Kuulin kyllä harvinaisen jäätävän keskustelun bussissa..
Kaksi teinaria jutteli keskenään ja toinen tokaisi, että olisi siistiä jos hänellä olisi syömishäiriö - ei kuulemma tarvitsisi olla nykyisenlainen läski. Toinen sitten kysyi, että minkä häiriön tuo vuosisadan älynväläyksen ilmoille laskenut tyttönen haluaisi. Ja mitä tyttö nro 1 vastaakaan... "Onko niitä muka muita kuin anoreksia? Eiks ne muut oo sellaista wnb-sairastelua?"
En jäänyt kuuntelemaan keskustelua loppuun vaan poistuin bussista seuraavalla pysäkillä ja kävelin loppumatkan.
Olen kyllä miettinyt monesti, että olenko minä oikeasti edes sairas? Esitänkö vain? Luulenko vain olevani?
Eräs entisistä hyvistä ystävistäni työskentelee sairaalassa sisätaudeilla ja heillä ajoittain on sitten syömishäiriöisiä (ts. anorektikoita = välitöntä osastohoitoa tarvitsevia) väliaikaisesti hoidettavana somaattisella puolella.. Hän sitten kännipäissään kyseli minulta, että vieläkö pelleilen sen syömisen kanssa. En kuulemma ole oikeasti sairasta nähnytkään ja minun vain pitäisi alkaa syödä. Hänen mukaansa en ole sairas, koska en ole välittömässä hengenvaarassa ja minun täytyisi nyt vain alkaa mupeltaa oikeaa ruokaa. Hänen mukaansa olen vain liian laiska tehdäkseni mitään ja piiloudun mukamas olemassa olevan syömishäiriön taakse.
Ai että tuli tuostakin keskustelusta hyvä olo.
Välillä haluaisin todella hakea apua, mutta sitten tulee olo, etten ole tarpeeksi sekaisin saadakseni apua.. Välillä tuntuu, etten ole sekaisin ollenkaan. Tuntuu, että kaikki paska mitä teen itselleni, on vain draamailua. Ehkä minä olenkin aivan normaali, mutta liian heikko hallitakseni tilannetta.
Välillä tuntuu, että käsiin piirretyt punaiset ovat olleet vain turhaa angstaamista, josta olisi kai selvinnyt muutenkin.
Välillä tuntuu, että on vain laiskuutta kun en jaksa tavata ystäviäni.
...ja sitten kuitenkin se sama vanha olo hiipii hiljaa takaisin: olen niin lukossa, voisiko joku auttaa minua..?
On vain kohtalon ivaa, että olen ylipäätään olemassa.
Kaksi teinaria jutteli keskenään ja toinen tokaisi, että olisi siistiä jos hänellä olisi syömishäiriö - ei kuulemma tarvitsisi olla nykyisenlainen läski. Toinen sitten kysyi, että minkä häiriön tuo vuosisadan älynväläyksen ilmoille laskenut tyttönen haluaisi. Ja mitä tyttö nro 1 vastaakaan... "Onko niitä muka muita kuin anoreksia? Eiks ne muut oo sellaista wnb-sairastelua?"
En jäänyt kuuntelemaan keskustelua loppuun vaan poistuin bussista seuraavalla pysäkillä ja kävelin loppumatkan.
Olen kyllä miettinyt monesti, että olenko minä oikeasti edes sairas? Esitänkö vain? Luulenko vain olevani?
Eräs entisistä hyvistä ystävistäni työskentelee sairaalassa sisätaudeilla ja heillä ajoittain on sitten syömishäiriöisiä (ts. anorektikoita = välitöntä osastohoitoa tarvitsevia) väliaikaisesti hoidettavana somaattisella puolella.. Hän sitten kännipäissään kyseli minulta, että vieläkö pelleilen sen syömisen kanssa. En kuulemma ole oikeasti sairasta nähnytkään ja minun vain pitäisi alkaa syödä. Hänen mukaansa en ole sairas, koska en ole välittömässä hengenvaarassa ja minun täytyisi nyt vain alkaa mupeltaa oikeaa ruokaa. Hänen mukaansa olen vain liian laiska tehdäkseni mitään ja piiloudun mukamas olemassa olevan syömishäiriön taakse.
Ai että tuli tuostakin keskustelusta hyvä olo.
Välillä haluaisin todella hakea apua, mutta sitten tulee olo, etten ole tarpeeksi sekaisin saadakseni apua.. Välillä tuntuu, etten ole sekaisin ollenkaan. Tuntuu, että kaikki paska mitä teen itselleni, on vain draamailua. Ehkä minä olenkin aivan normaali, mutta liian heikko hallitakseni tilannetta.
Välillä tuntuu, että käsiin piirretyt punaiset ovat olleet vain turhaa angstaamista, josta olisi kai selvinnyt muutenkin.
Välillä tuntuu, että on vain laiskuutta kun en jaksa tavata ystäviäni.
...ja sitten kuitenkin se sama vanha olo hiipii hiljaa takaisin: olen niin lukossa, voisiko joku auttaa minua..?
On vain kohtalon ivaa, että olen ylipäätään olemassa.
0 ajatusta:
Lähetä kommentti