Jostain syystä minulla on olo, että minuun sattuu ja kovasti jos jatkan tätä tahtia. Sydän huutaa: "Anna mennä!", mutta järki käskee jättämään tunteet ulkopuolelle.
Nyt olen viimeiset pari päivää bilettänyt - taas kerran (tiedän, pitäisi rajoittaa tuota alkoholin käyttöä)... Ja Se Eräs on ollut mukana. Ja meillä on ollut hirveän hauskaa.
On keskusteltu omista peloista ja odotuksista sekä tulevaisuuden suunnitelmista ja haaveista. Lisäksi on heitetty hyvää läppää puolin ja toisin.
Pidetty toista hyvänä. Oltu lähekkäin. Katseltu tähtitaivasta ja auringonnousua.
Jos elämäntilanne olisi toinen, itse olisin varmasti ihan taivaissa ja ihastunut kuin mikä. Nyt ei pysty ja tuntuu toisen vuoksi pahalta. Se Eräs kyllä tietää, etten voi antaa itseäni kokonaan. Tai paremmin sanottuna en uskalla.
Ollaan myös puhuttu Sen Erään kanssa siitä, että mitä muutettaisiin toisissamme. Hän kuulemma lisäisi minulle muutaman kilon tai enemmän, mutta olen kuulemma tällaisenakin ihana. Jotenkin hassua, että itse yrittää hirveällä raivolla päästä läskistä eroon ja sitten itselle kovin tärkeäksi tullut ihminen lisäisi massaa. Toki Poika Ystäväkin on valittanut laihuudesta jo vuoden päivät, mutta hänen puheensa eivät ole uponneet minuun tällä tapaa. On kuin kuuma veitsi olisi leikannut voita.
Olen hämmentynyt. Toisaalta tekisi mieli päästää irti Sairaudesta, mutta sitten luulen että epävarmuus valtaisi minut. Ajoittain tuntuu, että jos mikään muu ei kestä ja maailma tuntuu romahtavan, niin ainut asia johon voin luottaa on Sairaus. Samalla tiedän, että tämä tulee tuhoamaan minut.
Olen puun ja kuoren välissä. Jos päästän Sairaudesta irti, niin miten minun käy, jos kaikki menee pipariksi taas kerran? Toisaalta: mitä minun elämästäni tulee, jos roikun kiinni Sairaudessa - mitä jos menetän jotain tärkeää?
Oli masentavaa tulla kotiin Poika Ystävän luokse, koska tietää että seuraava viikko on taas yhtä lattea kuin huonosti paistunut pannukakku. Nyt tuntuu, että minulta on kadonnut täydellisesti halu olla Poika Ystävän kanssa. Toivottavasti hänkin jossain vaiheessa ymmärtää tämän, ainakin olen yrittänyt saada hänet ymmärtämään.
Tänään Poika Ystävä on ärsyttänyt tavallista enemmän. En tajua, että miksi... Tai noh, ehkä syynä on se, että pari viime päivää ovat olleet niin pirun mahtavia toisen ihmisen kanssa.. Ja nyt haluaisin vain köllötellä itsekseni ja pohtia syntyjä syviä, mutta se ei tunnu onnistuvan, koska Poika Ystävä pyörii koko ajan jaloissa ja kyselee tyhmiä. En jaksa puhua.
Vaakaan päin en ole edes vilkaissut joulun jälkeen. Masentaa ajatuskin digivaa'an armottomuudesta. Peiliinkään en ole juuri vilkuillut, koska en todellakaan pidä näkemästäni. Turvotusta ja läskiä. Kamalaa.
ps. Mikä siinä on, kun olo on niin haikea, mutta ei tiedä syytä... Ja mikä siinä on, että kun tekee mieli itkeä, niin eivät ne kyyneleet tule...
0 ajatusta:
Lähetä kommentti