"Syötkö sä koskaan normaalisti?"

Tänään on ollut rankka päivä. Uusi lääkäri ja taas uudet kuviot.
Sain siis tälle päivälle ajan psykiatrian poliklinikalle viime viikolla peruuntuneen tilalle. Saavuin odotusaulaan vartin etuajassa, koska pelkäsin etten löydä oikeaa paikkaa ja myöhästyn. Siellä sitten odotellessani kuuntelin televisiosta jorinaa Raakel Lignellin laihtumisesta ja laihdutuksesta. Yht'äkkiä tuntui että seinät kaatuisivat päälle. Ahdisti. Menin vessaan ja hetken mietin oksentavani aamupuuron ulos, mutta tajusin että se ei ehkä olisi järkevää - ei täällä.

Lääkäri osoittautuikin ihan mukava. Ja ihan erilaiseksi mitä kuvittelin. Sustui jopa vaihtamaan Mirtazapinit pois liian syömisen ja nopean lihoamisen vuoksi. Ei ole kuulemma tarkoituksenmukaista lihottaa syömishäiriöstä kärsivää lääkkeillä. Olin niin iloinen, että olisin voinut pusun moiskauttaa moisesta lauseesta.
Tuntihan tuossa käynnissä meni. Itse olen huono kertomaan itsestäni ja voinnistani "vapaasti", eli on parempi että minulta kysytään paljon kysymyksiä. "Miten voit?"-kysymys kirvoittaa minulta vastaukseksi luultavasti vain muutaman sanan.  Uusi lääkäri kuitenkin on taitava, hän osaa kysyä kysymyksiä ja antaa minulle tarpeeksi aikaa vastata niihin. Tänään käytiin läpi menneitä ja nykyisiä asioita. Masennusta ja sen oireita, nukkumista, miten syön, mitä syön, mitä en saa syödä ja niin edelleen.
Lääkärin kysyessä "syötkö sä koskaan normaalisti?", tajusin viimeistään kuinka keturallaan syömistottumukseni ovat.. Joko ahmin, paastoan tai rajoitan kaloreita "epäterveelle tasolle". Muita vaihtoehtoja ei ole.

Minulle määrättiin joitain uusia labroja ja minun piti sitten itse varata labra-aika puhelimitse. Minun täytyy olla 10 tuntia (no voi harmitus sentään, ei haittaa pätkääkään) syömättä ennen näytteenottoa. Puhelimessa labratäti sitten totesi kyllästyneesti, että kaikki aamuajat on varattu kolmeksi viikoksi eteenpäin. Kyselin sitten olisiko puolillepäivin aikoja vielä vapaana tässä lähiaikoina. Ja olihan niitä, mutta piti sen sutturan sitten vielä samaan lauseeseen todeta: "Pystytkö sä muka olemaan niin pitkään syömättä?". Teki mieli nauraa, mutta sopersin vain että kyllä tuo onnistuu. Päässäni jatkoin lausetta: "...niinhän minä teen joka päivä".