happy b-day.

wuppiduu ja helkkarin hyvää syntymäpäivää ja sitä rataa.. vihaan
syntymäpäiviä (ainakin omiani). vihaan vanhenemista.
tai ehkä en vihaa niinkään vanhenemista vaan sitä tunnetta, joka
syntyy kun tajuat että maapallo on suorittanut vuoden mittaisen
ympäriajelunsa auringon ympäri ja sinä itse poljet edelleen
paikoillasi.. tai minun tapauksessani: olet ottanut muutaman askeleen
taaksepäin ja kaatunut rähmällesi tiellä olevaan kuoppaan.
viime vuonna tähän aikaan paahdoin koulussa kuin hullu. minulla oli
suunnitelmia ja tavoitteita, joita kohti pyrin. toisin sanoen
elämässäni oli edes jonkinlaiset suuntaviivat, jotka ohjasivat
tekosiani. ja nyt...
nyt päiväni täyttyvät siitä, että taistelen pelkän olemassaolon tuskan
kanssa. en tiedä kuka olen ja minne menen. minulla ei ole harmainta
aavistusta siitä jatkanko koulua vai en. en edes tiedä haluanko olla
elossa vai en.

yleensäkin tähän ikään mennessä minun olisi pitänyt saavuttaa jotain
mainitsemisen arvoista. minusta olisi pitänyt tulla jo jotain..
pitäisi pystyä olemaan yhteiskunnan tuottelias jäsen: käydä töissä,
maksaa palkastaan veroja ja lisääntyä... minä en ole onnistunut
missään noissa.
minun pitäisi osata olla aikuinen, mutta tunnen itseni silti liian
nuoreksi ja vajaavaiseksi käyttääkseni itsestäni moista termiä. en
silti mielestäni ole lapsikaan.
hämmennyn aina, kun joku kutsuu minua naiseksi. en koe sitäkään
itseäni kuvaavaksi sanaksi. tyttökään ei sovi. mutta en myöskään koe
olevani väärää sukupuolta. minä vain... olen.

käyn läpi näitä asioita aina syntymäpäivieni tienoilla. en kuitenkaan
puhu ajatuksistani. en halua muistuttaa itseäni tai muita
vanhenemisestani.
en osaa olla huomion keskipisteenä. enkä siis osaa ottaa vastaan
onnitteluja oikealla tavalla..
en myöskään halua, että ihmiset huomioivat minut vain tavan vuoksi.
valtaosa onnitteluista tulee kuitenkin ihmisiltä, joita näet kerran
kymmeneen vuoteen ja joita ei oikeasti kiinnosta helvettiäkään mitä
teet tai jätät tekemättä.
iso osa omista sukulaisistani on tällaista tyyppiä. tosin nyt
luultavasti onnittelut vähenevät "julkisesti sairastamisen"
seurauksena. eihän sitä ikinä tiedä, jos tämä mielenvikaisuus on
vaikka tarttuvaa. uuuuuuu, varokaa syömäpelleily- ja
masennusbasilleja.

hoidosta.. mitä siitäkin nyt sanoisi...
jatkuvasti pyöritään keskusteluissa samojen teemojen ympärillä: haluan
kontrolloida kaikkea, haluan olla täydellinen kaikessa mitä teen. nämä
asiat eivät tietenkään onnistu keltään.
monimutkaisten ajatuskuvioiden seurauksena olen emotionaalisesti hyvin
estynyt sekä ahdistun helposti mm. odottamattomista muutoksista. niin
ja en osaa käyttäytyä normaalisti ruuan seurassa.
samaan aikaan haluan pois tästä helvetistä, mutta olen liian
peloissani muuttaakseni toimintaani...
kysymykseen: "oletko syönyt?", suu vastaa: "tietenkin, täsmäsyönti on
uusi lempiharrastukseni" ja samalla aivot kuiskaavat ääneti: "en.
haluan vain kuihtua hiljaa olemattomiin ja kadota".