Olen ollut niin ahdistunut viime päivät. Rintaa on puristanut ja olo on ollut muutenkin mielettömän huono.
...ja en tiedä paraniko oloni ollenkaan äskeisen keskustelun päätteeksi. Ehkä nyt ei ahdista ihan niin paljon.
Eli nyt on siis tullut miehen kanssa puheeksi se, että haluanko jatkaa tätä vai en.
Keskustelua ei ole saatu kovin pitkälle. Vain sen verran asia on edennyt, että mies tietää minun pohtivan asiaa.
Äskeinen välikohtaus sujui kutakuinkin näin:
Mies: "Mikä sinulla on?"
Minä: "Ei mikään"
Mies: "Onko sinulla jotain syömisjuttuja, kun olet ollut kummallinen?"
Minä: "Ei"
Mies: "Miksi et halua olla lähelläni?"
Minä: "En jaksa. Mene nyt pois"
Mies: "Onko tämä nyt vain joku ohimenevä vaihe?"
Minä: "En tiedä"
Nyt mies on mielettömän järkyttynyt ja itkee viereisessä huoneessa suljetun oven takana. Surettaa toisen puolesta, mutta rintaa puristava vanne on kadonnut.
3 ajatusta:
Hmmmm...ahdistava tunne muistuttaa helpostustani kun sain sanottua anopilleni etten pidä hänen vanhimmasta pojastaan enkä siksi halua että hän rahaa mua kylään vanhimman poikansa ja unelmaminiänsä luokse. Oloni oli hirveän helpottunut kun sain kakistettua tämän ulos, eikä minua ole enää sen jälkeen pakotettukaan heille kylään.
Sinulla on helpottunut olo koska sait sanottua vaikea asian ulos ja toinen on järkyttynyt ja loukkaantunut. Kaikesta päätellen hän välittää sinusta hyvin paljon. Ehkä enemmän kuin sinä hänestä?
^Niinpä.... Tuntuu, että mies on ihan kiinni minussa ja minä en osaa olla "hänen arvoisensa". Tai siis. En osaa antaa samalla tapaa takaisin.
Olo helpottuu mielettömästi kun saa vaikka edes pienen palan asioista sanottua. Jaksamisia <3
Lähetä kommentti