Still alive

Pitkään aikaan en ole käynyt blogin puolella. Ei ole joko ollut inspistä kirjoittaa taikka mahdollisuutta käyttää nettiä.
Nettitikku on alkanut kettuilemaan ja yhteys on niin hidas, että sillä ei paljoa bloggeria avata saatika päivitetä yhtään mitään.

Mitä minä nyt oikein kertoisin?
Vointi on edelleen mitä on.
Paino on noussut normaalipainon puolelle ja tunnen itseni hyllyväksi ihrapullaksi. Kehotietous- ja rentoutusharjoitukset ovat käyneet entistä raskaammiksi - en halua ajatella läskejäni, en halua ajatella kehoni ääriviivoja taikka reisien painautumista patjaa vasten. En halua katsoa hyllyviä allejani peilin edessä. En edes halua katsoa peiliin... Tiedän jo mikä otus sieltä katsoo takaisin ja en halua olla sellainen...
Voisinpa jonain päivänä olla tyytyväinen kehooni ja tuntisin oloni mukavaksi kropassani..

Ahdistus liittyen omaan kehoon heijastuu myös parisuhteeseen ja muuhun elämään. Koen oloni harvinaisen epämiellyttäväksi, jos läheisyyttä on "liikaa".
Ajatus alkaa kiertää samaa vanhaa rataa: "Nyt se miettii olenko lihonut vai laihtunut... Kyllä sekin varmasti kohta huomaa kuinka inhottava ja hyllyvä olen. Olenko senkin mielestä vastenmielinen?"
Kaupassa saan ahdistuskohtauksia, jos ihmiset tulevat liian lähelle "henkilökohtaista tilaani". Jos joku tuijottaa, kuvittelen hänen miettivän kuinka edes kehtaan olla olemassa tällaisen ruhon kanssa.

Mieliala sahaa edestakaisin. Nyt ollaan taas jossain pohjamudissa..
En edelleenkään tiedä kumpi masennuksesta ja syömishäiriöstä on muna ja kumpi kana. Diagnoosina on edelleen syömishäiriö ja hoitohenkilökunnan mukaan "mieliala sitten paranee, kunhan syöt kunnolla ja paino normalisoituu".
Wuppiduu... Syön osastolla kuin hevonen ja paino on normaalin puolella (onpa ruma sana. normaalipaino), mutta koen silti olevani ihmiskunnan pohjasakkaa...
Tuntuu, että tässä ei nyt taaskaan nähdä metsää puilta.. Korjaantuisinpa vain sillä, että "syön oikein ja painan vähän enemmän". Suututtaa... Sama paska tämä on, mutta eri paketissa.
Itku velloo edelleen sisällä, mutta kyyneleet eivät tule ulos.

Piakkoin olisi kotiutumisen vuoro.. Johan täällä on puoli vuotta elämästä mennyt ohi.
Minun ikäiseni ihmisen pitäisi olla jo jotain... Vaimo, äiti, työntekijä... Jotain! Minä en ole mitään. En ole elämässäni saavuttanut yhtään mitään..
En tiedä milloin palaan opiskelemaan vai palaanko ollenkaan. Olen ihan hukassa elämäni kanssa. En tiedä mitä tekisin..
Jatkohoitopaikasta ei vielä ole mitään varmuutta... Epävarmuus syö minua.. En voi hallita elämässäni mitään. En enää edes syömisiäni vaan joku muu sanelee, että mitä syön ja milloin.
Tuntuu, että kävelisin ohuen ohuella jäällä ja odotan kuulevani risahduksen, jonka jälkeen putoan tyhjyyteen...

Kuulumiset täältä jostain

Pari viikkoa olen elellyt blogihiljaisuudessa. Ei ole ollut fiilistä kirjoittaa. Tai sitten jos olisi ollut, niin syistä x, y tai z, en ole voinut rustata mitään.
Tähän lähes kahteen viikkoon on mahtunut paljon asiaa ja tapahtumia. Hoitokokous, ensimmäisiä yön yli kotilomia, ylä- ja alamäkiä...

Hoitokokous meni paremmin kuin luulin. Ei syyllistämistä, ei pakottamista. En oikein muista mitä kokouksessa käytiin läpi - olin niin ahdistunut koko sen ajan, kun istuin ihmisten "tarkkailtavana" ja huomion keskipisteenä.
Ravitsemusasioita ja psykologiapuolta taidettiin käydä läpi. Jatko on vieläkin hyvin hyvin epävarmaa. Saatan päästä pois täältä reilu kuukauden päästä, jos edistyn toivottuun tahtiin.
Paino jumittelee edelleen niissä samoissa vanhoissa numeroissa ja kalorimääriä aletaan nostelemaan ihan urakalla lähiviikkojen aikana. Ahdistaa pelkkä ajatuskin yli 2000kcal/päivä ruokavaliosta...
Painoa pitäisi saada lisää n. 3kg, jotta oltaisiin ravitsemusterapeutin mukaan "ravitsemuksellisesti turvallisella alueella".
Voi itku. Se on paljon se.

