Vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään.. Tai ehkä minä otan asiat turhan raskaasti. Tuntuu, että olen vain entistä heikmpio ja minusta ei ole mihinkään eikä minusta koskaan tule mitään.
Kotilomat menivät päin persettä. En tehnyt mitään järkevää: nukuin ja kuuntelin miehen stressikiukuttelua, josta seurasi marttyrointia meikäläisen puolelta: "No anteeksi, että olen idiootti ja sairastunut moiseen sairauteen aiheuttaen sinulle kaikkea paskaa". Kuinkakohan kauan mies jaksaa katsoa minun epätoivoista räpiköimistäni terveyden ja sairauden rajamaastossa.
Tunnen mielettömän huonoa omaatuntoa siitä, etten ole kotona vaan mies joutuu huolehtimaan kaikesta.
Yksi omista hoitajistani lopettaa. Täytyy myöntää, että tuo sattuu enemmän kuin suostun ulospäin näyttämään.
Vihdoinkin uskalsin edes hieman avata itseäni ja sitten luotettava henkilö lähtee pois. Tuntuu, että matto on kiskaistu pois jalkojen alta.
Samalla kuitenkin syytän itseäni kaikesta. Olen ollut liian raskashoitoinen potilas, jonka vuoksi kyseinen henkilö lähtee kävelemään koko laitoksesta..
Tämäkin voi olla kuvittelua, mutta... Minulle tuo on totuutta vaikka se kummalliselta kuulostaakin.
Punnituskin lävähti taas vasten kasvoja.. Parisataa grammaa on tullut taas ylimääräistä.
Paino lähenee uhkaavasti "normaalipainoa".
Normaalipaino... Kuka senkin on määritellyt ja millä perusteella... Normaalipaino pelkkänä sanana aiheuttaa minulle edelleen yökötyspuistatuksia.
Olen niin kyllästynyt tähän. Nyt tuntuu, että sairaus on taas tukevasti ohjaimissa ja minä yritän pysyä vauhdissa mukana.
Pakkoliikunta-ajatukset ovat lisääntyneet. Ruoka kuvottaa aiempaa enemmän. Ahdistaa jatkuvasti.
Toistaiseksi olen kyennyt torjumaan syömishäiriön liikuntakäskyt, mutta en tiedä kuinka kauan kykenen siihen. Nytkin tekee mieli karata juoksemaan jonnekin vaikka vettä tulee kuin Esterin sieltä jostakin.
En vain kestä ajatusta siitä, että Ne yrittävät tehdä minusta muodottoman läskin. Ne vievät minulta mahdollisuuden olla se pieni ja siro. Ne tekevät minusta ruman ja ällöttävän peikonpoikasen sen keijukaisen sijaan, joka tahtoisin oikeasti olla.
Ne eivät ymmärrä minua. Kukaan täällä ei ymmärrä.
Haluaisin vain lähteä kotiin ja jatkaa haihtumista. Voisipa vain laihtua olemattomiin. Kuihtua pois.
5 ajatusta:
Toivottavasti pääset eroon syömishäiriöstäsi. Kamppailethan vielä, ole kiltti? En minä tiedä voiko tuollaista edes pyytää, mutta olen seurannut blogiasi jo niin kauan että tahdon sinulle oikeasti pelkkää hyvää. Se on vain se syömishäiriön pirulainen joka haluaa sinun laihtuvan ja kuihtuvan pois. Paljon voimia.
Kulta, kyllä sinusta on vaikka mihin <3
Paraneminen on kivinen tie ja takapakkeja tulee väistämättä, mutta älä ihmeessä luovuta nyt.
Olet uskomattoman vahva ja rohkea nainen ja voitat vielä tämän paskasairauden 10-0. Olen siitä täysin varma.
Hurjasti voima-halirutistuksia!! <3
Anonyymi ja Charly: kiitos <3
Kovasti on yritys päällä vielä kuunnella niitä viimeisiä järjen rippeitä, jotka olen onnistunut pitämään päässäni kaiken tämän keskellä.
..mutta on se harvinaisen vaikeaa..
Olen aina välillä selannut blogia, mutta rupean nyt lukijaksi.
Tiedän miltä tuntuu kun joku luotettava henkilä lähtee pois. Ja kun sellaista tapahtuu monestikin. Se on hirveää :( Mutta sille ei voi mitään.
Uusia kyllä on mutta luottamuksen luominen vie niin paljon aikaa.
Oletko koskaan lukenut kirjaa Pikku Prinssi? Siinä on yksi kohta, jossa puhutaan ketun kesyttämisestä. Se oli tärkeä kohta ainakin minulle.
Kuulostaa varmaan oudolta, mutta kannattaa lukea se kirja.
Voimia! <3
Marzu: Pikku Prinssin olen lukenut kauan kauan sitten, mutta pitänee lukea uudelleen tässä lähiaikoina.
Kiitos ja voimia sinnekin <3
Lähetä kommentti