Miksi tämä on nykyään vaikeampaa?

Hitto vie.. Vähillä syömisillä eläminen on nykyään paljon vaikeampaa kuin ennen. Ennen päivästä selvisi 500 kalorilla ja nälkä ei iskenyt kertaakaan. Nyt puolet isommalla kalorimäärällä on nälkä jatkuvasti. Olin jo ehtinyt tottua siihen, että vuosiin ei näläntunnetta ollut ollenkaan. Ja se oli hienoa..
Nyt kun olen noudattanut ravitsemusterapeutin neuvoja ja syönyt 4-5 kertaa päivässä, niin tuo näläntunne on palannut... Ja se on tuonut mukanaan pari lisäkiloa kaverina. Kohtalaisen perseestä.
Minä vaan ilmeisesti olen sitä ihmistyyppiä, joka lihoo pelkästä ruuan ajattelusta. Kai se on vain pakko hyväksyä tuo tosiasia ja heittää ravitsemussuositukset romukoppaan. Jos jatkaisin "oikealla tavalla" ruokailua, niin vuoden loppuun mennessä painaisin tätä lihomisvauhtia lähes 70 kiloa. Ei kiitos.

Miten ihmeessä sitä on lihonut reilussa puolessa vuodessa kahdeksan kiloa? No näköjään sillä, että syö ravitsemussuositusten mukaisesti ja aktiivisesti blokkaa ajatuksia kehostaan. En siis juurikaan ole ajatellut miltä näytän tai tunnun. Minulla ei nykyisessä asunnossa edes ole kokovartalopeiliä, koska inhoan peilikuvaani. On ollut helpompi olla ajattelematta koko asiaa. Ei olisi kannattanut..
Ai mikä minut herätti tajuamaan, että kohta ollaan taas sotanorsun mitoissa? Valokuvat.. Kaveri otti eräässä tapahtumassa minusta valokuvia ja lisäsi ne Facebookiin. Ja se sai minut tajuamaan, että nyt on taas lihottu. Kuvista on selkeästi nähtävillä kaksoisleuan alku. Hyi helvetti.
Pienen pömppiksen nyt vielä voin sietää, mutta lihavaa naamaa en. En tajua miksi minulla lävähtää kaikki läski naamaan. Kasvojen perusteella voisi kuvitella, että painan +10kg enemmän... Kadehdin niitä ylipainoisiakin ihmisiä, joilla on solakat kasvot. Miksei minulla voi olla?
Ja minä en edes käytä alkoholia tai suolaa/suolaisia tuotteita, joka selittäisi tuon turvotuksen..

Ja miksi laihdutan taas alle 1000kcal/pvä tahdilla? No siksi, että en ole aiemminkaan laihtunut mihinkään isommilla määrillä vaan paino on joko jumittanut paikoillaan tai jopa noussut.
Ja jos tosiaan olen lihonut noin paljon 1800-2000kcal/pvä kalorimäärillä, niin eipä siinä mitkään 1500 kalorin "dieettaamiset" auta. Ja koen kumminkin olevani kuitenkin ihan suht aktiivinen liikkuja koirien kanssa ja muutenkin, joten liikkumattomuudenkaan ei pitäisi selittää tuota painonnousua noilla syömisillä. Jokseenkin epäilen koko ravitsemussuositusten järkevyyttä ja en yhtään ihmettele, että iso osa suomalaisista on ylipainoisia..

ps. Hyvin on turhat juhannuksen mukanaan tuomat turvotukset saatu pois, kiloja tänään 59,4.

Nyt lähtee läskit..

Enpä ole taas pitkään pitkään aikaan blogin puolella edes pyörähtänyt. Toisaalta hyvä, toisaalta huono.
Hyvä puoli tuossa on ollut se, että olen saanut nostettua itseni pois masennuksesta. Moneen vuoteen ei ole tuntunut yhtä hyvältä ja yhtä elävältä kuin nyt. Syömishäiriöajatukset ovat myös vähentyneet ja ruoka ei aiheuta enää hemmetinmoista paniikkia.
Huono puoli blogimaailmasta poistumisessa on se, että se kontrolli siihen syömiseen on vähentynyt ja minusta on tulossa kuin mikäkin sinivalas.. Ja näin ei voi jatkua, eli pirttiksen on nyt pakko palata blogin pariin vahtaamaan mitä sitä suuhunsa laittaa. Toivottavasti homma kuitenkin pysyy lapasessa ja mieliala suht korkealla.

Olen odottanut tätä päivää jo kuukauden. Tänään mies aloitti työt. Se tietää sitä, että minä olen päivisin yksin kotona ja saan toteuttaa syömisiäni miten haluan. Ja saan kirjoittaa blogiinkin ilman, että tarvitsee miettiä sattuuko toinen tulemaan selän taakse tiirailemaan. Vain minä ja koirat.