Lomat ovat menneet joko hyvin tai hyvin huonosti. Yhden loman olen joutunut keskeyttämään ahdistumisen vuoksi. En yksinkertaisesti voinut ajatella muuta kuin ruokaa ja kuinka se olisi pitänyt saada katoamaan lautaselta vatsalaukkuuni. Olin todella pettynyt siihen, etten pystynyt syömään. Tunsin syyllisyyttä avomiehen vuoksi - hänkin oli varmasti odottanut lomaani ja sitten minä menen ja sössin koko homman..

Mieliala on vaihdellut laidasta laitaan.. Väliin mahtuu myös täysin tyhjiä pätkiä. En oikein osaa sanoa kumpi on ahdistavampaa - se, että mieliala heittelee kuin rikkinäinen vuoristorata vai se, että sisällä ei ole mitään, pelkkä tyhjyys..

 
Paranemisen suhteen koin "potkun persauksille" eräänä yönä.. Heräsin järkyttäviin rintakipuihin ja olin varma, että nyt se noutaja saapuu. Onneksi nuo rytmihäiriöt menivät ohitse.. Valtaosa syömishäiriöpotilaista kuolee kuulemma rytmihäiriöiden aiheuttamaan sydämen pysähdykseen.
Edellä mainitusta huolimatta halu parantua ja halu laihtua taistelevat edelleen keskenään.
Miksi olenkaan joskus suostunut astumaan tähän oravanpyörään? Kun luulet asioiden olevan jollain lailla paremmin kuin ennen, olet huomaamattasi livennyt taas sille samalle tutulle tielle ja kuuntelet syömishäiriön valheita korvat höröllä..

Tukahdutettu raivo

Eilisestä asti olen tuntenut suunnatonta raivoa koko sairaalaa, hoitohenkilökuntaa ja hoitoa sekä itseäni kohtaan. Enkä pysty purkamaan sitä mitenkään. Tekisi mieli karjua vittua, saatanaa ja perkelettä niin kovaa, että vähänkään säikymmät potilaat laskisivat alleen ympäri sairaalaa. Mutta en minä saa tehdä niin. Minun täytyy olla kiltti ja huomaamaton. Se helppo potilas.
Toinen hyvä raivon purkukeino olisi pitkä ja kovalla tahdilla vedetty lenkki, mutta enhän minä sitäkään saa tehdä. "Vain rauhallista kävelyä ja istuskelua ulkona". Voi helvetti.
Olen kuitenkin (onneksi?) kohta kotiutuskunnossa. Harmi vaan, että pään sisältö on täynnä tismalleen sitä samaa paskaa, jota siellä oli kun näiden seinien sisäpuolelle astelin. Paino on noussut, mutta ajatukset ovat samoja tuttuja: "olet oksettava läski. laihdu. tunnet kehosi löllyvän sieltä sun täältä. kaikki ylimääräinen täytyy saada pois".

Alan olla kurkkuani myöten täynnä täällä oloa. Nyt tekee mieli heittää menemään kaikki mikä on "saavutettu" ja jatkaa laihtumista kohti pienempiä lukemia.
En ilmeisesti osaa tehdä tai sanoa mitään ilman, että minut ymmärretään väärin. Yksi hoitajista on saanut jostain päähänsä, että minä en edes haluaisi kotiin. Voi jumalauta. En minä nyt tänne halua jäädä asumaan loppuiäkseni, kuka hullu sellaista tahtoisi?
Muutenkin ketuttaa, kun tuntuu että jotkut ovat kuuntelevinaan, mutta eivät oikeasti kuule mitä minulla on sanottavaa. Jotenkin loukkaa se, että ei muisteta lainkaan mitä sanoin hetki sitten ja sanomani toistetaan aivan toisessa merkityksessä tai tehdään jotain omia tulkintoja, jotka ovat aivan tuntemuksieni vastaisia.
Kukaan ei myöskään ole maininnut kuinka helvetin lihavaksi minut oikein aiotaan syöttää täällä. Läskiä tursuaa sieltä ja täältä..

Nyt en halua mitään muuta kuin lähteä kotiin. Kotona pitää jatkaa entistä varovaisempaa laihduttelua. Se tarkoittaa parempia valheita poikaystävälle sekä muille läheisille ja huolellisempaa pukeutumista.  Lisää salassa liikkumista..
Vaakakin pitäisi varmaan etsiä jostain - poikaystävä on piilottanut sen jonnekin asuntoomme.
Avopuolella se onkin sitten ihan sama mitä minä siellä lärpätän, valehtelen niillekin suut ja korvat täyteen.
Tuntuu, että en minä edes ole sairas. Mieliala alkaa olla jo parempi, joten olisin enemmän kuin tyytyväinen, jos minun annettaisiin elää onnellisena siellä vääristyneessä keijumaailmassani, johon haluan paeta ympäröivää todellisuutta.