka ruoka muuttuu rasvaksi ja menee paikkoihin x, y ja z.. Toivottavasti kohta saisi edes kävellä hieman, niin olo voisi helpottua.. Sitten kun itse tajuaisi olla liikkumatta liikaa, niin se olisi hyvä asia.

Vinkiksi kaikille: kun terveydenhuoltohenkilöstö sanoo, että liikkumista täytyy rajoittaa kipuilun takia, tee se ajoissa. Helpottaa myöhempää olemista ja elämistä.

Eipä tässä muuta. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

mielialalääkkeiden ja väkivaltarikosten yhteys ja siihen liittyvä keskustelu

viimeviikolla jompikumpi iltaroskista uutisoi aluillaan olevasta
tutkimuksesta, jonka tarkoituksena on selvittää SSRI-lääkityksen
yhteyttä väkivaltarikoksiin.
toki on hienoa, että lääkkeitä ja niiden vaikutuksia tutkitaan, mutta
tämä aihe on poikinut melko paljon ikävänsävyistä keskustelua
verkossa. naamakirjassa ja keskustelufoorumeilla on tullut esille ties
minkälaista mielipidettä laidasta laitaan. osa lietsoo paniikkia, osa
leimaa kaiken lääkityksen pahaksi ja osa taas leimas kaikki nappien
syöjät aivottomiksi taulapäiksi..
rehellisesti sanottuna mielestäni osa näistä melko värikkäiden
worst-case-scenarioiden esittäjistä on tainnut itse unohtaa
aamulääkityksensä..

toki ssri-lääkitys voi lisätä impulsiivisuutta parin ensimmäisen
viikon aikana - tästä johtuen itsemurhariski voi kasvaa tuona aikana.
kaikki, jotka lukevat lääkkeiden pakkausselosteet, tietävät tämän.
olisi mielenkiintoista tietää millä menetelmällä tutkimus aiotaan
toteuttaa ja miten voidaan erottaa lääkkeen vaikutus muista
tekijöistä?
usein väkivaltarikokset tehdään päihtyneinä: entä jos tekijällä on
ssri-lääkitys? onko vika silloin lääkkeen vai
päihdyttävän/päihdyttävien aineiden käyttö?
terveydenhuoltojärjestelmä kerää paljon tietoa potilaista, mutta mitä
sitten jos papereissa lukee henkilön A käyttävän lääkettä X? tuolla
tiedolla ei tehdä hevonkukkua, jos henkilö jättää lääkkeet ottamatta,
ottaa niitä säännöllisen epäsäännöllisesti taikka käyttää niitä
väärin.
olisi myös mielenkiintoista tietää miten tässä otetaan huomioon
virheet diagnostiikassa? esimerkkinä mainittakoon kaksisuuntainen.
bipo diagnosoidaan usein virheellisesti masennukseksi ja näin ollen
lääkitys on kaikkea muuta kuin oikea ja tästä voi seurata ikävyyksiä.
ja tietenkään ei voida muutenkaan poissulkea lääkityksen perimmäisen
syyn vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen. mielenterveyden ongelmia kun
ei voi hoitaa vain "happypillseillä" vaan kyllä sitä terapiaakin
tarvitaan.
tähän "muiden tekijöiden"-listaan voisi näin äkkisältään lisätä
perhe-, raha- yms. huolet.
muuttujia on siis melkoisesti. jään innolla odottamaan tutkimustuloksia.

spinoffina tuosta aiheesta: mielenterveysongelmat ovat edelleen tabu
suomalaisessa yhteiskunnassa ja tämä uutisointi ei ainakaan edistä
tuon tabun rikkoutumista ja ongelmien hyväksyttäväksi tulemista.
toki asiassa mennään eteenpäin, mutta askeleet ovat pieniä.
ihan omasta kokemuksesta voin kertoa, että koen olevani jollain tapaa
leimattu ja sen takia epäkelpo ihminen. jos olisin ollut puoli vuotta
sairaalassa vaikka syövän tai muun somaattisen sairauden vuoksi, niin
se olisi ok ja herättäisi ihmisissä lähinnä myötätuntoa..
mutta asia ei ole niin. olen ollut puoli vuotta elämästäni
psykiatrisessa sairaalassa ja vieläpä suljetulla osastolla. kaksi
sanaa, jotka saavat osan ihmisistä kavahtamaan.. olen joutunut
huomaamaan, että osa ihmisistä ei halua olla missään tekemisissä
"hullujen" kanssa.. en siis (jostain kumman syystä..) juuri tuo esille
ongelmiani ihmissuhteissani vaikka se luultavasti voisi helpottaa omaa
oloani.
olisi melko vapauttavaa, jos voisi tokaista nuo asiat heti kättelyssä,
kun kohtaa uuden ihmisen. mutta se ei ole mahdollista. ihmiset ovat
pääasiassa liian peloissaan kohdatessaan mtt-ongelmaisen - siis jos
heille kertoo ongelmasta.
valtaosa mielen haavoista ei näy ulospäin. joka päivä jokainen kohtaa
kymmeniä ellei satoja ihmisiä, joilla on "vikaa päässä". ja näistä
ihmisistä sitä ei huomaa eikä asiaa tiedä, elleivät he itse sitä
kerro.

