Hoito jatkuu edelleen, rajoituksia on tsiljoona. Tällä viikolla selviää lähdenkö jatkohoitoon toisaalle vai jatkuuko homma täällä.
Ennen ajattelin, että minä en ikinä tule jumppailemaan hämyisessä sairaalahuoneessa tai juoksentele pitkin metsiä, kun hoitajan silmä välttää. Vaan hupskeikkaa, kuinkas kävikään... Liikkumattomuus tekee minut hulluksi ja energiaa on purettava jollain tapaa (ja siinä sivussa poltettava muutama kalori).
Ruokailut menevät edelleen pitkin helvettiä ja nyt tavoiteannos olisi 1500 per vrk.. Aivan liian suuri numero. En todellakaan pysty syömään lähellekään tuota määrää.. Pelkkä noin suuren lukeman ajatteleminen ahdistaa.. Sitten kun tuo ruoka ei ole oikein maistunut, niin on lisäilty listalle Nutreja ja ruoka maistuu vielä vähemmän..
Painosta ei ole mitään tietoa. Kyllähän minut punnitaan joka viikko, mutta hoitajat eivät sano puolella sanallakaan sitä mitä se puntari mahtoi näyttää. Ainut mitä noista saa irti on: "Selvä homma!"
Lääkärin mielestä on parempi, etten tiedä painoani jotta ruokailu sujuisi paremmin. Kai se perustelu on tuokin, mutta nyt en voi syödä koska tunnen olevani kerrostalon kokoinen ja ruoka-annokset tuntuvat ylivoimaisen suurilta. Tehostetut ruoka-annokset ovat pahimpia.. Tehostettu jo pelkkänä sanana puistattaa.. Olen varmaan sekoamassa täysin, kun ajattelen että ne lisäävät ruokaani jotain läskeytysmolekyylejä tai muuta ällöttävää, joka tekee minusta entistä lihavamman ja rumemman.
Ehkä (pienen pieni ehkä) se paino tosiaan on pudonnut, kun tuo hormonitoiminta tuntuu kadonneen ja tukka lähtee päästä...
Järki tästä kupolista ainakin on lähtenyt jo aikoja sitten.
Parit ahdistuskohtaukset olen onnistunut kehittelemään taas itselleni. Tuolloin tuntuu, että maailma kaatuu päälle siinä, nyt ja heti. Ennen tuohon pahaan oloon on saanut apua itsensä vahingoittamisesta, mutta nyt se ei ole mahdollista.. Kaikki millä voisin itseäni vahingoittaa, on viety pois.
Yöt ovat kaikkein pahimpia.. Nyt unirytmi on hieman korjaantunut, mutta heräilen silti lähes joka aamu siinä neljän kieppeillä... Ennen nukahtamista sekä aamun hiljaisina tunteina sitä sitten tulee mietittyä syntyjä syviä ja elämänsä merkityksettömyyttä.
Mieliala sinänsä alkaa pikkuhiljaa olla parempi, mutta sitten jokin pienikin vastoinkäyminen keikauttaa kaiken ylösalaisin ja siellä sitä uidaan taas pohjamudissa.
Ennen ajattelin, että minä en ikinä tule jumppailemaan hämyisessä sairaalahuoneessa tai juoksentele pitkin metsiä, kun hoitajan silmä välttää. Vaan hupskeikkaa, kuinkas kävikään... Liikkumattomuus tekee minut hulluksi ja energiaa on purettava jollain tapaa (ja siinä sivussa poltettava muutama kalori).
Ruokailut menevät edelleen pitkin helvettiä ja nyt tavoiteannos olisi 1500 per vrk.. Aivan liian suuri numero. En todellakaan pysty syömään lähellekään tuota määrää.. Pelkkä noin suuren lukeman ajatteleminen ahdistaa.. Sitten kun tuo ruoka ei ole oikein maistunut, niin on lisäilty listalle Nutreja ja ruoka maistuu vielä vähemmän..
Painosta ei ole mitään tietoa. Kyllähän minut punnitaan joka viikko, mutta hoitajat eivät sano puolella sanallakaan sitä mitä se puntari mahtoi näyttää. Ainut mitä noista saa irti on: "Selvä homma!"
Lääkärin mielestä on parempi, etten tiedä painoani jotta ruokailu sujuisi paremmin. Kai se perustelu on tuokin, mutta nyt en voi syödä koska tunnen olevani kerrostalon kokoinen ja ruoka-annokset tuntuvat ylivoimaisen suurilta. Tehostetut ruoka-annokset ovat pahimpia.. Tehostettu jo pelkkänä sanana puistattaa.. Olen varmaan sekoamassa täysin, kun ajattelen että ne lisäävät ruokaani jotain läskeytysmolekyylejä tai muuta ällöttävää, joka tekee minusta entistä lihavamman ja rumemman.
Ehkä (pienen pieni ehkä) se paino tosiaan on pudonnut, kun tuo hormonitoiminta tuntuu kadonneen ja tukka lähtee päästä...
Järki tästä kupolista ainakin on lähtenyt jo aikoja sitten.
Parit ahdistuskohtaukset olen onnistunut kehittelemään taas itselleni. Tuolloin tuntuu, että maailma kaatuu päälle siinä, nyt ja heti. Ennen tuohon pahaan oloon on saanut apua itsensä vahingoittamisesta, mutta nyt se ei ole mahdollista.. Kaikki millä voisin itseäni vahingoittaa, on viety pois.
Yöt ovat kaikkein pahimpia.. Nyt unirytmi on hieman korjaantunut, mutta heräilen silti lähes joka aamu siinä neljän kieppeillä... Ennen nukahtamista sekä aamun hiljaisina tunteina sitä sitten tulee mietittyä syntyjä syviä ja elämänsä merkityksettömyyttä.
Mieliala sinänsä alkaa pikkuhiljaa olla parempi, mutta sitten jokin pienikin vastoinkäyminen keikauttaa kaiken ylösalaisin ja siellä sitä uidaan taas pohjamudissa.
0 ajatusta:
Lähetä kommentti