Ensimmäistä kertaa astun terveydenhoitajan huoneeseen puhumaan muusta kuin fyysisestä vaivasta. Tällä kertaa istahdan keskustelemaan mielenterveydestäni. Tai oikeastaan sen terveyden puutteesta.
Jännitän mielettömästi ja kädet hikoavat. Terveydenhoitaja antaa minulle täytettäväksi jonkinsortin lappusen ja loppuaika menee keskustellessa.
Itken monta kertaa. Hävettää. Miksi ihmeessä minun piti sillä tavalla romahtaa täysin vieraan ihmisen edessä...
Hoitaja antaa minulle monta kertaa tilaisuuden avata suuni myös syömisestä, mutta en tartu tilaisuuteen. En uskalla. Ihminen on minulle vielä liian vieras ja tuntematon ja hoidon jatkosta ei vielä ole varmuutta: vielä on epävarmaa kenen kanssa menen juttelemaan ensi viikon lääkärillä käynnin jälkeen: onko se terveydenhoitaja, lääkäri vai psykiatrinen sairaanhoitaja.
Oli jotenkin helpottavaa kuulla, kun vieras ihminen toteaa että sinulla on selkeästi kovin paha olla..
0 ajatusta:
Lähetä kommentti