Täällä sairaalassa ollessa on ollut aikaa ajatella asioita. Osa ajatuksista on ollut järkeviä ja toiset taas vähemmän järkeviä.
Olen ajatellut ystävyys- (ja sukulaisuus)suhteita melko paljon. Aika ajoin täällä olo on nimittäin hemmetin yksinäistä. Toki täällä on hoitajia ja muita potilaita juttuseurana, mutta eivät nuo korvaa "oikeita" ihmissuhteita. En siis väitä etteikö potilastoverien kanssa voisi ystävystyä, mutta täällä ei ainakaan tällä hetkellä ole ketään, jonka kanssa voisin kuvitella olevani yhteyksissä sairaalasta pääsyn jälkeen.
Viimeisten kolmen kuukauden aikana olen huomannut, että ei minulla oikeita ystäviä ole kuin kourallinen, mutta nuo henkilöt ovat kultaakin kalliimpia.
Nuo henkilöt ovat niitä, jotka ovat käyneet katsomassa minua täällä. En ole huudellut sairaalajaksostani, mutta jos joku on ihmetellyt missä mahdan olla, niin olen kyllä kertonut. Ja nämä ihmettelijät ovat tulleet pitämään seuraa edes hetkeksi.
Enemmän on niitä kavereita(?), joita yht'äkkinen katoamiseni ei ilmeisesti kosketa pätkän vertaa. Nyt viimeistään huomaa, että minä olen ollut näissä kaveruussuhteissa aina se, joka ottaa yhteyttä ja kysyy sopisiko kahvihetki tai mentäisiinkö yksille.
Ehkä eniten kuitenkin satuttaa se, että tiedän joidenkin ihmisten saaneen tietää sairaudestani ja sairaalajaksosta, mutta näistä en ole kuullut mitään. Osa näistä ihmisistä on sukulaisia ja osa ihmisiä, joita luulin ystävikseni..
Ilmeisesti mielisairaalamaailman yllä leijuu vieläkin jonkinlainen stigma. Jotkut kai kuvittelevat kaikkien psykiatrisen sairaalan potilaiden olevan seinähulluja: vaarallisia ja arvaamattomia. Varokaa vaan ettei hulluus tartu.. Parempi siis pysytellä mahdollisimman kaukana mokomista laitoksista.
Valoja päälle... Kaikki mielenterveysongelmaiset eivät ole psykoottisia.
Tosiasiahan on se, että useimmista ihmisistä ei voi päältäpäin huomata näiden kärsivän jostain psykiatrisesta sairaudesta. Jokainen törmää varmasti päivittäin useisiin ihmisiin, jotka ovat hoidon piirissä. Nämä kohtaamiset voivat tapahtua missä vain: kaupassa, koulussa, kadulla... Eivätkä nämä kohtaamiset eroa "normiväestön" tapaamisesta millään lailla.
Valitettavan usein itsemurha tulee täytenä yllätyksenä ja kuulee jälkeenpäin voivottelua siitä kuinka kyseisestä henkilöstä ei kyllä yhtään huomannut, että hän voisi päätyä moiseen ratkaisuun. Tässä viimeistään huomaa, että edesmenneen henkilön elämästä ei ole tiedetty oikeastaan yhtään mitään - tai sitten on haluttu ummistaa silmät ennusmerkeiltä.
En nyt halua loukata ketään enkä todellakaan väitä, että jokainen itsemurhan tehnyt olisi ollut se "aina iloinen Pirkko", mutta näitäkin tapauksia tosiaan on ja tulee olemaan jatkossakin.
Ehkä tässä kirjoituksessa on jonkinlainen punainen lanka ja edes jonkinmoista loogisuutta havaittavissa. Oman pään sisältö on taas yhtä sillisalaattia..
Ehkä pointtini oli sanoa, että pitäkää kiinni ystävistänne. Kysykää mitä heille kuuluu. Olkaa heidän tukenaan silloin, kun he eniten sitä tarvitsevat.
0 ajatusta:
Lähetä kommentti