Olo on ollut harvinaisen hyvä jo jonkin aikaa. Huvikseni tein taas pitkästä aikaa Beckin masennustestin (BDI) ja tulos oli alhaisempi kuin aikoihin. Vain 24 pistettä! Viimeksi kun tuon olen tehnyt joskus ennen joulua (muistaakseni marraskuussa?) niin pisteet olivat yli kolmenkymmenen.
En kuitenkaan osaa iloita tilanteesta.. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin ahdistuneisuus ja alavireinen olotila palaavat - ennemmin tai myöhemmin..
Pelkään jo valmiiksi kevättä ja sitä kun opiskelutahti tiivistyy. Nyt uudet kurssit ovat vasta hyrähtäneet käyntiin ja tehtävät eivät ole ehtineet kasautua sinne meikäläisen "tekemättömät tehtävä, jotka väännetään itku kurkussa viimeisenä palautuspäivänä"-mappiin.
Jo vajaan viikon opiskelu näkyy ja tuntuu.. Olen armottoman väsynyt, mutten saa unta. Herään keskellä yötä ja ajatukset vain pyörivät samaa rataa.
Ruuan ajattelu alkaa taas saada suurehkot mittasuhteet. Syön melkeinpä samoja ruokia päivästä toiseen, koska ne ovat "turvallisia" - tiedän kuinka paljon ne sisältävät kaloreita. Koululla en ikinä syö mitään "extralistalta", koska niiden kaloreita ei yleensä ole ilmoitettu. Jos opiskelijaravintolan kalorimääriä ei ilmoitettaisi missään, todennäköisesti en uskaltaisi syödä koululla mitään. Leivästä, perunasta, pastasta ja riisistä olen taas luopunut kokonaan.
Välillä (lähes aina) ruuan syöminen muiden nähden ahdistaa: minusta tuntuu, että muut vahtivat syömistäni ja ajattelevat että syön liikaa.. Näin tuskin on, mutta tällaisia pieniä valheita syömishäiriö kuiskuttelee korvaani. Nuo valheet alkavat tuntua taas liian tosilta.
Ahdistun, jos joku on ottanut vähemmän ruokaa kuin minä. Inhoan itseäni, koska haluaisin syödä ruokaa, jossa on enemmän kaloreita - miksen voisi olla tyytyväinen tuohon mitä otan lautaselle vaan ajatuksissani minun pitää himoita vierustoverin annosta.
Mitä jos ahdistus iskee taas? Mitä jos se tulee kovempana kuin ennen? Mitä ihmettä minä sitten teen? Uskallanko hakea apua, jos sitä tarvitsen? Mistä minä tiedän, että milloin liika on liikaa?
Varovaisesti olen yrittänyt puhua näistä asioista parhaalle ystävälleni, mutta tuntuu ettei hän halua keskustella asiasta kanssani. Hän siis tietää syömisongelmistani. Tuntuu, että en enää jaksa pyytää hänen tukeaan. Tuntuu, että hän on liian väsynyt minuun. Tai ehkä ongelmaa ei edes ole ja kuvittelen kaiken ja kaikki on normaalia. Näin syömishäiriö ainakin väittää. En tiedä mitä ajatella.
Tekee mieli luovuttaa ja kuihtua pois. Voisipa sitä vain lopettaa syömisen.
...mutta ei minusta sellaiseen ole.
Tänään on tullut ajateltua taas liikaa ja liian isoja asioita. Välillä sitä toivoo, että joku tulisi ja ottaisi ajatukseni pois. Kun yrittää levätä hetken, se ei onnistu - ajatukset eivät anna rauhaa.
Asia, joka päällimmäisenä on mielessä, on paino (55,6) ja kehon olemus. En kestä katsoa jalkojani. Ne ovat kuin tukit. Peilissä en näe muuta kuin läskiä siellä ja tuolla. Välillä sitä ajattelee, että olisi mukava katsoa peiliin ja nähdä itsensä kauniina. Ehkä sekin päivä koittaa, jos joskus pääsen tavoitteeseeni. Tuntuu, että minä olen tässä maailmassa kuin norsu posliinikaupassa: liian suuri pienten ja hentojen olentojen ja asioiden keskellä.
0 ajatusta:
Lähetä kommentti