pienempikuinkolme..?

Voi apua... Pitänee vähän rajoittaa Sen Erään miespuolisen henkilön kanssa oleilua.
Jostain syystä minulla on olo, että minuun sattuu ja kovasti jos jatkan tätä tahtia. Sydän huutaa: "Anna mennä!", mutta järki käskee jättämään tunteet ulkopuolelle.

Nyt olen viimeiset pari päivää bilettänyt - taas kerran (tiedän, pitäisi rajoittaa tuota alkoholin käyttöä)... Ja Se Eräs on ollut mukana. Ja meillä on ollut hirveän hauskaa.
On keskusteltu omista peloista ja odotuksista sekä tulevaisuuden suunnitelmista ja haaveista. Lisäksi on heitetty hyvää läppää puolin ja toisin.
Pidetty toista hyvänä. Oltu lähekkäin. Katseltu tähtitaivasta ja auringonnousua.
Jos elämäntilanne olisi toinen, itse olisin varmasti ihan taivaissa ja ihastunut kuin mikä. Nyt ei pysty ja tuntuu toisen vuoksi pahalta. Se Eräs kyllä tietää, etten voi antaa itseäni kokonaan. Tai paremmin sanottuna en uskalla.

Ollaan myös puhuttu Sen Erään kanssa siitä, että mitä muutettaisiin toisissamme. Hän kuulemma lisäisi minulle muutaman kilon tai enemmän, mutta olen kuulemma tällaisenakin ihana. Jotenkin hassua, että itse yrittää hirveällä raivolla päästä läskistä eroon ja sitten itselle kovin tärkeäksi tullut ihminen lisäisi massaa. Toki Poika Ystäväkin on valittanut laihuudesta jo vuoden päivät, mutta hänen puheensa eivät ole uponneet minuun tällä tapaa. On kuin kuuma veitsi olisi leikannut voita.
Olen hämmentynyt. Toisaalta tekisi mieli päästää irti Sairaudesta, mutta sitten luulen että epävarmuus valtaisi minut. Ajoittain tuntuu, että jos mikään muu ei kestä ja maailma tuntuu romahtavan, niin ainut asia johon voin luottaa on Sairaus. Samalla tiedän, että tämä tulee tuhoamaan minut.
Olen puun ja kuoren välissä. Jos päästän Sairaudesta irti, niin miten minun käy, jos kaikki menee pipariksi taas kerran? Toisaalta: mitä minun elämästäni tulee, jos roikun kiinni Sairaudessa - mitä jos menetän jotain tärkeää?

Oli masentavaa tulla kotiin Poika Ystävän luokse, koska tietää että seuraava viikko on taas yhtä lattea kuin huonosti paistunut pannukakku. Nyt tuntuu, että minulta on kadonnut täydellisesti halu olla Poika Ystävän kanssa. Toivottavasti hänkin jossain vaiheessa ymmärtää tämän, ainakin olen yrittänyt saada hänet ymmärtämään.
Tänään Poika Ystävä on ärsyttänyt tavallista enemmän. En tajua, että miksi... Tai noh, ehkä syynä on se, että pari viime päivää ovat olleet niin pirun mahtavia toisen ihmisen kanssa.. Ja nyt haluaisin vain köllötellä itsekseni ja pohtia syntyjä syviä, mutta se ei tunnu onnistuvan, koska Poika Ystävä pyörii koko ajan jaloissa ja kyselee tyhmiä. En jaksa puhua.

Vaakaan päin en ole edes vilkaissut joulun jälkeen. Masentaa ajatuskin digivaa'an armottomuudesta. Peiliinkään en ole juuri vilkuillut, koska en todellakaan pidä näkemästäni. Turvotusta ja läskiä. Kamalaa.

ps. Mikä siinä on, kun olo on niin haikea, mutta ei tiedä syytä... Ja mikä siinä on, että kun tekee mieli itkeä, niin eivät ne kyyneleet tule...

Joulu oli ja meni. Onneksi

Oli kyllä harvinaisen paskamainen joulu. En tykännyt.
Tuli vietettyä aikaa miehen ja tämän perheen kanssa sekä oman äidin ja siskon kanssa. Tuntuu, että äitini on sekoamispisteessä. Hänen juttunsa ovat muuttuneet vain kummallisemmiksi ja kummallisemmiksi... Koetan kovasti olla hänelle mukava, joten lähdin tänään pois - en olisi kestänyt enää.
Miehen äidinkin seura alkoi riittää. Käsittääkseni ero ei kuulu hänelle pätkääkään, mutta silti utelua tuntui riittävän...

Puhuttiin miehen kanssa, että jatkamme yhdessä asumista, mutta that's it. Jatkossa en blogissa puhu enää miehestä vaan Mies Ystävästä. Tai ei... Poika Ystävä on parempi, sen verran nuorelta hän ajoittain vaikuttaa.
Itse en ainakaan tunne häntä kohtaan juuri mitään. Ystävyyttä ja siinä se.
Hän sen sijaan on edelleen rakastunut ja koettaa saada minut rakastumaan häneen uudelleen. Ei, ei, ei....
Millaisesta rautalangasta nämä asiat oikein pitää vääntää, että asia menee perille?

Ennen joulua vietin aikaa paljonkin sen erään miespuolisen ystävän kanssa... Hän on sanonut olevansa ihastunut minuun. Hämmentävää.
Olen sanonut hänelle, että haluan olla itsekseni, mutta pitää hauskaa. Olen myös kertonut, että pelkään ihastuvani uudelleen ja että käy kuten aina ennenkin: kaikki mihin kosken muuttuu paskaksi. Varsinainen Midaan Kosketus minulla.

Hänen seurassaan koen, että minä olen tärkeä. Ajoittain jopa ajattelen Sairautta ja siitä eroon pyrkimistä. Ajoittain hän saa minut huomaamaan, että olenkin laiha ja kaunis sen lihavan ja ruman sijasta.
Koen, että hän on turvallinen ja hänen kainalossaan mikään ei minua satuta.
Hänen viereensä on ollut hyvä nukahtaa. Ei ole tarvinnut iltaisin miettiä, että olisiko sittenkin pitänyt ottaa se tarjottu unilääkeresepti.
Minulla on hauskaa hänen seurassaan. Olen nauranut niin että vatsalihaksiin sattuu, näin ei ole käynyt aikoihin. Meillä on samanlainen kieroutunut huumorintaju.
Pidän siitä miten hän suhtautuu maailmaan ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin ja vastoinkäymisiin.. Rennolla otteella, asioista on turha pingottaa.
Hän on jollain kummalla tavalla todella kiehtova ihminen. Olemme keskustelleet tähänastisista elämistämme yön pimeinä tunteina ja olemme kuunnelleet toistemme iloista ja suruista. Ja minun on ollut hyvä olla.
...ja silti minua pelottaa.

Sähellystä ja sekoilua

Olen ihan vitun sekaisin tämän kaiken paskan kanssa. Tulipa taas kirjoitettua kauniisti, mutta niin se on.
Me siis erottiin miehen kanssa. Ainakin väliaikaisesti, saa nähdä tuleeko tästä jatkossa mitään. Itsestä vähän alkaa tuntua, että tämä on tässä. Mies tosin ei halua erota ja pakottaa minut lupaamaan, että selvitämme asiat ja kaikki järjestyy. Voi pyhä jysäys... Mitä tuohonkin nyt voi vastata, kun "en lupaa mitään" ei tunnu riittävän?

Mutta joo. Tällaista tänään.
Kiloja on liikaa, ällöttää. Olen syönyt (ja juonut) kuin pieni sika.