Että minä onnistun tekemään "hienoja" päätöksiä.. En enää ikinä mene Sen Erään luo, jos ollaan kämpillä kaksin ja hän on humalassa. Varsinkaan silloin, jos hänellä on pidempi putki takana.
Eilen hän soitti minulle keskellä yötä ja pyysi tulemaan luokseen. Oli kuulemma jo tilannut taksin ja taksi odotti ovella.
No, enpä minä tuossa tilanteessa tajunnut sanoa, että enpäs tule vaan jään kotiin vellomaan pahassa olossani.
Hyppäsin siis taksiin ja hurautin Sen Erään asunnolle.
Ensin hän puhui aivan käsittämättömiä. En ymmärtänyt mistään mitään. Sitten puheet alkoivat hieman järkevöityä ja hän purki minulle omaa ahdistustaan. Ja hän itki ja itki. Paljon.
Tähän asti homma oli ihan ok ja kun hän alkoi rauhoittua päätin, että lähdenpä tästä kotiini.
Mutta enpäs noin vain päässytkään... Se Eräs olisi halunnut verestää vanhoja muistoja, mutta minua ei todellakaan huvittanut..
Pienen taistelun jälkeen lähdin kotiini. En jostain syystä osaa olla vihainen Sille Eräälle... Olen vain todella pettynyt itseeni. Miksi menin sinne? Annoinko turhaa toivoa?
Ehkä olen vain niin hankala, että ansaitsin vähän "palautusta".
Aamulla herätessä sitä huomasi kuinka keho olikin ottanut vähän osumaa.. Yläkropan lihakset ovat kuin tulessa ja kasvoissa(!) on jäätävät puremajäljet..
Kohta pitäisi lähteä kaverin kanssa kahville ja olen tässä epätoivoisesti yrittänyt saada noita meikillä peitettyä.
Jos joku kysyy, niin olen kaatunut kännipäissäni.
Huoh.
0 ajatusta:
Lähetä kommentti