Kaikki polkee paikallaan. Paino on pysytellyt samoissa lukemissa, jonka johdosta kalorimäärää nostettiin taas ylöspäin. Syöminen ahdistaa edelleen. En edelleenkään kykene näkemään itseäni muuna kuin oksettavana läskikasana. Haaveilen edelleen laihtumisesta keijukaisen mittoihin. Tiedän, että ei olisi hyväksi laihtua taas alle viisikymmenkiloiseksi, mutta silti haluaisin niin - haluaisin painon menevän vielä alemmas kuin "ennätysmitoissa".
Piakkoin olisi hoitokokouskin. En tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Ahdistaa.
Toivon, että siellä ei syytellä ja vaadita vielä enemmän ja enemmän.
Toisaalta haluaisin, että ne laittaisivat minut kotiin, jotta voisin jatkaa katoamista. Tai siirtyä suunnitelma exitukseen. Toisaalta taas se pieni osa minua haluaa pysyä täällä - turvassa ruualta ja turvassa itseltä.
Saas nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan... Pelkään tulevaisuutta. Koen, että asiat eivät tästä muuksi muutu, ainakaan parempaan päin ne eivät mene. Aina tielleni tupsahtaa ikäviä esteitä ja sotkuja, joista en pääse yli enkä ympäri.
Olen taas pari päivää ollut äärimmäisen ahdistunut kaikesta.. Tuntuu, että järki on jättämässä pääni lopullisesti.
Pelkään jatkuvasti, että läheisilleni tapahtuu jotain ja jostain syystä se olisi minun syyni.
Ahdistaa niin paljon, että hengittäminen tuntuu pahalta.
Sydän takoo jatkuvasti tuhatta ja sataa.. Ihmettelen, että miten se vielä jaksaa tehdä työnsä. Ehkä sekin väsyy ja lyö pian viimeiset lyöntinsä.
0 ajatusta:
Lähetä kommentti