Onnen sirpaleet

Heti alkuun pyydän anteeksi rivitystä, joka todennäköisesti ei
taaskaan toimi. Kirjoitan nykyään postaukset lähinnä puhelimella,
koska en uskalla käyttää omaakaan läppäriäni. En halua, että mies
tajuaa kuinka syvälle tähän kuraan olen itseni taas onnistunut
upottamaan..
Tästä päästäänkin itse aiheeseen: onni ja onnellisuus. Milloin olen
viimeksi tuntenut noita tunteita? Suoraan sanottuna en muista. En edes
tiedä voinko enää olla onnellinen. Mitä jos onni on loppuunkulutettu
minun osaltani?

Kaiken järjen mukaan minulla pitäisi olla monia syitä onneen. Näin
ainakin ihmiset sanovat.
Minulla on avomies, lemmikki, harrastus ja ulospäin eheä perhe.
Pinnan alla kumminkin kytee. Perheeni on aina ollut täynnä
salaisuuksia ja en varmaan vieläkään tiedä puoliakaan niistä. Tiedän
kuitenkin jo ihan tarpeeksi. Omasta mielestäni liikaakin. Onko siis
mikään ihme, että sairastan "salaisuuksien sairautta"? Sitähän
syömishäiriö on - salaisuuksia salaisuuksien perään.

Avoliitto rakoilee. Jatkuvasti on kinaa syömisestä ja
syömättömyydestä. Avomies taitaa pikkuhiljaa kyllästyä
sairastamiseeni. Enkä ihmettele yhtään. Ihmettelen miten hän on tähän
asti jaksanut oikutteluani.. Ehkä sen takia, että hän oikeasti luulee
minun olevan paranemassa eikä päinvastoin.

Harrastuksesta olen joutunut ainakin väliaikaisesti luopumaan. Ei ole rahaa.
Lemmikistä luopumista olen myös harkinnut. Koen etten ole sille
tarpeeksi hyvä emäntä ja sen olisi parempi olla jonkun muun luona.
Ehkä kaikkien olisi parempi olla ilman minua. En osaa mitään muuta
kuin aiheuttaa huolta ja surua - olla kuristavana riippakivenä.

Ahdistaa. Haluaisin vain nukkua ja olla ajattelematta mitään.