Kuulumiset täältä jostain

Hoito jatkuu edelleen, rajoituksia on tsiljoona. Tällä viikolla selviää lähdenkö jatkohoitoon toisaalle vai jatkuuko homma täällä.

Ennen ajattelin, että minä en ikinä tule jumppailemaan hämyisessä sairaalahuoneessa tai juoksentele pitkin metsiä, kun hoitajan silmä välttää. Vaan hupskeikkaa, kuinkas kävikään... Liikkumattomuus tekee minut hulluksi ja energiaa on purettava jollain tapaa (ja siinä sivussa poltettava muutama kalori).

Ruokailut menevät edelleen pitkin helvettiä ja nyt tavoiteannos olisi 1500 per vrk.. Aivan liian suuri numero. En todellakaan pysty syömään lähellekään tuota määrää.. Pelkkä noin suuren lukeman ajatteleminen ahdistaa.. Sitten kun tuo ruoka ei ole oikein maistunut, niin on lisäilty listalle Nutreja ja ruoka maistuu vielä vähemmän..

Painosta ei ole mitään tietoa. Kyllähän minut punnitaan joka viikko, mutta hoitajat eivät sano puolella sanallakaan sitä mitä se puntari mahtoi näyttää. Ainut mitä noista saa irti on: "Selvä homma!"
Lääkärin mielestä on parempi, etten tiedä painoani jotta ruokailu sujuisi paremmin. Kai se perustelu on tuokin, mutta nyt en voi syödä koska tunnen olevani kerrostalon kokoinen ja ruoka-annokset tuntuvat ylivoimaisen suurilta. Tehostetut ruoka-annokset ovat pahimpia.. Tehostettu jo pelkkänä sanana puistattaa.. Olen varmaan sekoamassa täysin, kun ajattelen että ne lisäävät ruokaani jotain läskeytysmolekyylejä tai muuta ällöttävää, joka tekee minusta entistä lihavamman ja rumemman.
Ehkä (pienen pieni ehkä) se paino tosiaan on pudonnut, kun tuo hormonitoiminta tuntuu kadonneen ja tukka lähtee päästä...
Järki tästä kupolista ainakin on lähtenyt jo aikoja sitten.

Parit ahdistuskohtaukset olen onnistunut kehittelemään taas itselleni. Tuolloin tuntuu, että maailma kaatuu päälle siinä, nyt ja heti. Ennen tuohon pahaan oloon on saanut apua itsensä vahingoittamisesta, mutta nyt se ei ole mahdollista.. Kaikki millä voisin itseäni vahingoittaa, on viety pois.

Yöt ovat kaikkein pahimpia.. Nyt unirytmi on hieman korjaantunut, mutta heräilen silti lähes joka aamu siinä neljän kieppeillä... Ennen nukahtamista sekä aamun hiljaisina tunteina sitä sitten tulee mietittyä syntyjä syviä ja elämänsä merkityksettömyyttä.
Mieliala sinänsä alkaa pikkuhiljaa olla parempi, mutta sitten jokin pienikin vastoinkäyminen keikauttaa kaiken ylösalaisin ja siellä sitä uidaan taas pohjamudissa.

ärrinmurrinäkäisyys!!

kolmatta kertaa rustaan tätä postausta, koska puhelin päätti ilmeisesti että kirjoutukseni on julkaisukelvotonta.

pääpointit: ruokailumuutokset ilman omaa suostumustani ketuttavat ja kovaa. painoa pitäisi kuulemma nostaa, mutta sitä nykyistä lukemaahan ei minulle kerrota. nyt on tehostetut pöperöt ja nutridrinkit käytössä ja itsellä alkaa pikkuhiljaa kasvaa otsassa melkoinen tatti - minun täytyy kyllä noudattaa sopimuksia, mutta henkilökunta voi tehdä mitä haluaa.

ahdistaa perkeleesti. vähän on sellainen kutina, että illemmalla saan taas vähän vierihoitoa ja tujumpia troppeja.

nyt on kyllä sellainen olo, että voisi hypätä sillalta ja hukkua eikä harmittaisi yhtään.

tämähän tästä vielä puuttui...

olo on kertakaikkisen hirveä. haluan vain olla rauhassa, hiipua pois..
päivitykset tulevat harvenemaan entisestään, sillä nuo päättivät ottaa puhelimeni säilytykseen.. saan kuulemma käyttää puhelinta halutessani, mutta... kiukuttaa.
tiedän että on lapsellista suutahtaa tällaisesta, mutta tuntuu että minulta viedään yksi angstaus- ja avautumiskanava pois..

eeg-tutkimuksesda on kuulemma löytynyt jotain poikkeavaa ("luultavasti ei mitään vakavaa"). mri tehdään piakkoin ja se sitten luultavasti kertoo lisää.
...lisää päävikojahan minä tässä kaipaankin.

miten täältä pohjalta pääsee ylös?