minä olen sen verran pelkuri, etten uskalla avoimesti kertoa
päävioistani, joten pidän ongelmat sisälläni ja jatkan odottamista..
jospa joskus yleinen mielipide mielen sairauksia kohtaan muuttuisi
positiivisemmaksi.
saan luultavasti odottaa kauan.

happy b-day.

wuppiduu ja helkkarin hyvää syntymäpäivää ja sitä rataa.. vihaan
syntymäpäiviä (ainakin omiani). vihaan vanhenemista.
tai ehkä en vihaa niinkään vanhenemista vaan sitä tunnetta, joka
syntyy kun tajuat että maapallo on suorittanut vuoden mittaisen
ympäriajelunsa auringon ympäri ja sinä itse poljet edelleen
paikoillasi.. tai minun tapauksessani: olet ottanut muutaman askeleen
taaksepäin ja kaatunut rähmällesi tiellä olevaan kuoppaan.
viime vuonna tähän aikaan paahdoin koulussa kuin hullu. minulla oli
suunnitelmia ja tavoitteita, joita kohti pyrin. toisin sanoen
elämässäni oli edes jonkinlaiset suuntaviivat, jotka ohjasivat
tekosiani. ja nyt...
nyt päiväni täyttyvät siitä, että taistelen pelkän olemassaolon tuskan
kanssa. en tiedä kuka olen ja minne menen. minulla ei ole harmainta
aavistusta siitä jatkanko koulua vai en. en edes tiedä haluanko olla
elossa vai en.

yleensäkin tähän ikään mennessä minun olisi pitänyt saavuttaa jotain
mainitsemisen arvoista. minusta olisi pitänyt tulla jo jotain..
pitäisi pystyä olemaan yhteiskunnan tuottelias jäsen: käydä töissä,
maksaa palkastaan veroja ja lisääntyä... minä en ole onnistunut
missään noissa.
minun pitäisi osata olla aikuinen, mutta tunnen itseni silti liian
nuoreksi ja vajaavaiseksi käyttääkseni itsestäni moista termiä. en
silti mielestäni ole lapsikaan.
hämmennyn aina, kun joku kutsuu minua naiseksi. en koe sitäkään
itseäni kuvaavaksi sanaksi. tyttökään ei sovi. mutta en myöskään koe
olevani väärää sukupuolta. minä vain... olen.

käyn läpi näitä asioita aina syntymäpäivieni tienoilla. en kuitenkaan
puhu ajatuksistani. en halua muistuttaa itseäni tai muita
vanhenemisestani.
en osaa olla huomion keskipisteenä. enkä siis osaa ottaa vastaan
onnitteluja oikealla tavalla..
en myöskään halua, että ihmiset huomioivat minut vain tavan vuoksi.
valtaosa onnitteluista tulee kuitenkin ihmisiltä, joita näet kerran
kymmeneen vuoteen ja joita ei oikeasti kiinnosta helvettiäkään mitä
teet tai jätät tekemättä.
iso osa omista sukulaisistani on tällaista tyyppiä. tosin nyt
luultavasti onnittelut vähenevät "julkisesti sairastamisen"
seurauksena. eihän sitä ikinä tiedä, jos tämä mielenvikaisuus on
vaikka tarttuvaa. uuuuuuu, varokaa syömäpelleily- ja
masennusbasilleja.

