Kuulumiset täältä jostain

Pari viikkoa olen elellyt blogihiljaisuudessa. Ei ole ollut fiilistä kirjoittaa. Tai sitten jos olisi ollut, niin syistä x, y tai z, en ole voinut rustata mitään.
Tähän lähes kahteen viikkoon on mahtunut paljon asiaa ja tapahtumia. Hoitokokous, ensimmäisiä yön yli kotilomia, ylä- ja alamäkiä...

Hoitokokous meni paremmin kuin luulin. Ei syyllistämistä, ei pakottamista. En oikein muista mitä kokouksessa käytiin läpi - olin niin ahdistunut koko sen ajan, kun istuin ihmisten "tarkkailtavana" ja huomion keskipisteenä.
Ravitsemusasioita ja psykologiapuolta taidettiin käydä läpi. Jatko on vieläkin hyvin hyvin epävarmaa. Saatan päästä pois täältä reilu kuukauden päästä, jos edistyn toivottuun tahtiin.
Paino jumittelee edelleen niissä samoissa vanhoissa numeroissa ja kalorimääriä aletaan nostelemaan ihan urakalla lähiviikkojen aikana. Ahdistaa pelkkä ajatuskin yli 2000kcal/päivä ruokavaliosta...
Painoa pitäisi saada lisää n. 3kg, jotta oltaisiin ravitsemusterapeutin mukaan "ravitsemuksellisesti turvallisella alueella".
Voi itku. Se on paljon se.

Lomat ovat menneet joko hyvin tai hyvin huonosti. Yhden loman olen joutunut keskeyttämään ahdistumisen vuoksi. En yksinkertaisesti voinut ajatella muuta kuin ruokaa ja kuinka se olisi pitänyt saada katoamaan lautaselta vatsalaukkuuni. Olin todella pettynyt siihen, etten pystynyt syömään. Tunsin syyllisyyttä avomiehen vuoksi - hänkin oli varmasti odottanut lomaani ja sitten minä menen ja sössin koko homman..

Mieliala on vaihdellut laidasta laitaan.. Väliin mahtuu myös täysin tyhjiä pätkiä. En oikein osaa sanoa kumpi on ahdistavampaa - se, että mieliala heittelee kuin rikkinäinen vuoristorata vai se, että sisällä ei ole mitään, pelkkä tyhjyys..

 
Paranemisen suhteen koin "potkun persauksille" eräänä yönä.. Heräsin järkyttäviin rintakipuihin ja olin varma, että nyt se noutaja saapuu. Onneksi nuo rytmihäiriöt menivät ohitse.. Valtaosa syömishäiriöpotilaista kuolee kuulemma rytmihäiriöiden aiheuttamaan sydämen pysähdykseen.
Edellä mainitusta huolimatta halu parantua ja halu laihtua taistelevat edelleen keskenään.
Miksi olenkaan joskus suostunut astumaan tähän oravanpyörään? Kun luulet asioiden olevan jollain lailla paremmin kuin ennen, olet huomaamattasi livennyt taas sille samalle tutulle tielle ja kuuntelet syömishäiriön valheita korvat höröllä..

Tukahdutettu raivo

Eilisestä asti olen tuntenut suunnatonta raivoa koko sairaalaa, hoitohenkilökuntaa ja hoitoa sekä itseäni kohtaan. Enkä pysty purkamaan sitä mitenkään. Tekisi mieli karjua vittua, saatanaa ja perkelettä niin kovaa, että vähänkään säikymmät potilaat laskisivat alleen ympäri sairaalaa. Mutta en minä saa tehdä niin. Minun täytyy olla kiltti ja huomaamaton. Se helppo potilas.
Toinen hyvä raivon purkukeino olisi pitkä ja kovalla tahdilla vedetty lenkki, mutta enhän minä sitäkään saa tehdä. "Vain rauhallista kävelyä ja istuskelua ulkona". Voi helvetti.
Olen kuitenkin (onneksi?) kohta kotiutuskunnossa. Harmi vaan, että pään sisältö on täynnä tismalleen sitä samaa paskaa, jota siellä oli kun näiden seinien sisäpuolelle astelin. Paino on noussut, mutta ajatukset ovat samoja tuttuja: "olet oksettava läski. laihdu. tunnet kehosi löllyvän sieltä sun täältä. kaikki ylimääräinen täytyy saada pois".

