Liisana Ihmemaassa

Niin.. Olen ilmeisesti pudonnut kaninkoloon ja kopsahtanut
syömishäiriön salaiseen maailmaan ja siellä kökötän. Ihmettelen
kaikkea kummaa ja en osaa kaivata kotia tai normaalia elämää.

Välillä tuntuu, että en edes ole sairas. Muut vain väittävät niin.
Poikaystävän kanssa tulee sanomista syömisestä ja ruuasta lähes joka
päivä vaikka olen sanonut, ettei minua tarvitse holhota..
Omahoitaja huomauttelee ruokailusta tasaiseen tahtiin ja lääkäri on
lähestulkoon väittänyt minua valehtelijaksi potilaskertomuksessani...
Olen onnistunut pitämään painon sovituissa rajoissa, mutta ulkoinen
olemukseni kuulemma antaa olettaa muuta. Tästä voisi jo melkein vetää
hernarit nokkaan, mutta en jaksa.. Ei minulla ole mitään intressejä
huijata hoitohenkilökuntaa, koska pakkohoidossa en ole - jos alkaisin
jauhamaan paskaa, se olisi melkein sama kuin että lähtisi kävelemään
tuolta.
En osaa nähdä ongelmaani niin vakavana kuin sen väitetään olevan.
"Vaikea anorektinen oireilu" - hohhoijjaa... En ole kävelevä luuranko,
en paastoa, hormonitoiminta ja kaikki labrat ok. Että niin.
Jotenkin nuo kommentit saavat minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi
ja huonoksi syömishäiriötä sairastavaksi: jumankuta, en osaa tätäkään
tehdä "oikein".

Välillä pulpahtaa mieleen, että voisi lähteä taas osastolle vähän
lepäämään, mutta ei... Ensinnäkin minulla ei ole rahaa, toiseksi en
halua tuottaa kaikille pettymystä ("sä voit nyt jo niin paljon
paremmin"). Ja kolmanneksi: en kestäisi sitä vahtaamista ja asioista
tivaamista...
Toistaiseksi kotona olen pärjännyt ja näillä mennään. Olen onnistunut
olemaan vahingoittamatta itseäni ja ihan koko ajan ja jokapäivä ei tee
mieli tappaa itseään. Kai sekin on jo alku jollekin?