Huutoa hiljaisuudesta

En ole taas ehtinyt enkä jaksanut päivitellä blogia. On ollut niin paljon muuta puuhaa..
Kiireisyys on mukavaa johonkin pisteeseen asti. Tuon tietyn pisteen jälkeen se muuttuu vain ahdistavaksi..
Kiire on tosin pienin murheistani, ehkä hyvä niin - enpähän ehdi pohtia päätäni puhki muilla päätäni vaivaavilla asioilla.

Edellisen postauksen ja nykyhetken välissä on ollut lyhyt "hyvä kausi", jolloin luulin kaiken kääntyvän parhain päin. Luulin väärin.
Pienen pienen hetken pääasiallinen olotila oli lähinnä seesteinen. Ehkä jopa lähes onnellinen. Sitten tein sen taas, aloin murehtia turhanpäiväisiä asioita.
Tekee mieli vetäytyä talviuneen. Herättäkää minut kesällä, jooko?
Nyt tuntuu, että kaikkien asioiden (mukaanlukien ihmissuhteet) parissa minun sisimpäni on täynnä tyhjää. Mikään ei oikein tunnu miltään. Tai jos tuntuu, niin tunne ei ole positiivinen.. Mieluummin kipittelenkin tunteettomana zombina paikasta A paikkaan B.
Mutta itseänihän minä saan tästä olosta syyttää. Eivät ongelmani ole niin suuria.. Kyllä jokaisen normaalin ihmisen pitäisi pystyä selviytymään niistä. Minä vaan en osaa. Tai ehkä en anna itseni selvitä..?
Selviytyäkseen henkilökohtaisesta helvetistään, pitäisi pystyä avaamaan elämän solmukohtia.. Minä en halua paneutua niiden solmujen ja sotkujen avaamiseen. Pelkkä ajatus tuon vyyhden avaamisesta tuntuu tukahduttavalta. En edes tiedä mistä pitäisi aloittaa, elämän punainen lanka on hukassa.

Sen Erään kanssa oleminen tuntui mahdottoman hyvältä tuon lyhyeksi jääneen hyvän kauden aikana. Ja sitten hän alkoi taas puhua rakkaudesta, naimisiin menosta ja lapsista.. Ei helvetti... En minä näe itseäni äitinä.. En minä osaa huolehtia muista - en osaa huolehtia edes itsestäni!
Se Eräs muutenkin kyselee reippaanlaisesti kaikenlaista ja puhuu paljon, ajoittain tällainen saa minut tuntemaan itseni liian hiljaiseksi hänen rinnalleen.. Aiemmin olin puhelias ja räiskyvä, aina menossa mukana ja tutustumassa uusiin ihmisiin.. Nyt vain ihmettelen mihin tuo iloinen tyttö on kadonnut ja miksen enää osaa ja jaksa olla samanlainen..?

Olin vähällä kertoa Sille Eräälle, että minun mielenterveyteni ei ole ihan kunnossa.. Se oli jo ihan kielenkärjellä. Lipsautin erään keskustelun yhteydessä "minulla ei kyllä ole kaikki pelaajat kaukalossa"-kommentin..
Se Eräs kysyi, että miksen muka ole ihan normaali. Vastasin vain, että kukapa meistä olisi ja nauroin. Nauramisen oman sisimmän salaamisen yhteydessä minä osaan paremmin kuin hyvin ja asia jäi sitten siihen..
Mitä tuohon nyt olisi pitänyt vastata? "Tyttöystäväsi miettii usein sitä miltä tuntuisi hypätä katolta" tai "Eipä tässä muuten mitään, mutta olen ihan noin teoriassa miettinyt, että milläköhän lääkkeellä saisi henkensä varmasti pois ilman pelkoa vihannekseksi jäämisestä"...?
Älkää huoliko, en oikeasti ole nyt tekemässä mitään edellä mainituista.. Tulee vain mietittyä kaikenlaista yön pimeinä tunteina tai jos ahdistus iskee nyrkkiraudalla vasten kasvoja.

Ei tästä kirjoittamisestakaan tule taas hevonpersettä.
Pitäisi tajuta olla kirjoittamatta tietyn kellonajan ja/tai tietyn promillemäärän jälkeen.
Kiitos ja anteeksi.