Syys(?)masennus

Tänään on ollut hirveän masentava päivä jostain syystä.. En oikein tiedä miksi mieli on mustana, mutta on tuntunut tosi pahalta.
Vähän ehkä itkettääkin, mutta ei se itku silti tule.
En tiedä mikä helvetti minua taas vaivaa.. Minulla on kuitenkin asiat hyvin verrattuna moneen muuhun, mutta silti on angstikas olo..
Ja nyt kun ajattelen sitä kuinka jollain muulla on asiat huonommin, niin tulee syyllinen olo omasta masennuksen poikasesta.
Ihana oravanpyörä.



Jo aamulla olo oli surkea. Teki mieli jäädä sängyn pohjalle ja lötköttää siellä koko päivä tekemättä mitään.
Tämä "loistava" suunnitelma ei kuitenkaan onnistunut, koska koira tuli herättämään yhdeksän kantturoissa vatsa kuristen.
Tuona hetkenä vitutti suunnattomasti, mutta näin jälkeenpäin ajattelen, että onpa hyvä että tuli hankittua koira, koska se pitää yllä tiettyjä rutiineja arjessa ja en voi täysin passivoitua ja jäädä kotiin piileskelemään.

Huvitin itseäni tänään googlailemalla tuttujen nimiä ja lukemalla mitäs kaikkea ihmiset netissä tai sen ulkopuolella puuhailevat (hullulla on halvat huvit vai miten se meni?).
Törmäsin sitten isäni kirjoituksiin eräässä paikassa.. Niiden perusteella luulen, että hän on luullut minun käyttäneen huumeita yläasteikäisenä.
Tuo jostain syystä satuttaa tosi kovaa. Ei sillä enää pitäisi olla mitään väliä, mutta silti sydän itkee verta noinkin suuren luottamuspulan vuoksi.
En ollut teininä mikään unelmalapsi vaan varsinainen hirviö, mutta en minä nyt sentään noin hirveä ollut! :(
Kaikki ne syyt mitä hän on luetellut... Kiva, kun heti oletetaan se pahin ja kamalin vaihtoehto.. Heti ajatellaan, että kun lapsen käytöksessä on jotain "vikaa", niin se johtuu aineista eikä voida lähteä etsimään oikeaa syytä vaan pidetään omaa olettamusta oikeana..

Yläasteella olin jossain vaiheessa masentunut ja syömishäiriöinen, mutta kukaan ei tuntunut huomaavan. Beck-testit näyttivät järkyttäviä lukemia. Masennustestin tulos ohitettiin 8.luokan terveystarkastuksessa olankohautuksella ja kysymyksellä: "oliko sinulla huono päivä, kun täytit tätä?".
Mitäs se Pirttis-15v muuta kuin paniikissa sopertaa, että juu niinhän se olikin. Kovasti joutui taistelemaan itkua vastaan. Muistan tuon vielä kuin eilisen.
Eikä siis tehty mitään jälkiseurantoja tms. Sanottiin vain, että tule tänne, jos on ongelmia...
Jälkeenpäin miettii, että millainen elämä minulla olisi jos minut olisi "pelastettu" teininä.. Olisinko normaali? Voisinko olla jatkuvasti ajattelematta syömistä ja painoa ja kaloreita ja sitä miltä kehoni näyttää?

8.-9.luokka meni siinä, että lojuin vain kotona, en jaksanut tehdä mitään ja koulu meni yhdessä vaiheessa ihan puihin... Sitten vanhemmat alkoivat painostaa ja hönkiä niskaan, joten aloin panostaa kouluun kunnolla (jopa liikaa?) ja he jättivät minut rauhaan.
En käynyt juuri missään, paitsi urheilutreeneissä. Isä oli vain tyytyväinen, kun olin päässyt pois "huonoista piireistä". Novittujee.
Nyt olen ehkä hieman katkera (en edes tiedä kenelle), koska monilla tuntemillani ihmisillä on "sydänystäviä" peruskoulusta ja minulla ei ole. Minulla on muutama kaveri, joita tapaan noin kerran vuoteen. Minulla ei ole ketään kenen kanssa nauraa hauskoille peruskouluaikaisille muistoille. Minulla ei juuri edes ole muistoja noista ajoista..

Jotenkin onnistuin nousemaan tuosta suosta ilman ammattiapua. En ymmärrä että miten.
Iso kiitos nykyiselle avomiehelle, jonka tapasin juuri peruskoulun päätyttyä. En tiedä missä olisin ilman häntä.
En tiedä kuinka kauaksi aikaa olisin jäänyt edelliseen parisuhteeseeni ja en tiedä kuinka kauan olisin joutunut pelkäämään saavani turpaani tuolloiselta poikaystävältäni.
Mutta se siitä. Ollutta ja mennyttä.
Silti se ollut ja mennyt vaivaa nykyhetkenäkin...

Siinä päivän historiapläjäys, nyt takaisin tähän päivään:
Koneella istuskelun jälkeen piti jossain välissä lähteä kouluun... Oli kyllä sellainen olo, että kiviäkin kiinnostaa.
Raahauduin luokkaan ja istahdin suht "turvalliseen" paikkaan, eli ihmisten väliin, joiden tiedän olevan hiljaisia = jättävän minut rauhaan.
Siinä se pari tuntia vierähti, omien ajatusten parissa.
Tuntien jälkeen suoriuduin tupakalle ja seisoskelin siellä, olin muille kuin ilmaa. En yhtään ihmettele, enpä ole kovin iloisella mielellä ollut viime aikoina..
Jossain vaiheessa jotkut jo tutummiksi tulleet ihmiset alkoivat kysellä onko minulla kaikki ok, kun olen niin hiljainen. Sivuutin kysymykset mutisemalla jotain väsymyksestä.

Tämä tässä onkin outoa.. Toisaalta toivoisin, että voisin avautua tuntemuksista jollekin ja toisaalta taas en tahdo kenenkään tietävän.
Toisaalta haluan itkeä jonkun olkapäätä vasten kuinka paha minulla on olla ja taas toisaalta haluan, että ihmiset jättävät minut rauhaan.
Miksi minä en osaa olla onnellinen?