hoidosta.. mitä siitäkin nyt sanoisi...
jatkuvasti pyöritään keskusteluissa samojen teemojen ympärillä: haluan
kontrolloida kaikkea, haluan olla täydellinen kaikessa mitä teen. nämä
asiat eivät tietenkään onnistu keltään.
monimutkaisten ajatuskuvioiden seurauksena olen emotionaalisesti hyvin
estynyt sekä ahdistun helposti mm. odottamattomista muutoksista. niin
ja en osaa käyttäytyä normaalisti ruuan seurassa.
samaan aikaan haluan pois tästä helvetistä, mutta olen liian
peloissani muuttaakseni toimintaani...
kysymykseen: "oletko syönyt?", suu vastaa: "tietenkin, täsmäsyönti on
uusi lempiharrastukseni" ja samalla aivot kuiskaavat ääneti: "en.
haluan vain kuihtua hiljaa olemattomiin ja kadota".

Paljasta outoutesi

Sain jokunen viikko sitten Charlylta (ala-sano-aaneen.blogspot.fi) haasteen paljastaa itsestään 14 outoa asiaa. Vihdoinkin saan aikaiseksi tarttua tähän heitettyyn haasteeseen!
minun pitäisi myös haastaa 4 henkilöä tekemään sama, mutta passaan tämän osion: tarttukoon haasteesen ken uskaltaa!

-omat outouteni-

1. minulla on pari tavallisesta poikkeavaa harrastusta. harrastus numero yksi on rekkarinumeroiden bongaus.
tarkoituksena on siis bongata numerot 1-999 numerojärjestyksessä. vain suomalaisten autojen rekisterinumerot hyväksytään. olen vuoden aikana päässyt vasta kahdenkympin hujakoille... alle satasen numerot ovat hankalia löytää! tai sitten olen vain jotenkin huomiokyvytön.

2. outo(?) harrastus numero kaksi: geokätköily eli geocaching. ehkä lapsenmielisten aikuisten aarteenmetsästys kuvaa touhua parhaiten (kovin vakavamielinen ei voi olla, jos kiipeää liikennemerkkiin muovipurkin takia).
tarkoituksena on siis löytää erilaisiin ympäristöihin piilotettuja kätköjä ja ilmoittaa löydöistään muille kätköilijöille netissä. lisää tästä puuhasta voi lukea sivustolta geocaching.com.

3. olen melko intohimoinen pc-pelaaja. tosin innostukseni on rajottunut vain pariin (ei niin tyttömäiseen?) peliin. tällä hetkellä pelailen world of warcraftia ja world of tanksia. wowissa seikkailen lähinnä hunterilla ja tankkia ajelen saksalaisten riveissä.

4. minun on helpompi puhua suurelle joukolle tuntemattomia kuin pienelle ryhmälle tuttuja.. voin helposti mennä parinsadan hengen eteen pitämään suullista esitystä ties mistä, mutta sama asia tuttujen edessä on huomattavasti haasteellisempaa.

5. päässäni on paljon turhaa tietoa, jolla ei oikeastaan tee mitään. ketä oikeasti kiinnostaa, että mansikka ei oikeasti ole marja tai mikä merisiili on ruotsiksi?

6. minua luullaan (liian) usein 15-vuotiaaksi pojaksi.

7. edellisestä kohdasta huolimatta pukeudun välillä hyvinkin naisellisesti ja tahtoisin tehdä niin useamminkin - en vain uskalla tai jaksa.

8. olen hulluna erikoisiin korvakoruihin. lomamatkoilta minun on ostettava aina pari paria korvakoruja - mieluiten jostain pienestä käsityöputiikista. omistan korvakilluttimia luultavasti yli sata paria.

9. alan aivastella, kun syön airwaves-purkkaa (eli "aivastuspurkkaa") tai kun nypin kulmakarvojani.

10. en ole ikinä murtanut luitani vaikka on kyllä sattunut ja tapahtunut aina omakotitalon katolta putoamisista ratsastaessa esteen päälle muksahteluun.

11. minulla on pienehkö pakkomielle naksautella niveliä (selkäranka, sormet, varpaat)..

12. olen ollut juomatta alkoholia ihan omaksi huvikseni n. 9 kk. harvinaisen ärsyttävää selitellä juomattomuuttaan muille.

13. minulle tulee huono olo, jos puraisen vahingossa lusikkaa tai haarukkaa.