Tätä jatkuu nyt noin 1,5 kuukautta ja sitten minulla alkaa taas opiskelut. Uusi ala, uusi suunta. Tajusin tämän pohjakosketuksen myötä, että olen yrittänyt survoa itseäni kolmion malliseen muottiin vaikka olen neliö. Olen kouluttautunut "ihmissuhdealalle" ja olin kouluttautumassa lisää AMK-tasollakin ennen kuin jäin pois sairaalajakson vuoksi. Tässä on ollut aikaa pohtia, että haluanko minä todella kuunnella toisten ihmisten ongelmia ja haluanko olla jatkuvasti erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä. No en halua! Nyt olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja sisimpäni sanoo, että minua ei tosiaan kiinnosta mitä jollain randomilla Pirkko-Petterillä on sydämellään, kun omiakin ongelmia on ihan tarpeeksi. Ehkä tässä on yksi syy siihen miksi olo on korjaantumaan päin.
Tässä vielä odotellaan kuitenkin KELA:n lausuntoa siitä, myönnetäänkö uusi koulutus minulle kuntoutuksena vai ei. Jos ei myönnetä, niin en kyllä voi koulua aloittaa ja sitten on keksittävä jotain muuta..

Olen oppinut tässä parin vuoden aikana myös rajaamaan elämästäni ihmisiä ulos. Olen kylmästi lopettanut yhteydenpidon ihmisiin, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Jouduin tekemään rankan päätöksen yhden ihmisen kohdalla, jonka ajattelin olevan yksi parhaista ystävistäni, mutta tajusin hänen olevan kuin mikäkin iilimato, joka imi voimavarojani antamatta mitään takaisin.. Lukemattomia kertoja minä olin hänelle olkapäänä ja taputtelin selkään ja kuuntelin kännistä "olen maailman paskin äiti"-vuodatusta... Ja silloin kun minulla oli vaikeaa, niin näkyikö tätä "ystävää" jossain? Ehei... Hän oli ryyppäämässä tai muuten puuhastelemassa jotain tärkeämpää. Sairaalassa hän kävi katsomassa minua puolen vuoden aikana muistaakseni kaksi kertaa. Viime vuonna sitten tajusin lopettaa pelastavana ritarina toimimisen ja en enää käynyt hänen luonaan. Sen sijaan kutsuin hänet usein minun luokseni, mutta koskaan hän ei tullut ja niinpä yhteydenpito hiljalleen jäi. Välillä mietin miten hänellä menee nykyään, mutta koetan olla vaivaamatta päätäni, koska ei häntäkään selkeästi kiinnosta mitä minulle kuuluu. Ja kun dumppasin tämän henkilön elämästäni, niin välittömästi myös mieliala koheni! Suosittelen siis lämpimästi jokaista miettimään, että kenen kanssa haluaa todella olla tekemisissä ja kenen kanssa ei..

Syömishäiriöajatukset ovat hiljalleen palanneet mieleeni tässä viime kuukausien aikana. Ja kyllä minä löydän tälle ihan selkeän syy-yhteyden painon nousemisen lisäksi.. Muutettiin toiseen kaupunkiin toukokuun alussa ja terapia loppui ja useiden vuosien lääkärisuhde meni siinä samassa. Ja nykyisellä paikkakunnalla jatkohoito ei ole alkanut vielä lainkaan. Täkäläiseltä psykiatrian polilta ei ole tullut minkäänlaista yhteydenottoa vaikka lähete on laitettu huhtikuussa. Varmasti tämäkin on osittain omaa syytäni, sillä en ole saanut aikaiseksi soitella perään.. Jospa sitä kohta saisi aikaiseksi, kun melatoniinit pitäisi uusia. Mutta jotenkin minulla on sellainen kutina tämän paikkakunnan mielenterveystyöstä, että lääkkeet kyllä uusitaan, mutta siihen se sitten jää.
Ehkä tämä vastahakoisuuteni johtuu siitä, että mieliala tosiaan on ihan hyvä ja uuden hoitosuhteen aloittaminen tuntuu todella työläältä.. En jaksaisi millään alkaa selittää kaikkea taas alusta ja joutuisin siinä sivussa muistelemaan kaikkea ei-niin-mukavaa.

Sitten siitä elopainosta... Paino on noussut järisyttäviin lukemiin... Tänään vaaka näytti 61 kg, eli BMI noin 21,5. Liikaa. Kaikki meni ihan ok kevääseen asti, mutta silloin tehtiin joitakin lääkemuutoksia ja yhdet lääkkeet otettiin kokonaan pois sivuvaikutusten vuoksi. Sen jälkeen paino lähti varovasti hiipimään sieltä 55 kilosta ylöspäin ja nyt vain 3-4 kk myöhemmin paino on lisääntynyt jo kuusi (6!!!) kiloa. Sietämätöntä. Ilmeisesti tuolla poistetulla lääkkeellä oli sivuvaikutuksena myös aineenvaihdunnan buustaus..
Eli nyt asialle on PAKKO tehdä jotain tai pian olen taas uusilla kymmenlukemilla. Jo tuo kymmenlukeman vaihtuminen kuutosella alkavaksi aiheuttaa järkyttävää ahdistusta..

Mikäkö on tavoite tällä kertaa? 55 kiloisena elely tuntui ihan siedettävältä, joten jos sitä niille lukemille tähtäisi taas. Tai hieman alle. Ehkä 53 kg, niin pienet väliaikaiset painon nousut eivät häiritsisi. Kuitenkin suuntana on nyt ehdottomasti alaspäin.