Alan olla kurkkuani myöten täynnä täällä oloa. Nyt tekee mieli heittää menemään kaikki mikä on "saavutettu" ja jatkaa laihtumista kohti pienempiä lukemia.
En ilmeisesti osaa tehdä tai sanoa mitään ilman, että minut ymmärretään väärin. Yksi hoitajista on saanut jostain päähänsä, että minä en edes haluaisi kotiin. Voi jumalauta. En minä nyt tänne halua jäädä asumaan loppuiäkseni, kuka hullu sellaista tahtoisi?
Muutenkin ketuttaa, kun tuntuu että jotkut ovat kuuntelevinaan, mutta eivät oikeasti kuule mitä minulla on sanottavaa. Jotenkin loukkaa se, että ei muisteta lainkaan mitä sanoin hetki sitten ja sanomani toistetaan aivan toisessa merkityksessä tai tehdään jotain omia tulkintoja, jotka ovat aivan tuntemuksieni vastaisia.
Kukaan ei myöskään ole maininnut kuinka helvetin lihavaksi minut oikein aiotaan syöttää täällä. Läskiä tursuaa sieltä ja täältä..

Nyt en halua mitään muuta kuin lähteä kotiin. Kotona pitää jatkaa entistä varovaisempaa laihduttelua. Se tarkoittaa parempia valheita poikaystävälle sekä muille läheisille ja huolellisempaa pukeutumista.  Lisää salassa liikkumista..
Vaakakin pitäisi varmaan etsiä jostain - poikaystävä on piilottanut sen jonnekin asuntoomme.
Avopuolella se onkin sitten ihan sama mitä minä siellä lärpätän, valehtelen niillekin suut ja korvat täyteen.
Tuntuu, että en minä edes ole sairas. Mieliala alkaa olla jo parempi, joten olisin enemmän kuin tyytyväinen, jos minun annettaisiin elää onnellisena siellä vääristyneessä keijumaailmassani, johon haluan paeta ympäröivää todellisuutta.

Mistä tunnet sä ystävän?

Täällä sairaalassa ollessa on ollut aikaa ajatella asioita. Osa ajatuksista on ollut järkeviä ja toiset taas vähemmän järkeviä.
Olen ajatellut ystävyys- (ja sukulaisuus)suhteita melko paljon. Aika ajoin täällä olo on nimittäin hemmetin yksinäistä. Toki täällä on hoitajia ja muita potilaita juttuseurana, mutta eivät nuo korvaa "oikeita" ihmissuhteita. En siis väitä etteikö potilastoverien kanssa voisi ystävystyä, mutta täällä ei ainakaan tällä hetkellä ole ketään, jonka kanssa voisin kuvitella olevani yhteyksissä sairaalasta pääsyn jälkeen.

Viimeisten kolmen kuukauden aikana olen huomannut, että ei minulla oikeita ystäviä ole kuin kourallinen, mutta nuo henkilöt ovat kultaakin kalliimpia.
Nuo henkilöt ovat niitä, jotka ovat käyneet katsomassa minua täällä. En ole huudellut sairaalajaksostani, mutta jos joku on ihmetellyt missä mahdan olla, niin olen kyllä kertonut. Ja nämä ihmettelijät ovat tulleet pitämään seuraa edes hetkeksi.
Enemmän on niitä kavereita(?), joita yht'äkkinen katoamiseni ei ilmeisesti kosketa pätkän vertaa. Nyt viimeistään huomaa, että minä olen ollut näissä kaveruussuhteissa aina se, joka ottaa yhteyttä ja kysyy sopisiko kahvihetki tai mentäisiinkö yksille.
Ehkä eniten kuitenkin satuttaa se, että tiedän joidenkin ihmisten saaneen tietää sairaudestani ja sairaalajaksosta, mutta näistä en ole kuullut mitään. Osa näistä ihmisistä on sukulaisia ja osa ihmisiä, joita luulin ystävikseni..