14. teini-ikäisenä halusin yhdessä vaiheessa patologiksi. kyllähän se vieläkin jokseenkin kiehtoo - saa tehdä työtä melko omassa rauhassa ja työ on lähinnä tutkimista. ja satavarmasti asiakas ei napise vastaan tai lörpöttele omiaan!

suloinen valheellisuus

ei tämä tästä ole paremmaksi muuttunut.. päässä ei pyöri ruuan vahtaamisen lisäksi juuri mitään muuta. kaikki energia tuntuu menevän siihen, että esitän miehelle, sukulaisille ja ystäville kaiken menevän parempaan suuntaan. todellisuus on kuitenkin karu. inhoan itseäni enemmän kuin pitkään aikaan ja koen epäonnistuneeni kaikessa mitä ikinä olen yrittänytkään tehdä: en koskaan ole tarpeeksi hyvä, jotta kelpaisin itselleni..

epäonnistumisista seuraa katastrofi toistensa jälkeen. tiedän, että sekoan totaalisesti asioista, joita "normaali ihminen" pitäisi vain onnettomina sattumuksina tai vahinkoina - asioina, joihin ei voi vaikuttaa.
en voi tälle haitalliselle ajattelumallille tällä hetkellä mitään. pitäisi vain pystyä hyväksymään, ettei kukaan ole täydellinen ja kaikessa ei voi onnistua.
pitäisi oppia, ettei yksi pieni asia saisi pilata loppupäivää tai viikkoa.
pitäisi oppia, ettei kaikkia harmittomiksi tarkoitettuja kommentteja tulisi kääntää oman kieroutuneen mielensä avulla itseään vastaan..
tässä lähipäivinä olen kokenut parikin lumipalloefektimäistä tapahtumasarjaa, jotka ovat päättyneet vessanpöntön halailuun. voi luoja miten inhoan itseäni tuon takia..

veripalvelusta iskettiin muuten kouraan vuoden karenssi sairaalajakson takia. hemoglobiini oli yli 150 (sinänsä positiivinen yllätys), mutta ei niin ei. toki ymmärrän, että halutaan huolehtia myös luovuttajan turvallisuudesta, mutta oli tuokin nyt jonkinlainen kolaus itselle.
jos mahdollista, niin olo on vielä hyödyttömämpi kuin aiemmin. ja viidessä minuutissa minulta lähti yksi syy pitää paino siellä normaalipainon tuntumassa. verenluovuttajanhan pitää painaa yli 50 kiloa, mutta nyt silläkään ei ole mitään merkitystä. tuntuu, että parantumista puoltavat ja helpottavat asiat vähenevät elämästäni yksi toisensa jälkeen. se nyt tästä vielä puuttuu, että saisin nykyisestä hoitopaikasta kengänkuvaa takalistoon edistymättömyyden vuoksi...

nyt kun tuijottaa omia ajatuksiaan sanoina ja lauseina, ne tuntuvat kovin typeriltä.. noh, tulipahan kerrottua.

Uusi vuosi, samat tavat

Melko tarkalleen ottaen kuukausi sitten pääsin takaisin kotiin. Mitä tämän kuukauden aikana on oikein tapahtunut?
Blogi on päivittynyt hävyttömän harvoin, syömiset ovat lipeämässä samaan vanhaan, paino on tipahtanut kolmisen kiloa, mieliala vaihtelee synkästä mustasta tasapaksuun harmaaseen, aina vain väsyttää, väsyttää ja väsyttää...

Eipä ole paljoa kehuskelemista näillä "saavutuksilla".. Tuntuu, että syöminen on aivan liian vaikeaa ja kuvottavaa. En kestäisi ajatella ruokaa lainkaan.
Samalla en kuitenkaan haluaisi painon putoavan liian alas. Olen enemmän kuin tyytyväinen nykyiseen hoitopaikkaani ja suljetulle en todellakaan nyt halua - haluan olla kotona, kiitos vaan. Nykyisessä hoitopaikassa hoito perustuu kokonaisvaltaiselle keskustelulle ainaisen syömisestä jankkaamisen sijaan. Tuolla nähdään, että syöminen ei todellakaan ole "pääongelmani" vaan yksi monista oireista. Tuntuu, että olen saanut muutamassa viikossa enemmän keskusteluapua kuin koko osastolla oloaikana.
En siis todellakaan halua, että minut laitetaan pihalle "hoitoon sitoutumattomuuden" takia. Olen kyllä halukas muuttumaan, en vain vielä jostain syystä oikein kykene siihen... Sisäiset solmut pitää kai avata ja sielun haavat paikata ennenkuin pääsen elämässä eteenpäin..