Olen usealta ihmiseltä kuullut viime viikkoina kysymyksiä: "Oletko ihan kunnossa?", "Pärjäätkö nyt varmasti?" sekä kehotuksia tulla puhumaan, jos jokin painaa mieltä.
Olen työntänyt nämä ihmiset kauemmas mutisemalla kaiken olevan ok. En yksinkertaisesti jaksa alkaa purkamaan tuntojani kenellekään. Parempi olla hiljaa.
Ainut ihminen, jonka seurassa itsehillintäni on pettänyt, on ex-avomies.. Yhtenä päivänä itkin hillittömästi hänen kainalossaan pari tuntia ja nukahdinkin sitten siihen.. En kuitenkaan hänellekään kovin tarkasti alkanut selittämään, että mikä on - sain ulistua vain sen, että olen hirveän ahdistunut ja en kohta jaksa enää.
Päivityksissäkin on nyt ollut hieman taukoa, koska en ole jaksanut edes avata konetta. Tai jos olen avannut, niin olen maksanut laskut ja lukenut sähköpostit. En kuitenkaan niihin posteihin ole jaksanut vastata ja laskutkin olen maksanut viiimeisenä eräpäivänä. Inhottaa, kun ennen tuli hoidettua kaikki aina alta pois heti ja nyt tilanne näyttää siltä, että kaikki jää roikkumaan ja tehtävät kasaantuvat..
Olen koettanut parhaani mukaan pitää itseni kiireisenä, niin ei ehdi pohdiskella elämäänsä liiaksi. Tällä viikolla olen töissä vähän vajaat 50 tuntia ja ensi viikolla n. 40h. Väsymys painaa ja jokaiseen soluun sattuu, mutta menkööt.. Parempi tämä fyysinen kipu on kuin jatkuva ahdistus..
Tiedän, että en voi jatkaa tätä tahtia kovin kauaa tai kroppa laittaa stopin.. Tai kai se stop-merkki meni jo, mutta painetaan vain lisää kaasua - ei näy poliiseja, joten otetaan riski.
Olen kovasti koettanut lujittaa mieleni ja yritän vältellä ajatuksia, joita en halua ja jaksa käydä läpi tällä hetkellä edes itsekseni. Silti ne tulevat takaisin. Ja ne pirulaiset ottavat kaverinsakin mukaan.
Pitäisi opetella avaamaan suunsa ja kertoa, että nyt on paha olla. En ole ikinä ollut hyvä siinä. Ehkä tuo on lapsuudesta opittu käyttäytymismalli tai nuoruudessa kehittynyt coping-keino tai jotain niiden väliltä.
Minulla on kuitenkin suht tukeva sosiaalinen tukiverkosto, mutta en osaa hyödyntää sitä oikealla tavalla. Hyviä ystäviä minulla on kourallinen, mutta kukaan ei tiedä minusta kaikkea.. Olen kuin palapeli, jonka palat on jaettu eri ihmisille: kukaan ei voi koota kuvaa, koska paloja puuttuu.
Suurimmalla osalla kaveripiiriini kuuluvista ihmisistä ei kyllä varmasti ole mitään käryä siitä, että kohta minun mukini vuotaa yli. Olen vuosien saatossa kehittynyt harvinaisen hyväksi omien syvimpien tuntojeni piilottelijaksi. Sen vuoksi muiden ihmisten seurassa oleilu on ajoittain hyvinkin raskasta. Ei sitä pidemmän päälle jaksa hymyillä vaikka sitä oikeasti roikkuu löysässä hirressä. Ja jos yrittää liian pitkään, niin löytää itsensä yksin itkemästä vessan lattialta. Tämän takia tulee lähdettyä välillä vähän aiemmin kotiin. Kotona ei tarvitse esittää vahvaa vaan voi olla se heikko ja säälittävä lurjus, joka oikeasti olen.
Toimintani kuulostaa varmasti aivan järjettömältä. Teen tätä, koska en halua että minuun sattuu. Olen varovainen ihmisten kanssa ja en luota ihmisiin kovinkaan helposti.. Joku saattaa ajatella, että olen hirveä lörppö, mutta eipä tuollainen ihminen mistään mitään tiedä.. Puhun kyllä paljon, mutta puhun asioista joilla ei loppujen lopuksi ole minulle itselleni hirveästi merkitystä.
Saa nähdä mihin tämä johtaa.. Kai tuossa on pidemmän päälle tasan kaksi vaihtoehtoa: lataamo tai hauta.
Pitäisi vähän ryhdistäytyä, mutta en jaksa...
0 ajatusta:
Lähetä kommentti