kotiloma oli ja meni. en jaksanut tehdä mitään ja olin todella uupunut tullessani takaisin osastolle.
käväisin minä kotona vaa'assa - olin tosin syönyt osastolta lähtiessäni aamiaisen. 52kiloa näytti tuo vempele. luulen sen olevan rikki, koska peilikuva tuntuu vain leviävän leviämistään.
osastolla punnitukset ovat nykyään viikoittain ja tuloksia ei kommentoida minulle millään lailla. en pidä järjestelystä, mutta kai se on olevinaan omaksi parhaakseni.

tunteet ovat kadoksissa. on vain tyhjyys. en osaa kertoa tunteistani. ihmekös tuo kun ei oikein itsekään tiedä miltä minusta tuntuu. ainoat tuntemukset, jotka pystyn nimeämään ovat uupumus, ahdistus, loputon väsymys, arvottomuus ja halu kuolla... ja noistakaan en osaa puhua.

lukossa

tuntuu, että olen täysin jumissa kaiken kanssa. en osaa parantua, mutten samalla haluaisi enää sairastaakaan.
tämä viheliäinen sairaus on varastanut elämästäni liian monta vuotta. liian usein olen jäänyt kotiin sosiaalisen ruokailun pelon vuoksi. liian monta ystävää on jäänyt matkan varrelle, koska en ole jaksanut pitää yhteyttä.
olen ollut vähällä karkottaa miehen elämästäni ja tuhota ainutlaatuisen ihmissuhteen.

nyt olen niin väsynyt etten jaksaisi enää. joka ilta nukahdan ahdistuneena miettien millaista olisi kuolla pois.
syöminen ei suju. yritän kyllä, mutta jään jatkuvasti jälkeen kaloritavoitteesta. asiaa on viimepäivinä hankaloittanut entisestään eräs uusi potilas, joka syö tuskin mitään ja on laiha kuin mikä.. syömishäiriö kiljuu päässäni: "katso, se söi paljon vähemmän kuin sinä. sinusta tulee auttamatta kovin lihava, jos jatkat samaa rataa!"

pääsen pian muutaman tunnin päivälomalle kotiin. pelkään jo valmiiksi miten kotona oleminen sujuu. pystynkö syömään mitään vai syönkö kaiken.. vai ahdistunko niin paljon, että pitää palata osastolle kesken kaiken..
yksi asia on varma: minun täytyy saada tietää painoni. toivottavasti mies ei ole piilottanut vaakaa.

väsyttää ja vit... ketuttaa

miten ihmeessä voi olla näin uupunut olo vaikka en edes tee juuri mitään?
ruokailen viidesti päivässä hoitajien valvovien silmien alla, opettelen rentoutumista, käyn ravitsemusterapiassa.. tapaan vierailulle tulevia läheisiä lyhyitä aikoja kerrallaan. poltan tupakkaa - paljon. yritän keskittyä lukemiseen tai television katseluun.
siinä on päivieni sisältö. tuosta tulee ajoittain todella väsynyt olo - ja vaikka väsyttää, en pysty nukkumaan. pahimpina hetkinä ei jaksaisi olla edes olemassa. vieläkin itseinho ja halu vahingoittaa itseään ovat aivan liian suuria.

tänään oli se pitkään murehtimani punnitus. pelkkä painon mittaus ahdisti, mutta kamalinta on se etten tiedä mikä lukema on!
ahdistaa, että hoitajat tietävät painoni ja minä olen autuaan tietämätön tuosta.
toisaalta luulen painon menneen alemmas (ainakin ruokailuvalvontaa on kiristetty..), mutta samalla ajattelen lihoneeni.
harmittaa, että olen päästänyt itseni tähän tilaan. pisteeseen, jossa vihaan kehoni jokaista senttiä. pisteeseen, jossa annan vaa'an määrittää ihmisarvoni. miksi olen antanut syömishäiriön tulla elämääni?

Vääränlainen, väärätapainen

taas tuntuu, että tästä ei tule mitään. normaali syöminen (tai syöminen ylipäätänsä) tuntuu mahdottomalta. aamupala meinasi tulla itsestään takaisin, mutta onnistuin jollain ihmeellä pitämään sen sisällä.
nyt tuntuu, että sydämellä on jonkinlaiset omat pikkubileet ja se on takomassa itseään rinnasta läpi. sydänkin huutaa ruokaa, mutta minä en osaa tarjota sitä sille.

mielialaa voi kaivella jostain maan sisuksista, ahdistaa ja vituttaa jatkuvasti. olemassa oleminen tuntuu pahalta ja haluan vain kuolla. lääkäri ei ole suostunut nostamaan lääkitystä vieläkään. kai se tietää mitä tekee..

nukkuminen on taas melko huonolla tolalla. tulee nukuttua levottomasti ja pienissä pätkissä. näen taas unia enkä pidä siitä. uneni eivät nimittäin ole mitään kovin miellyttäviä. viimeyönä näin unia maanantain punnituksesta ja siitä kuinka olen lihonut pienen vuoren kokoiseksi.
joka aamu tuntuu siltä, että olen paljon väsyneempi kuin edellisenä iltana...