Ilmeisesti mielisairaalamaailman yllä leijuu vieläkin jonkinlainen stigma. Jotkut kai kuvittelevat kaikkien psykiatrisen sairaalan potilaiden olevan seinähulluja: vaarallisia ja arvaamattomia. Varokaa vaan ettei hulluus tartu.. Parempi siis pysytellä mahdollisimman kaukana mokomista laitoksista.
Valoja päälle... Kaikki mielenterveysongelmaiset eivät ole psykoottisia.
Tosiasiahan on se, että useimmista ihmisistä ei voi päältäpäin huomata näiden kärsivän jostain psykiatrisesta sairaudesta. Jokainen törmää varmasti päivittäin useisiin ihmisiin, jotka ovat hoidon piirissä. Nämä kohtaamiset voivat tapahtua missä vain: kaupassa, koulussa, kadulla... Eivätkä nämä kohtaamiset eroa "normiväestön" tapaamisesta millään lailla.

Valitettavan usein itsemurha tulee täytenä yllätyksenä ja kuulee jälkeenpäin voivottelua siitä kuinka kyseisestä henkilöstä ei kyllä yhtään huomannut, että hän voisi päätyä moiseen ratkaisuun. Tässä viimeistään huomaa, että edesmenneen henkilön elämästä ei ole tiedetty oikeastaan yhtään mitään - tai sitten on haluttu ummistaa silmät ennusmerkeiltä.
En nyt halua loukata ketään enkä todellakaan väitä, että jokainen itsemurhan tehnyt olisi ollut se "aina iloinen Pirkko", mutta näitäkin tapauksia tosiaan on ja tulee olemaan jatkossakin.

Ehkä tässä kirjoituksessa on jonkinlainen punainen lanka ja edes jonkinmoista loogisuutta havaittavissa. Oman pään sisältö on taas yhtä sillisalaattia..
Ehkä pointtini oli sanoa, että pitäkää kiinni ystävistänne. Kysykää mitä heille kuuluu. Olkaa heidän tukenaan silloin, kun he eniten sitä tarvitsevat.

Voiko ahdistukseen kuolla?

Olen monena päivänä koettanut kirjoittaa postausta, mutta olen aina pyyhkinyt tekstin pois. Ei ole ollut mitään järkevää sanottavaa..
Kaikki polkee paikallaan. Paino on pysytellyt samoissa lukemissa, jonka johdosta kalorimäärää nostettiin taas ylöspäin. Syöminen ahdistaa edelleen. En edelleenkään kykene näkemään itseäni muuna kuin oksettavana läskikasana. Haaveilen edelleen laihtumisesta keijukaisen mittoihin. Tiedän, että ei olisi hyväksi laihtua taas alle viisikymmenkiloiseksi, mutta silti haluaisin niin - haluaisin painon menevän vielä alemmas kuin "ennätysmitoissa".

Piakkoin olisi hoitokokouskin. En tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Ahdistaa.
Toivon, että siellä ei syytellä ja vaadita vielä enemmän ja enemmän.
Toisaalta haluaisin, että ne laittaisivat minut kotiin, jotta voisin jatkaa katoamista. Tai siirtyä suunnitelma exitukseen. Toisaalta taas se pieni osa minua haluaa pysyä täällä - turvassa ruualta ja turvassa itseltä.
Saas nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan... Pelkään tulevaisuutta. Koen, että asiat eivät tästä muuksi muutu, ainakaan parempaan päin ne eivät mene. Aina tielleni tupsahtaa ikäviä esteitä ja sotkuja, joista en pääse yli enkä ympäri.

Olen taas pari päivää ollut äärimmäisen ahdistunut kaikesta.. Tuntuu, että järki on jättämässä pääni lopullisesti.
Pelkään jatkuvasti, että läheisilleni tapahtuu jotain ja jostain syystä se olisi minun syyni.
Ahdistaa niin paljon, että hengittäminen tuntuu pahalta.
Sydän takoo jatkuvasti tuhatta ja sataa.. Ihmettelen, että miten se vielä jaksaa tehdä työnsä. Ehkä sekin väsyy ja lyö pian viimeiset lyöntinsä.