Ahdistus huutaa pääni sisällä

Ahdistaa. En ole pitkään aikaan ollut näin ahdistunut.
Perjantai meni taas kumarrellessa posliinialttarilla. Hävettää.. Olen luvannut itselleni, etten oksenna kun mies on kotona - mutta kuinka taas kävi? Lauantainakin teki mieli tyhjentäytyä, mutta en saanut tilaisuutta.. Koko viikonloppua on varjostanut ahdistus, mutta tuntuu että se vain kasvaa kasvamistaan.

Tämän aamun ensimmäinen ajatus muutamien tuntien yöunien jälkeen oli: "Miksi minun piti herätä?". Ahdistus puristaa rintaa ja olisin mieluusti jäänyt sänkyyn makaamaan, mutta mies pakotti minut nousemaan.
On voimaton olo. En jaksaisi tehdä mitään..
Mies lähti taas viikoksi pois. En uskonut, että tuntuisi näin pahalta - pitäisihän minun tottua tähän.
Ahdistaa ja itkettää. En vain edelleenkään pysty itkemään.

Huomenna pitää jaksaa käydä labrassa otattamassa ne verikokeet. Suunnittelin käyväni ostamassa Nutriletteja sitä ennen, saa nähdä jaksanko. Mies kielsi minua ostamasta niitä, mutta viikolla teen juuri niin kuin itseestä parhaalta tuntuu. Nyt tuntuu, että ruuan kieltäminen itseltään olisi paikallaan.
Miehen asiat olisivat kyllä paljon paremmin, jos hänellä olisi tyttöystävä joka tekisi muutakin kuin makaisi kaiket päivät ja kävelisi kaupungilla mitään näkemättömin silmin.. Kyllä hän toipuisi ajallaan. Löytäisi jonkun, joka on normaali. Jonkun, joka kykenee normaaliin perhe-elämään eikä leiki ruualla ja ole muutenkaan hankala.
Ainut asia, jonka vuoksi on pakko nousta sängystä (tai muutenkaan jaksaa elää), on koira. Se oikeasti tarvitsee minua. Jos sitä ei olisi, en tiedä olisiko minuakaan. En ainakaan jaksaisi yrittää yhtä paljon.